"Tulossa Turusta, matkalla seuraavana päivänä Göteborgiin, mutta hetki Helsingin Töölössä. Näyttelijä Birgitta Ulfssonin ja hänen miehensä, näyttelijä Iwar Wiklanderin "suomiboksissa" on kodikas tunnelma. Birgitta Ulfsson, Bisse, kattaa pöytään gorgonzolajuustoa sekä keksejä ja kaataa laseihin kuohuviiniä. Hän selaa pientä leikekirjaa, johon on siististi liimattu Lilla Teaternin ohjelmistolehtien sivuja, muistoja vuosikymmenien takaa. Kahdeksankymmentäviisivuotias Bisse on täynnä vauhtia ja puhuu Askosta ja teatterista yhteen menoon kaksi tuntia, analyyttisesti, kriittisen kirkkaasti ja rakkaudella."
Tällainen kohtaaminen minulla oli ihanan ja hurjan Birgitta Ulfssonin (1.7.1928-8.10.2017) kanssa vuonna 2014, kun tein Helsingin kaupunginteatterin johtajan, näyttelijä Asko Sarkolan elämäkertaa Naurun takana (WSOY). Bisse kertoi, miten nuori Asko tuli Lillaniin, miten hän havaitsi tämän notkean "bossanovamaisen" rytmiikan ja lahjakkuuden, ja miten hän ja silloinen puolisonsa Lasse Pöysti olivat syyllisiä siihen, että Askosta tuli alle 30-vuotiaana Lilla Teaternin johtaja.
"Asko kuuluu jollakin lailla poikiini. Koin hänet jo aikoinaan semmoiseksi yhdeksi pojakseni. En mahda sille mitään, että pidän tuosta Askosta."
Vielä enemmän Bisse paljasti Asko Sarkolan jäädessä eläkkeelle johtajanvirastaan vuosi sitten. Juhlanäytelmä oli Lillanissa Molièren Tartuffe, sama, josta viime viikolla paljastettiin Bissen ikätoverin, taidemaalari Rafael Wardin maalaama Askon muotokuva.
Juhlapuheet teatterin lavalla saivat lentävän lähdön, kun Bisse astui sinne. Hän puhui juuri niin kuin Bisse osasi: "On pakko tunnustaa, että minulla on välillä ollut äidillisten tunteiden lisäksi sopimattomia tunteita Askoa kohtaan!"
Sellainen Birgitta Ulfsson, Bisse oli. Hän ei kangistunut kaavoihin, eikä säästellyt mielipiteitään. Hänen keittiössään istuessani sain senkin elämänohjeen (vaikka Bisse ei mitään ohjeita jaellutkaan), että aina pitää mennä eteenpäin oman selkäreppunsa kanssa. Itseään ei voi lähteä pakoon, eikä pidäkään. Liikkeen pitää jatkua!
Bissen liike on loppunut, mutta jotenkin uskon, että hänen sielunsa liitää rakkaan saaren yllä, syksyisen Suomenlahden maisemissa. Samalla lailla ajattelin kesäkuussa 2001, kun Bissen rakas ystävä Tove Jansson kuoli. Katselin silloin merelle Pellingissä, Högharunin kalliolta. Aivan vieressä kohosi Toven karu Klovharun saari ja tunsin vahvasti, että poislähteneet palaavat sielunmaisemaansa.
Saari on "näköalani sydämeni viidennestä kammiosta", Bisse kertoo viime keväänä julkaistussa, Stig Hansénin kirjoittamassa kirjassa Mikä ettei (Teos & Förlaget).
Kun lähdin Bissen keittiöstä hän hyräili minulle Tove Janssonin kirjoittamaa Höstvisania, Syyslaulua: "Syksyn tuuli vie kesän muistotkin, nyt jo turhaan kysyt minne viekään. Nyt rakastan kai vähemmän kuin ennen rakastin, mutta enemmän kuin koskaan saat tietää."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti