Rakkaan ystävän lähtö

Vapaa, villi ja aivan pitelemätön, niin kuvasi tiistaina 17.4. klo 13.59 Meilahden sairaalassa lyhyen sairauden jälkeen menehtynyttä puolisoaan Heikki, Heka Parkkosta hänen puolisonsa Sari Parkkonen.

Miksi kirjoitan tästä? Monesta syystä. Niistä tärkein on se, että Heka on ensimmäinen läheinen rakas ja läheinen ystävä, jonka menetämme. Suru on valtava.

Heka hetki sitten Thaimaassa. (kuva Sari Parkkonen)

Toinen syy on se, että Seura-lehden entinen päätoimittaja kuuluu suomalaisen lehdistön legendoihin. Hän aloitti uransa Helsingin Sanomissa, josta hän jatkoi Aatos Erkon lempilehteen Viikkosanomiin, aikansa Suomen Life-lehteen.  Heka oli myös Seiska-lehden ensimmäinen päätoimittaja.

Minä en ollut koskaan Hekan alainen, kylläkin toimittajakollega, mutta ennen kaikkea läheinen ystävä hänen ja vaimonsa Sarin kanssa. Sielunsiskoja Sarista ja minusta tuli ollessamme yhdessä Me Naiset -lehdessä, jossa Sari on edelleen toimituspäällikkönä. Minä päädyin sieltä lopulta Apuun.

Muutimme puolisoni Juhan kanssa samaan taloon Hekan ja Sarin kanssa Etelä-Haagaan vuonna 1999.  Siitä alkoi neljän toimittajan ainutlaatuinen ystävyys, joka käsitti kymmenet yhteiset illanvietot, vaput, juhannukset, uudenvuoden aatot ja syntymäpäivät.

Samassa talossa asuessamme juoksimme kerrosten väliä joskus aamutakeissa, ja välillä miesten piti tarkistaa, missä kerroksessa vaimo nyt onkaan. Sillä juttu jatkui aina, vaikka aamu jo sarasti.

Ja usein se sarasti. Aina koitti uusi aamu.

Kaikista yhteisistä kohtaamisista tärkeimmät elimme Saimaan saaressa, Hekan ja myös Sarin sielunmaisemassa. Siellä olimme viime juhannuksena ja sinne meidän piti mennä tulevanakin. Niin suunnittelimme uudenvuodenaattona 2017, vain neljä kuukautta sitten.

Heka oli vieraanvaraisuudessaan ylenpalttinen. Jos hän halusi hyvää ystävilleen, hän ei ollut köyhä eikä kipeä. Maailma oli auki, ja se oli Hekalle mahdollisuuksia täynnä.

Hekan luja halaus, ensimmäiset kuohuviinit Mörkinahon kahvilassa Pistohiekan rannassa ennen kuin astuimme veneeseen, joka vei Saimaan saareen, ne eivät unohdu ikinä.

Heka tarinoi, mekin muut aika vilkkaina ihmisinä pistimme juttua väliin ja sitten olikin jo savusaunan lämmityksen vuoro. Ja herkkuillallisten, jotka valmistimme Sarin kanssa yhdessä. Jos neljä kulinaristia kokoontuu, on menyyn suunnittelu aina tarkkaa!

Ennen aamiaista ja muiden kömpiessä mukavista hirsimökin vuoteista, Heka oli ehtinyt jo hurauttaa veneellä hakemaan uunituoreita karjalanpiirakoita.

Ei sellaisia miehiä olekaan, mutta Heka oli. Minä aamuäreänä en aina jaksanut kuunnella aamuvirkun miehen juttuja, mutta päivän käynnistyessä virkosin minäkin.

En ikinä unohda, miten hän kymmenettä kertaa kertoi saaneensa aikoinaan olympiavoittaja Jesse Owensin haastattelun. Kansainvälisessä pressissä, jossa entinen huippujuoksija Owens oli kunniavieraana, Heka lähetti tälle lapun, jossa luki: ”I am a journalist from Paavo Nurmi -country.” Lapun saatuaan Owens pyysi Hekan hotellin sviittiinsä ja antoi erikoishaastattelun. Siinä mallia meille kaikille toimittajille. Ei pidä arkailla!

En unohda sitäkään, miten hän alituiseen toimeliaana meidän saaressamme Pellingin Burkholmenissa kiipesi oitis katolle havaittuaan, ettei piippu vedä. Piippu veti sen jälkeen ja sitten syötiin rapuja ja vähän laulettiinkin – varsinkin Sarin ja minun lempibiisiä: ”Ei, minä en tarvitse puolikasta, anna minulle kokonainen maa ja taivas,  meret ja joet ja vuorten harjanteet, minun en suostu jakamaan…”

Heka ei ollut puolikas. Syntyipä ja eli yksi, josta voin sanoa, että hän oli tosi ystävä, ystävämme, joka ei unohdu niin kauan kuin elämme.

Juuri nyt ikävä on hirvittävä, mutta ajattelen Juha, Junnu Vainion Albatrossi -laulun sanoin (Heka oli tietenkin haastatellut Junnua monta kertaa):

”Albatrossi, joka lepäämättä liitää, se sinun sielusi on juuri kukaties, taivaan sinessä sä saat vapaana sä kiitää...

Nyyhkytystä Tallinnan elokuvateatterissa

Virolaiset käyvät nyt läpi monin tavoin raskasta neuvostoaikaansa - miehitystä, kuten tilannetta voidaan nykyään avoimesti kutsua. Sitä kesti vuodesta 1944 vuoteen 1991, jolloin Viro saavutti uudelleen itsenäisyytensä.

Moonika Siimetsin ohjaama Seltsimees laps, Toveri lapsi -elokuva perustuu vuonna 1947 syntyneen Leelo Tungalin omaelämäkerrallisiin Toveri lapsi -romaaneihin.

 

Ohjaaja on syntynyt Tartossa vuonna 1980 ja muistaa vielä neuvostoajan ja on kertonut ihailleensa Leniniä niin, että halusi itsekin Leninin kaltaiseksi. Niin väkevää oli aivopesu kouluissa vielä 1980-luvullakin. Elokuva-alaa Siimets opiskeli Tallinnan yliopiston audiovisuaalisella osastolla sekä Yhdysvalloissa ja Britanniassa.

 

Leelon äitiä näyttelee Eva Koldits. Hän hyvästelee tyttärensä ja pyytää, että tämä olisi kiltti tyttö...

 

Elokuvassa pieni Leelo-tyttö luulee, että hänen äitinsä joutuu lähtemään kotoa, koska Leelo ei ole ollut kunnollinen toveri lapsi. Kukaan ei henno paljastaa tytölle, että opettajaäiti on karkotettu Siperiaan, koska hän on opettanut koulussa Viron kansallislaulua ja käynyt lasten kanssa Viron vapaussodassa kuolleiden haudoilla.

Äiti oli siis kansanvihollinen. Leelo ihaili kuitenkin pioneereja ja kiiltäviä kommunistipuolueen rintamerkkejä. Äidin karkotus kesti viisi vuotta, vuodesta 1950 vuoteen 1955. Lapsen maailmassa aikuisten väliset jännitteet ja urkinta aiheuttivat hirvittävää henkistä painetta ja surua, jota miehityksen ajan sukupolvet käyvät edelleen läpi - aivan kuten Suomessa on käyty läpi isien sodanaikaisia traumoja.

Helena Maria Reisner on elokuvan Leelo, isää näyttelee Tambet Tuisk.

 

Moonika Siimets on löytänyt Leelon rooliin ilmeikkään Helena Maria Reisnerin. 9-vuotias tyttö näyttelee roolinsa antaumuksella ja vakavuudella. Hänen silmänsä paljastavat iloa ja surua enemmän kuin yksikään repliikki.

Tallinnassa, Rotermannin korttelissa sijaitsevassa Coca-Cola Plaza -elokuvateatterissa Toveri Lapsi on kerännyt täysiä katsomoita jo pari viikkoa.

Viime perjantai-iltapäivän näytöksessä katsomo tosin täyttyi vain puolilleen ja merkittävää oli, että suurin osa yleisöstä oli nuoria.

Kun elokuva eteni, ja Leelon epätoivoiset yritykset olla kiltti lapsi - siis kunnon toveri - niin katsomosta kuului nyyhkytystä. Kun lasten pioneerikuoron taustalla näkyy Isä aurinkoisen, Stalinin kuva, tulee hänen hymystään mieleen itse pääperkeleen hymy.

 

Leelo ihailee pioneerien reipasta laulua ja haluaa itsekin pioneeriksi.

 

Elokuva on tekstitetty sekä englanniksi että venäjäksi.

Suojelupoliisi etsi saarestamme kuuntelulaitteita

Kaikenlaisia muistopäiviä vietetään, mutta mitään fanfaareja ei soitettu eilen muinaisen YYA-sopimuksen puolesta. 70 vuotta sitten, 6.4.1948 Suomi ja Neuvostoliitto solmivat YYA-sopimuksen eli "sopimuksen ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta". Sopimushan oli pakkoavioliitto.

Nykypolvesta kolmikirjaiminen sopimus on ihan esihistoriaa, jotain, joka ei kosketa meitä. Ei kosketa, mutta nykyisessäkin maailmanpoliittisessa tilanteessa Suomi ei ole mikään erillinen, muusta maailmasta irrallaan oleva saari. Eikä missään tapauksessa irti Venäjän reaktioista.

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni kodissa, jossa politiikka oli voimakkaasti läsnä arjessakin isäni, toimittaja Sakari Talvitien  työn takia. Ärhäköitä, Neuvostoliittoa kritisoivia kolumneja hän kirjoitti Uuteen Suomeen nimimerkillään Vanha Masi.

Isä oli Tehtaankadun tarkan luupin alla. Jopa niin tarkan, että meillä kotona Tapiolassa vieraillut kokoomuksen nuori puoluejohtaja Harri Holkeri (1937-2011) varoitteli isää siitä. Kokoomuksen nuoret halusivat paremmat yhteydet itänaapuriin kuin mitä sodan käyneellä sukupolvella oli ollut. Holkeri edusti täysin eri näkökantoja kuin hänen edeltäjänsä, nuorena kuollut Juha Rihtniemi (1927-1971).

Sitten tultiin suureen ETYK-kesään 1975, tasavallan presidentti Urho Kekkosen uran huippuhetkeen. Olin helteisen kokousviikon aikana äitini Helin kanssa saaressamme itäisellä Suomenlahdella, Pellingissä. Kävellessäni saaressa, keskellä tiheää metsää löysin polulta patruunalaatikon kannen, jossa oli venäjänkielistä tekstiä. Kansi oli kuiva, eikä se olisi missään tapauksessa voinut lentää mereltä tiheän puuston lomitse saaren lakikohdalle.

Otin kannen talteen ja vein sen kotiin. Isä toimitti kannen Suojelupoliisin, silloin Suopon (nykyisin Supo) päällikölle Arvo Pentille  (1915-1986). Pentti oli keskustalainen poliitikko, sotilas ja Mannerheim-ristin ritari numero 29. 

Sen jälkeen alkoi tapahtua. Suopon tutkijat tulivat saareen laitteineen ja tutkivat koko mökin ja varmaan huussinkin mahdollisten kuuntelulaitteiden varalta. Myös kotipuhelimme Tapiolassa tutkittiin, koska puhelimesta oli pitkin talvea 1974-1975 kuulunut outoa naksahtelua.

Mitään kuuntelulaitteita ei löytynyt kummastakaan paikasta, niin minulle vakuutettiin. Mahdollista on myös se, että vanhempani eivät kertoneet minulle kaikkea ja nyt on turha katua, etten kysynyt heiltä tarpeeksi. Etten ollut nuorempana kiinnostunut kuuntelemaan.

Olen miettinyt tätä episodia monesti, kun eduskunta pohtii uutta tiedustelulakihanketta. Arviot Suomen tiedustelun kehnosta tilasta siivittävät hanketta. Kolmen kärjellä etenevä eli puolustus-, sisä- ja oikeusministeriövetoinen lainsäädäntöhanke aiheuttaa varmuudella perustuslaillisen riidan.

On naiivia kuvitella, että meitä alettaisiin kuunnella ja tarkkailla vasta nyt, että some kaikkine kanavineen mahdollistaa kansalaisten tarkkailun. On sitä osattu ennenkin urkkia.

Syksyllä 1975 oli jotenkin haljua saaren pimeässä illassa. Niin lähellä aluevesirajaa olimme, että oli helppoa kuvitella väärien vieraiden nousevan saaren Länsirannikolle ja hiipivän sieltä kohti mökkiä. Näin siitä untakin, ja unessani saaressa hiipi piippalakkisia sotilaita.

Mörköoopperan riemastuttavat tähdet Sanna Majuri ja kumppanit

Enpä olisi arvannut, miten makeasti Marjatta Pokelan (1925-2002) vuonna 1980 päivänvalon nähnyt Mörköooppera päivittyy Helsingin kaupunginteatterissa. Pienen näyttämön esitystä suositellaan yli nelivuotiaille, mutta se maistui myös kymmenvuotiaalle Lilianille ja kymmenvuotiaan mummille, minulle, joka aikoinaan ei enää jaksanut kuunnella korvamadoiksi asti äityneitä rallatuksia.

Pokelan musiikin on esitykseen sovittanut Lauri Schreck, ja millaisen musiikillisen ilotulituksen hän on tutuista lauluista saanutkaan aikaan! Oulusta Helsinkiin, ihmisten maailmaan Mökkyrän satumaasta matkaava Mörkö rokkaa ja räppää niin, että yleisö tempautui täysillä ensi-illassa mukaan. Tuttujen laulujen ja sävellysten sovituksissa on vaikutteita koneellisesta pop-musiikista asti.

Sanna Majuri näyttää koko skaalansa näyttelijänä ja laulajana ja on varsinainen rokkistara muutamassa kohtauksessa. Ei ihme, että takanani istunut nelivuotias poika sanoi: - Äiti, mun sydän hakkaa ihan hirveesti!

 

Sanna Majuri on hurmaava Mörkö! (kuva Tom Röllich)

 

 

Kaupunginteatterin tanssiryhmä häikäisee nyt myös laulajina, ja laulamisen taitoa läpilauletussa Mörköoopperassa tarvitaankin. Koko porukkaa liikuttaa näyttämöllä ilmiselvästi suuri tekemisen riemu, ja se kantaa katsomoon asti.

Satumainen tarina ei juutu hetkeksikään paikalleen, ja siitä on kiittäminen esityksen ohjaajaa Kimmo Virtasta, koreografi Jyrki Karttusta ja lavastuksen sekä puvustuksen suunnitellutta Alisha Davidowia.

 

Kuvassa Leena Rapola, Heikki Sankari, Sanna Majuri, Marjut Toivanen, Sofia Hilli ja Sari Haapamäki  eli Mörkö ja tirriäiset. (kuva Tom Röllich)

 

 

Syyssonaattia katsoessani muistelen, miten äiti lähti yhdeksän vuotta sitten

Lunta satoi sinäkin maaliskuun yhdeksäntenä aamuna vuonna 2009, kun Peijaksen sairaalasta soitettiin. 83-vuotias äitini oli lähtenyt elämästään rauhallisesti, nukkuessaan.

Äiti oli voimakkaasti mielessäni eilen, kun istuin Espoon kaupunginteatterin katsomossa rivillä yksi. Näyttämöllä, melkein kosketusetäisyydellä olivat Syyssonaatin näyttelijät, Satu Silvo, Leena Pöysti, Carl-Kristian Rundman ja Ulla Raitio.

Ingmar Bergmanin maailmankuulun elokuvan on näyttämölle vaikuttavasti sovittanut ohjaaja, kirjailija Pasi Lampela. Bergmanin vuonna 1978 ohjaaman elokuvan tähtinä olivat Ingrid Bergman ja Liv Ullman. Espoossa urallaan huipulle kohonnutta pianisti Charlottea näyttelee Satu Silvo, hänen tytärtään Evaa Leena Pöysti.

 

 

Satu Silvo on upea roolissaan Syyssonaatissa, eikä tytärtä näyttelevä Leena Pöysti jää toiseksi. (kuva Yehia Eweis)

 

 

Kaksituntinen näytelmä porautuu syvälle äidin ja tyttären välisiin jännitteisiin, moniin väärinymmärryksiin ja syytöksiin. Etäisyys heidän välillään on miljoona kilometriä, vaikka kumpikin kaipaa toisen hyväksyntää ja rakkautta, jota ei ole ollut riittävästi. Ei puolin, eikä toisin.

Satu Silvo on Charlotten roolissaan äärimmäisen vahva, oman erinomaisuutensa tietävä taiteilija, joka ei ole koskaan ehtinyt keskittyä perhe-elämäänsä, eikä kahteen tyttäreensä. Toinen heistä on henkisesti vammautunut Helena, ja häntä näyttelevä Ulla Raitio tekee siipirikosta tytöstä  koskettavan, muutamin elein ja huudoin välittyvän tulkinnan.

Leena Pöystin Eva saa raivossaan ja katkeruudessaan äitiään kohtaan katsojan tunteet pintaan. Leena Pöysti ja Satu Silvon tekevät sellaiset roolityöt, ettei vastaavaa voimainmittelöä ole näyttämöllä nähty vähään aikaan.

 

 

Äidin ja tyttären välinen suhde on vasta alkamassa huhtikuussa 1955, jolloin synnyin. Kuukauden ikäinen minä katsoo äitiä jotenkin tuiman tarkkaavaisesti.

 

 

Kahden tyttären äitinä tunnistan kipukohdat, joita juuri tässä ihmissuhteessa on. Se on erilainen kuin suhteeni ainoaan poikaani. Miten osata kannustaa tyttöjä kasvamaan naisiksi, ei lannistaa, mistä kyky kuunnella ja osata irrottaa aikuistuvasta lapsestaan oikealla hetkellä? Miten hyväksyä se, että he ovat erilaisia kuin itse?

Äidit eivät voi välttää oman ikäpolvensa asenteita ja tapoja ja käyttäytymismalleja. Oma äitini osasi kyllä kannustaa minua, mutta joissakin elämäni kipukohdissa hänen terävät sivalluksensa lannistivat. Ei hän sitä tahallaan tehnyt. Hän osasi olla paljon enemmän tytärtään kannustava äiti kuin hänen oma äitinsä, joka 1950-luvun alussa esti omaa itsekkyyttään äitiäni lähtemään opiskelemaan. Siitä huolimatta äiti teki myöhemmin hienon uran järjestölehden päätoimittajana ja tiedotuspäällikkönä.

Osasinko minä puolestani aikuisena tyttärenä kannustaa ALS-tautia melkein kaksikymmentä vuotta sairastunutta äitiäni? Ymmärsinkö, miltä aktiivisesta äidistäni tuntui olla kahlehdittuna pyörätuoliin yli kymmenen vuotta? Arvostinko hänen loppuun asti optimistista ja lannistumatonta elämänasennettaan?

En varmasti, olin kärsimätön ja omaan elämääni keskittynyt. Enkä usko nyt 37- ja 33-vuotiaiden tyttärieni näkevän vielä riittävän pitkälle minun valintojani ja keskittymistäni työelämään. Enkä sitä vaadikaan, ei heidän tarvitse vielä ymmärtää kaikkea.

Ikä tuo kypsyyttä on suuri klisee, mutta samalla täysin totta.

 

Julia ja Romeo on ikiaikainen ja moderni tarina rakkaudesta ja vihasta

Ei Romeo ja Julia, vaan Julia ja Romeo Suomen Kansallisteatterissa.  Sellaiseen ratkaisuun ohjaaja Jussi Nikkilä ja näytelmään sovituksen tehnyt Anna Viitala päätyivät.

Ja ratkaisu on erinomainen, parasta teatteria Helsingissä juuri nyt! Katri Renton hienosti lavastamalla ja Pietu Pietiäisen valaisemalla suurella näyttämöllä nähdään vauhdikas, huumorintajuinen ja aitoa Shakespearen henkeä välittävä esitys. Ima Iduozeen koreografiassa varsinkin Julian perheen juhlakohtauksissa on  kansanteatterin henkeä. Ja kansanteatteri tässä kohtaa sanan parhaassa merkityksessä.

Julia ei ole Romeon eteerinen kohde, vaan varsin päättäväinen nuori nainen - teini, joka tietää, mitä tahtoo. Hän vie runosielu Romeota täsmälleen haluamaansa suuntaan, eikä emmi hetkeäkään vastustaa vanhempiaan. Hän ryhtyy rakkaussuhteeseen siitäkin huolimatta, että hänen ja Romeon perheiden välinen järjetön sota on jatkunut sukupolvesta toiseen.

Jussi Nikkilän edellinen Kansallisteatterin menestysohjaus oli Shakespearen Rikhard III. Hän ei toista samoja ratkaisuja nyt kuin siinä, vaan osoittaa laaja-alaisuutensa ohjaajana ja Shakespeareen rakastuneena taiteilijana.

 

Satu Tuuli Karhu on Julia, Olli Riipinen Romeo. (kuva Tuomo Manninen)

 

Nikkilä on saanut irti näyttelijöistä aivan uusia puolia. Juha Varis ja Katariina Kaitue ovat Julian vanhempina karikatyyrisia hahmoja, varsin valloittavia toisiaan himoitsevina hupsuina. Julian imettäjää esittävä Sanna-Kaisa Palo on miehekäs, kaksimielisyyksiä töräyttelevä matami, ja hänen roolinsa on yksi esityksen riemastuttavimmista tulkinnoista.

Kristo Salminen oli Rikhard III, nyt hän on niljakas isä Laurence, jonka apurina häärää kolme roolia tekevä, aina yhtä vakuuttava Heikki Pitkänen. Pappismiehien siirrettävä rippituoli on kuin markkinakoju, jossa myydään ja ostetaan sieluja.

 

 

Kristo Salminen on sieluja pelastava isä Laurence, vaikka ei voi lopulta rakastavaisia pelastaakaan ja Heikki Pitkänen apurinsa.  (kuva Tuomo Manninen)

 

 

Näytelmän päärooleissa nähdään kaksi suurenmoista nuorta taiteilijaa. Olli Riipisen rooli on Teatterikorkeakoulun taiteellinen opinnäytetyö. Hän on herkkä ja raju, ja loppukohtauksessa niin voimallisesti läsnä, että katsojan henki on salpautua. Satu Tuuli Karhun Julia on juuri niin määrätietoinen kuin tunteissaan vahva nuori nainen olla voi.

 

Olli Riipisen näyttelijänlaatu on herkkä ja raju. (kuva Tuomo Manninen)

 

Monta Romeota ja Juliaa nähneenä en muista, milloin olisin viimeksi liikuttunut niin kuin Julian ja Romeon loppukohtauksessa liikutuin. Ehkä viisitoistavuotiaana katsellessani umpirakastuneena Zeffirellin elokuvaa, johon Nino Rotan säveltämästä laulusta tuli maailmanlaajuinen hitti.

Julian ja Romeon loppukohtaus on enempää paljastamatta tavattoman kaunis ja toiveikas traagisuudestaan huolimatta.

Kun väliverho laskeutui, pomppasivat yleisön joukosta seisoaltaan aplodeeraamaan Esko Salminen ja vaimonsa Aino Seppo ja heidän mukanaan osa yleisöstä. Se oli teatterihistoriaa sisältävä hetki - legendaarinen näyttelijä ja isä näki nyt näyttämöllä upean työryhmän lisäksi poikansa Kriston ja tyttärensä Sonja Salmisen. Ehkä hänen mielessään oli myös oma nuoruus, ja yksi läpimurtorooleistaan Nummisuutarin Eskona.

 

 

Näytelmän tanssikohtaukset ovat kuin parodia aatelisväen elämänmenosta. (kuva Tuomo Manninen)

Pirjo Kauppista muistellessa

Viime lauantaina, hiihtolenkillä, ajattelin ehdottaa Pirjo Kauppisen haastattelua Apuun. Muistin, että hänen traagisesta putoamisonnettomuudestaan on kulunut kaksikymmentä vuotta. Pirjo halvaantui alkuvuodesta 1998 pudottuaan kotiportaissa.

Pirjo sellaisena kuin hänet muistan, hymy kasvoillaan. (kuva Kari Kaipainen)

Olin silloin Me Naiset -lehden toimittaja. Otin päätoimittaja Ulla-Maija Paavilaisen pyynnöstä Pirjoon arkaillen yhteyttä. Hän oli juuri päässyt kotiin Käpylän Kuntoutuskeskuksesta, johon hänet oli siirretty Töölön sairaalasta.

Pirjo, joka oli sielultaan toimittaja, oli valmis haastatteluun. Se oli ensimmäinen, jonka hän onnettomuuden jälkeen antoi ja kertoi päiväkirjamuistiinpanoistaan, joita oli kirjannut pitkinä viikkoina sairaalassa ja kuntoutuksessa. Hän lupasi antaa ne käyttööni juttua varten.

Muistiinpanot olivat hätkähdyttävän suorasukaisia ja sellaisia, että nauroimme niille yhdessä. Päiväkirjassa halvaantunutta Pirjoa tarkkaili ikään kuin ulkopuolinen Pirjo, terävästi ja jopa säälimättömästi.

Tapasimme Pirjon lempiravintolassa Elitessä, jonne hän tuli invataksilla, pyörätuolissa. Elitessä me tapasimme vuosien varrella vielä monta kertaa ja aina työtehtävissä. Pirjo ei ollut läheinen ystäväni, mutta tunsin hänet  huumorintajuisena ja älykkäänä kollegana.

Se urheus, jolla Pirjo suhtautui koko elämänsä ja koko kaksilapsisen perheen elämän muuttaneeseen tapaturmaan, oli hätkähdyttävää. Hän päätti jo vuonna 1998, ettei anna periksi.

Periksi hän ei antanut vuosien varrella, vaikka välillä itketti ja särki aivan helvetisti. Hän oli valmis kokeilemaan kaikkia mahdollisia kuntoutusmuotoja ja jopa kantasoluhoitoja Venäjällä.

Liikuntakykyään Pirjo ei saanut takaisin. Hän sopeutui kuitenkin elämäänsä ja teki vielä vuosia toimittajan työtään televisiossa. Hän oli tarkka ulkonäöstään ja rakasti kaikkea kaunista, eikä hän tullut yhteenkään tapaamiseen huolimattomana.

Pirjo oli kevään ja valon lapsi, vaikka hän oli syntynyt lokakuussa. Tapaturman jälkeen valo ja lämpö olivat hänelle entistä tärkeämpiä, ja hän tunsi heräävänsä eloon kevään tultua, perheen ja ystävien ulkomaanmatkoilla.

Viime keväänä päätimme tavata, kun valo voittaa. Sitä tapaamista ei koskaan tullut. Se muistuttaa siitä, että mitään kohtaamista ei pitäisi siirtää kiireisiin vedoten. Niin kiire elämässä ei voi olla.