Sudenhetkinä, aamuyön mustimpina hetkinä muistot lyövät ylitseni. Tytärpuoleni itsemurhasta on nyt viisi pitkää ja samalla nopeasti elettyä vuotta, aika, joka on jättänyt jäljet koko perheeseen ja sukuun, moniin läheisiin ystäviin.
On elämä ennen tragediaa ja elämä sen jälkeen, sillä jatkuttava elämän oli; arjen, työn, kaikkien juhlapyhien, merkkipäivien. Vaikka menetys tuntui ja tuntuu kohtuuttomalta, elämä rakentui sirpaleista uudeksi.
Sudenhetkinä yritän karkottaa mielestäni hetket yhdeksäs tammikuuta vuonna 2013, jolloin en pääse sisälle tytärpuoleni asuntoon - hän oli edellisenä iltana antanut minulle avaimet, jotta menisimme päivystykseen hänen pitkään jatkuneen stressinsä, masennuksensa ja ihmissuhdevaikeuksiensa takia.
Koska en päässyt sisälle oven takalukituksen takia, jouduin hälyttämään paikalle pelastuslaitoksen. Ja lopulta poliisin, joka tuli kertomaan minulle, rapussa odottavalle, että asunnosta on löytynyt vainaja. Muistan hetken, kun poliisi kysyi henkilötietoni - ei, en ole biologinen vanhempi - ja sitten empaattisen, huolestuneen kysymyksen, pystynkö ajamaan kotiin. Pystyin, ihminen pystyy shokin hetkellä toimimaan eri tavalla kuin normaalitilassa osaisi edes kuvitella. Pystyin myös rationaalisiin vastauksiin iltapäivällä puhelimessa, kun toinen poliisi soitti minulle ja kysyi tarkasti edellisillan tapahtumat. Jos ovi ei olisi ollut takalukossa, olisin joutunut tarkempiin kuulusteluihin.
Seuraavat päivät eivät kuluneet vain sumussa. Ne kuluivat puhuessa, puhelimessa, kasvokkain, yrityksessä löytää selitys tapahtuneelle. Minulle päivät olivat takauma hyvin kauas, vuoteen 1965, jolloin 6-vuotias pikkuveljeni oli kuollut kuorma-auton alle. Tunnelma kotona oli samanlainen silloin ja nyt - erona oli vain se, että veljeni kuolemasta tuli vanhemmilleni elämänmittainen tabu.
Me emme salanneet tapahtunutta keneltäkään. Avoimuus oli lopulta yksi keino selviytymisessämme. Sillä näinkin kauhistuttavasta kokemuksesta selviää. Se jättää haavan, joka vähitellen arpeutuu. Arpi ei kuitenkaan häviä, eikä ikävä.
Selitystä tapahtuneelle ei koskaan löytynyt. Hän ei jättänyt jälkeensä minkäänlaista viestiä miksi hän päätyi epätoivoiseen tekoonsa.
Voimme vain arvailla syitä. Miksi 30-vuotias, Lundin ja Tampereen yliopistoista loistavin arvosanoin valmistunut, sosiaalisesti lahjakas nuori nainen ei kestä enää elämää? Oliko syynä liian kunnianhimoinen, stressiksi ja ahdistukseksi asti yltänyt asenne työhön ja elämään?
Perheenjäsenen itsemurha jättää jälkeensä surua, kyyneleitä, kymmeniä kysymyksiä ja jopa vihaa. Mikä ajoi sinut niin äärimmäiseen ratkaisuun? Se jättää jälkeensä pelon, ettei vain kenellekään muulle perheessä tapahtuisi ... mitään pahaa. Ehkä minusta tuli ylihuolehtiva ärsyttävyyteen asti.
Viiden vuoden jälkeen jäljellä on suunnaton kaipuu, mutta nyt muistelemme hänen lapsuutensa ja nuoruutensa parhaimpia ja iloisimpia hetkiä. Nyt voimme katsoa hänen kuvaansa itkemättä.
Hietaniemen hautausmaalla, uurnalehdossa sijaitsevalla haudalla ei ole vieläkään helppoa käydä. Käymme siellä silti, viimeksi jouluna ja nyt jälleen 9. tammikuuta. Joka kerran hautakiven edessä mielessä on vain yksi ajatus. Miksi?
Liisa, kiitos hyvästä ja koskettavasta tekstistäsi. Tunteet pinnassa luin sen. Ymmärrän tunteesi.
VastaaPoistaItse menetin kaksi erittäin läheistä ihmistä tänä syksynä itsemurhan kautta. Suru ja kaipuu on niin suunnaton, että tuntuu kuin sen alle hajoaisi. Ehkä elämä vielä valoistuu meidän perheelle. Tsemppiä sinulle ja voimia koko perheelle!
VastaaPoistaKiitos Liisa tarinastasi. 20 vuotta sitten isosiskoni kuolema tuli ajatuksiini ja kyyneleet ryöppysivät ajatuksesta...Miksi näin? Minun siskoni oli äärimmäisen rakastettava, mutta elämä ei häntä kannatellut, ja hänen elämänsä päättyi masennuksessa itsetuhoisesti. Eräänä aamuna hänet löydettiin oman keittiönsä pöydän äärestä tuupertuneena. Hän ei siitä enää toipunut. Suunnaton suru jäi jäljelle meidän perheelle. Muistan hänet ainutlaatuisena upeana persoonana, hänen tekemänsä upeat kirjontatyöt ja piirroksensa ovat muistoja, jotka hän jätti jälkeensä ja joista voi iloita.
VastaaPoista💟❣️❣️kiitos. Elämä vetää nöyräksi
VastaaPoistaVaikea tilanne, haasteellinen elämä, meille opiksi vai miksi, näitä saa kysellä ja ihmetellä. Olen kiitollinen; joskus sattuu niinkin että tapahtumasta selviää, ei käykään niin lopullisesti kuin olisi voinut käydä, nämä ovat valopilkkuja ja niistä elämälle kiitos. Meidän täytyy olla kiitollisia ja todellakin yrittää selvitä ja selviämme. Osaamme ehkä yrittää antaa läheisille helpotusta ja apua uuden kokemuksen kautta, sen tiedon ja taidon avulla jonka olemme oppineet - täytyy luottaa opettajaan joka meille antaa nämä mahdollisuudet ja haasteet elämään, auttamiseen ja oppimiseen. Itse päätämme miten valitsemme, ymmärtämyksemme ja tilanteemme mukaan. Valoisaa elämää toivoen ja toivottaen!
VastaaPoista