Ursula Salo avoimena, paljaana

Kylmät väreet kulkevat pitkin ihoa, kun katsoo näyttelijä Ursula Salon vahvaa, tunteisiin suoraan iskevää tulkintaa Taju-näytelmässä. Olen nähnyt hänet Helsingin kaupunginteatterissa monena vuosien mittaan, mutta uskaltaisiko nyt sanoa: Ursula Salo tekee elämänsä roolin taidemaalari Tyko Sallisen Taju Birgitta Tiara -nimisenä tyttärenä.

Santeri Kinnunen on Tyko Sallinen, Ursula Salo Sallisen tytär Taju. (kuva Stefan Bremer)

Näyttelijän tulkinnassa on kaikki, mitä tarvitaan: omat elämänkokemukset ja luja ammattitaito. Hän tekee roolin kuin vereslihalla, tunteissaan täysin paljaana ja samalla hallittuna.

Mutta ei ole näytelmäkään mikä tahansa. Liisa Urpelaisen kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Taju kertoo lahjakkaan, despoottisen ja tunteissaan muista piittaamattoman isän ja tyttären välisestä suhteesta. Jäntin ote hienoon tekstiin on tiukka, ja varsinkin ensimmäinen puoliaika on hengästyttävän intensiivinen. Jälkiosa puolestaan hieman pitkitetty.

Tyko Sallinen (1879-1955) syntyi Pohjanmaalla kiihkeään lestadiolaiseen perheeseen, ja vaikka hän karkasi kotoaan 14-vuotiaana ja vaellusvuosiensa jälkeen valmistui yhdeksi Suomen merkittävimmistä taidemaalareista, ei hän koskaan päässyt jyrkkyydestään irti.

Taju syntyi Sallisen ja tämän kuvataidetta opiskelleen Helmi Vartiaisen (1888-1920) toiseksi lapseksi. Helmi tunnetaan lukuisista Sallisen Mirri-maalauksista, joissa hän toljottaa hölmistyneenä, porsaannenäisenä naisena. Maalaukset paljastavat paljon Sallisen vaikeasta suhteesta naisiin.

Perheen 2-vuotiaan esikoisen Tyko Sallinen oli vienyt vaimoltaan salaa sisarensa luokse Kööpenhaminaan, eikä tämä nähnyt enää koskaan tytärtään. Pienen Tajun Sallinen riisti vaimoltaan avioeron jälkeen, vaikka tyttö oli määrätty erossa äidilleen. Helmi Vartiainen kuoli hämärissä olosuhteissa, kun Taju oli 8-vuotias. Äidin ikävä jäi häneen loppuelämäksi.

Taju (1912-1966) eli lapsuutensa ja kasvunsa naiseksi vaikean isän kanssa. Taiteellisten vanhempien lapsesta tuli kuitenkin kirjailija, joka tunnetaan Irja Salla -nimisenä. Viimeisen kirjansa Isä ja minä (1957) hän kirjoitti Nikkilän mielisairaalan potilaana. Kirja on yritys kirjoittaa uusiksi lapsuus ja isäsuhde. Se oli yritys muistaa mennyt kauniina, yritys tavoittaa rakkaus, jota hän ei isältään saanut.

Ursulan Salon tulkinnassa on tunteiden ääripäät. (kuva Stefan Bremer)

Ursula Salo on Taju vauvana, pikkutyttönä, miehiä nielevänä aikuisena naisena ja lopulta mieleltään järkkyneenä Nikkilän potilaana. Vahvana vastanäyttelijänä nähdään isän roolissa Santeri Kinnunen, jonka raju suoritus kylmää katsojaa.

Rauno Ahonen, Antti Lang ja Iida Kuningas heittäytyvät upeasti roolista toiseen, ja flyygelin takana istuva Eero Ojanen on myös säveltänyt näytelmän musiikin.

Antti Lang ja Rauno Ahonen tekevät näytelmässä monta roolia, tässä saksalaisen Pension Klaran väkenä (kuva Stefan Bremer)

Laura Jäntti kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa: "Muistikuvia lapsuuden tunnelmista ja hetkistä on loputtomasti. Kun yhden kaivaa esiin, ilmestyy sen alta kymmenen jo unohtunutta. Onneksi muisti on armelias. Valoisat muistot on helpompi kantaa."

Niitä sanoja jäin vielä illalla pitkään miettimään. Mitä muistamme omasta lapsuudestamme?

Pekka Laiho, ihan peto näyttämöllä

Mikään ei voisi piristää maanantaipäivää enemmän kuin innostuneen, työhönsä intohimoisesti suhtautuvan teatterimiehen, kirjailijan tapaaminen. Istahdimme kahville Pasi Lampelan kanssa, jonka kirjoittamaa ja ohjaamaa Kenraali ja Casanova -näytelmää esitetään parhaillaan Helsingin kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä (siellä Ryhmiksen legendaarisella).

Näytelmän lähtökohta on kerrassaan herkullinen. Lampela törmäsi erikoiseen historialliseen faktaan, jonka mukaan kenraali Sprengtporten tapasi keskieurooppalaisessa kylpylässä naistenkaataja Casanovan.

-1700-luku oli vallankumouksen ja erotiikan vuosisata, ja siihen sopii erinomaisesti näiden kahden herran kohtaaminen. Sprengtporten oli merkittävä poliittinen henkilö, ristiriitainen opportunisti, ja Casanova näytelmäni ajankohtana jo kuolemaisillaan. Hän toimii kuitenkin amorina, kun kenraali kohtaa kylpylässä nuoren markiisittaren.

Pasi Lampela sai näytelmäänsä unelmamiehityksen. Casanovaksi ryhtyi ilman muuta hänen luottonäyttelijänsä Pekka Laiho, jonka kanssa ohjaaja teki ensimmäisen yhteistyönsä jo vuonna 2003.

-Pekka on aito näyttämöeläin, älykäs, voimakas ja äärimmilleen latautunut. Hän on intohimoinen teatteri-ihminen, aina luihin ja ytimiin saakka! Ohjaajalle hän on aarrearkku, teatterihistoriaa ja kokemusta täynnä. Itseironiaa unohtamatta!

Entäpä Santeri Kinnunen, kenraali Sprengtporten? Hänen kanssaan Pasi Lampela teki nyt ensimmäistä kertaa töitä.

-Santeri on yksi Suomen monipuolisimmista näyttelijöistä, ilmiömäinen koomikko ja syvällinen draamanäyttelijä. Santerin nöyryys ja paneutuneisuus tekivät vaikutuksen jo ensimmäisissä harjoituksissa, sillä hän oli vaistonvaraisesti heti roolissaan sisällä.

Santeri Kinnunen ja Pekka Laiho ottavat toisistaan mittaa sykähdyttävällä voimalla. (kuva Yehia Ewais)

Yksi näytelmän kihelmöivistä jännitteistä syntyy Sprengtportenin ja Casanovan välille. Hän on markiisitar, jota näyttelee Saija Lentonen.

-Saija on harvinaislaatuinen näyttelijä, joka tekee täysin uskottavan  yläluokan, rikkaan naisen ja seikkailuihin heittäytyvän nuoren naisen roolin. Markiisitar pyristelee irti kasvatuksestaan  hedonismilla, eroottisilla seikkailuillaan, joita voi verrata vaikka Sinkkuelämää-sarjan naisten kokemuksiin. Saija hallitsee roolissaan molemmat ääripäät.

Saija Lentonen etsii rajojaan markiisittarena. Näytelmän loistelias puvustus Markus Tsokkisen, jonka kanssa Pasi Lampela juhlii 20-vuotista yhteistyötään. (kuva Yehia Ewais)

Jos ette vielä ole rynnänneet Pengerkadulle, niin nyt nopeasti: Kenraali ja Casanova on ohjelmistossa 21.10. saakka. Pääkolmikon lisäksi rooleissaan herkuttelevat Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen ja Sanna-June Hyde.