Jasper Pääkkönen viisivuotiaana ensimmäistä kertaa lehtijutussa

Kaivelin arkistojeni aarteita, ja leikekirjasta vuodelta 1986 sattui silmiini hupaisa juttu. Olin toista vuotta Ilta-Sanomien toimittajana ja ideoimme vappujuttua viikonvaihteen lehteen. Kuvaukseen pyysin mukaan Suomen Kansallisteatterin näyttelijät Jukka-Pekka Palon ja Seppo Pääkkösen, vaimot Riitta Anttonen-Palon ja Virve Havelinin. Kaikki olivat valmiita leikkiin!

Lavastimme silloisen kotitaloni pihamaalle Käpylään vappubrunssin. Silliherkut taikoi naapurimme, ravintolapäällikkö, mestarikokki Hannu Harva. Kuvausvaatteet järjesti ystäväni, toimittaja Kaisa Hakala ja juomatkin varmaan joku sponssasi!

Riehakkaissa kuvissa seisoo etualalla pieni vakava poika. Ruskeat nappisilmät tuijottavat rävähtämättä kohti kuvaaja Sakari Viikan kameraa. Näyttää siltä, että poika keskittyy täydellisesti hetkeen, kuvanottoon.

Samat silmät leiskuvat nyt vihaa ja fanaattisuutta Spike Leen elokuvassa BlacKkKlansman. Silmät ovat näyttelijä Jasper Pääkkösen silmät.

Ainoa, joka oikeasti keskittyy kuvan ottamiseen, on tämä pieni poika, Jasper Pääkkönen! Vasemmalta kirjoittaja, Riitta Anttonen-Palo, Jukka-Pekka Palo, Virve Havelin ja Seppo Pääkkönen. (kuva Sakari Viika)

 

Ilta-Sanomien leikkimielisessä kuvauksessa vapun alla vuonna 1986 hän oli viisivuotias. Kuusi hän täytti muutaman kuukauden kuluttua, 15. heinäkuuta. Muutamaa vuotta myöhemmin hän oli jo pienissä lapsirooleissa isänsä ja setänsä, näyttelijä Antti Pääkkösen työpaikalla Kansallisteatterissa.

Paljon myöhemmin Kallion ilmaisutaidon lukio ja Saku Salinin rooli Salatut elämät -tv-sarjassa oli hyvää harjoitusta näyttelijän työhön. Sitten tuli Eero Takkusen Rooli Aleksi Mäkelän elokuvassa Pahat pojat. Se oli yksi Jasper Pääkkösen kotimaisista läpimurroista. Vuonna 2014 hän voitti jo parhaan miessivuosa-Jussin roolistaan Dome Karukosken elokuvassa Leijonasydän.

Kansainvälinen ura lähti puolestaan nousuun vuonna 2015, kun hän sai roolin History Channelin Viikingit-sarjan 4. tuotantokaudelta Halvdan Mustana.

Nyt hän tekee vaikuttavan, kansainvälisiä kehuja saaneen roolin BlacKkKlansman-elokuvassa. Se palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla Grand Prix -palkinnolla, joka on elokuvajuhlien toiseksi tärkein palkinto. Ja vasta nyt Jasper Pääkkönen paljasti yrittäneensä luoda Hollywood-uraa kymmenen vuoden ajan!

Vaikeneminen on osa hänen imagoaan, hän ei ole laverrellut mediassa henkilökohtaisia asioitaan tai ihmissuhteitaan. Hänet tunnetaan elokuvarooleistaan, perhokalastajana ja vahvoista kannanotoistaan uhanalaisten kalojen puolesta. Tietenkin myös Löyly Helsinki -saunan ja ravintolana toisena omistajana.

Ounastelen, että suomalaiset voivat jännittää ensi vuoden puolella Oscarpalkintoja. Onkohan miessivuosa-Oscarin listalla tuttu nimi?

Emil Zátopekin ja Lieko Zachovalován luona Prahassa vuonna 1998

Pitkän toimittajanurani yksi kohokohta oli Me Naiset -lehden reportaasimatka Prahaan keväällä 1998. Tsekkoslovakian miehityksestä oli kulunut kolmekymmentä vuotta ja lähdimme etsimään kuvaaja Jouni Haralan kanssa vuoden 1968 aikalaisia.

 

 

Tällainen oli Jouni Haralan ottama lähtöaukeaman kuva Me Naiset -lehdessä vuonna 1998.

 

 

Miehityksen aikana 21. elokuuta vuonna 1968 olin 13-vuotias. Olin kuullut kotona sanat Prahan kevät, olin kuullut puoluejohtaja, uudistusmielisen slovakki Aleksander Dubcekin nimen, sillä meillä puhuttiin aina ja paljon politiikkaa. Muistan, miten toimittajaisäni Sakari Talvitie lähti mielenosoitukseen Helsingin Tehtaakadulle Neuvostoliiton suurlähetystön eteen ja vuosia myöhemmin sain kuulla, että siellä oli myös tuleva mieheni Juha Heiskanen. Tunnelmat kotonani olivat jännittyneet, ja ne olivat jännittyneet koko Suomessa.

Vyöryvätkö neuvostotankit myös Suomeen? Sanaa ryssä ei noina päivinä kaihdettu.

Miehityksen ääni Suomeen oli Yleisradion kirjeenvaihtaja Lieko Zachovalován (1927-2017) kiihkeä puhe, se, miten hän huusi Sveitsin puhelinkeskukselle (puhelut muualta Euroopasta saatiin Prahaan vain sitä kautta): GO TO HELL, kun keskus alkoi säännöstella puheaikaa.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän kertoi Jounille ja minulle kotonaan Prahassa, miten hän heräsi miehityksen aamuna puhelinsoittoon kello kolme.

-Menin kotitalomme kattoterassille ja näin, miten kaupunki välkehti laskeutuvien koneiden valoista, ja koneitten jyrinä täytti taivaankannen. Kuuntelin kaikki mahdolliset uutislähetykset ja yritin saada yhteyttä Suomeen. Ensimmäiset juttuni luki ääneen kollegani Jarmo Jääskeläinen, koska yhteys Suomeen ei toiminut. Jääskeläinen oli Lódzissa, Puolassa ja luki sieltä uutiset Helsinkiin saatuaan minun hänelle sanelemat tekstit.

 

Lieko Zachovalová kotitalonsa portilla, sylissä rakas mopsikoira.

 

 

Kauniin talonsa olohuoneessa Lieko kertoi meille, miten hän oivalsi heti Neuvostoliiton tehneen peruuttamattoman virheen. Hän sanoi, että tsekkoslovakialaiset kavahtavat aseita, univormuja ja pakkoa.

-Niiden inho oli historiallista perua, muisto kuuden vuoden saksalaismiehityksestä.

Hän sanoi myös olleensa riittävän kokenut - vasta 41-vuotias - ymmärtääkseen, mitä Prahan keväälle oli tapahtumassa ja riittävän nuori jaksaakseen sitä seuraavat ajat. Ministeri Yrjö Leinon tyttärenä hän tiesi jo perimässään, ettei toinen sosialistimaa selitä toiselle sosialistimaalle asioita miehittämällä sitä.

-Ajattelin olenko nyt journalisti vai en. Olin tietenkin journalisti ja aloin haalia tietoa niin paljon kuin pystyin. Prahan kevät ei saavuttanut kirkasta, vaan likaisen huipennuksen. Maan johtajat pakotettiin häpeälliseen ja valheelliseen antaumissopimukseen Moskovassa. Miehitys lopui, ja niin alkoivat 1970-luvun "normalisoinnin" vuodet. Sitä ei täällä muistella mielellään, koska se oli henkisesti kuristavaa aikaa.

 

 

Emil Zátopek ja Dana Zátopkova kotonaan Prahassa.

 

 

Kuristavaa se oli myös juoksijalegenda Emil Zátopekille (1922-2000) ja hänen vaimolleen Dana Zátapkovalle (1922-). Helsingin olympialaisten kolminkertainen kultamitalisti, juoksija Emil ja keihäällä kultaa heittänyt Dana jäivät suomalaisten sydämiin sankariparina. Humaani, humanistisia arvoja elämässään toteuttanut Emil Zátopek kertoi meille kotonaan, että hänen miehityksen jälkeen antamansa julkinen lausunto maksoi hänen uransa.

-Sanoin, että maa, joka hyökkää toiseen maahan olympiavuonna, pitää sulkea pois olympialaisista.

Armeijan urheilujoukoissa ansioitunut reservin eversti kutsuttiin kolme päivää myöhemmin kenraalin puheille, je Zátopek joutui riisumaan univormunsa ja kunniamerkkinsä. Hän menetti myös kommunistisen puolueen jäsenyyden.

-Minut lähetettiin uraanikaivoksille poraustöihin Pelhrimoviin. Jouduin sisäiseen emigraatioon. Vuonna 1990 presidentti Václav Havel rehabilitoi minut.

Dana Zátopkova oli allekirjoittanut ennen miehitystä miehensä ja muun kultuuriväen kanssa kuuluisan 2000-sanaa vetoomuksen. Heittolajien johtavana valmentajana ansioitunutta työntekijää uhattiin viran menetyksellä, mutta sisukas nainen sai pitää paikkansa yleisurheilun keskusjärjestössä.

-Allekirjoitus maksoi sen, ettei palkkaani nostettu koskaan sen jälkeen. Kuin jäin eläkkeelle vuonna 1981, sain minimieläkkeen.

Kun lähdimme Zátopekeiltä, hieman jo dementoitunut Emil totesi suomeksi siemaillessaan paikallista olutta, pivoa: - Meillä on leipää, on lihaa! Ja mustaihoiset urheilijat voittavat nykyään, koska he juoksevat lapsesta asti. Meidän nuorisomme vain istuu.

Lähtiessämme vilkutimme kolmasti. Mielen täytti kiitollisuus, sillä olimme saaneet kohdata elävää historiaa. Elokuussa 2018 muistan haikeudella tuota työmatkaa.

 

 

Sari Siikander ja Mikko Ahti löysivät toisensa uudelleen ja yllättävät Lappeenrannassa

Näyttelijä Sari Siikander ja tanssija, koreografi Mikko Ahti olivat tähtipari vuonna 2007 Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa. Yhteinen kemia ja tekemisen intohimo löytyivät jo silloin, ja kun Sari Siikanderille tarjottiin mahdollisuutta ohjata Kaunis Veera Lappeenrannan kesäteatteriin, hän otti heti yhteyttä Mikko Ahtiin.

Sari Siikanderin esikoisohjaus ja Timo Kärkkäisen dramatisoima vanha tarina on hurmaavaa musiikkiteatteria, jota Mikko Ahdin taidokas koreografia tukee hienosti. Eikä vain tue, vaan on oleellinen osa esitystä.  Ja kun bändinä soittaa maineikas Jean S., tunnelma lennähtää siiville ensisävelistä lähtien. Näyttämö täyttyy liikkeestä ja vauhdista, ja ovathan tunnelmaa vauhdittamassa näyttelijöiden lisäksi tanssipari Sami ja Jutta Helenius sekä lappeenrantalaisia nuoria tanssijoita.

Ohjauksessa ja dramatisoinnissa on keskititty nimenomaan Veeran tarinaan, ei monille tuttuun Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta -elokuvan tapahtumiin. Sehän oli Tatu Pekkarisen käsikirjoittama, vuonna 1950 valmistunut elokuva, jonka lauluista lentäväksi lauseeksi jäi "parrulastissa seilattiin".

Siikander sai Kauniiksi Veeraksi nuoren ja lahjakkaan Sofia Arasolan, jokaa on ehtinyt esiintyä jo muun muassa Turun kaupunginteatterissa, UIT Sata lasissa -revyyssä ja myös Antti Tuiskun tanssijana. Sekä Salkkareissa! Roolissaan Veerana hän näyttää taitonsa näyttelijänä, laulajana ja tanssijana. Samaan yltävät myös muut nuoret näyttelijät, Rikhardia näyttelevä Konsta Reuter ja Zingalin roolissa loistava Mikko Rantaniva.

Sofia Arasola on Veera, Mikko Rantaniva häntä himoitseva Zingali. (kuva Mirkku Merimaa)

 

Temperamenttisen Daarian rooliin ei voisi kuvitella parempaa valintaa kuin Sinikka Sokkaa. Hänen lavasäteilynsä ja läsnäolonsa sähköistävät jokaisen kohtauksen, jossa hän on mukana. Hyvänä vastanäyttelijänä hänellä on Jussi Lampi, joka näyttelee hänen puolisoaan Salomoa. Lammen juurevasti leukaileva mustalaismies ei ammu yli, vaan on juuri niin aito romanimies kuin olla voi. Ennen ensi-iltaa katsomoon kutsuttiin ryhmä romaneita, jotka nimenomaan pyysivät Sinikka Sokkaa ja Jussi Lampea puhumaan vielä leveämmin heidän murrettaan!

Sinikka Sokka loistaa mustalaisäidin roolissaan. (kuva Mirkku Merimaa)

 

Varsinainen subrettipari on Sinikka Sokka ja Jussi Lampi Veeran vanhempina. (kuva Mirkku Merimaa)

 

Helsingin kaupunginteatterissa monissa rooleissa näkemäni Panu Vauhkonen pääsee irti Santarmin-roolissaan. Ohjaaja on selvästi saanut esille hänestä aiemmin näkemättömiä puolia. Ja Lappeenrannan kaupunginteatterin näyttelijä Sanna Kemppainen loistaa roolissaan ruhtinatar Tolkkina ja tekee yhden esityksen kiehtovimmista ja hauskimmista hahmoista.

 

Konsta Reuter, Sanna Kemppainen ja Juhani Loukkola ottavat kohtaukset haltuunsa! (kuva Mirkku Merimaa)

 

 

Kesäteatteriin liitetään useimmiten määreet kepeys ja viihde. Niitäkin Kauniissa Veerassa on, mutta se on myös taitavaa teatteria ja tunteisiin vaikuttavaa draamaa.

Sari Siikander siteeraaa näytelmän käsiohjelmassa A. Suholan runoa. Siinä on lause: "Tärkeintä elämässä on nöyryys ja intohimo. Mitä tahansa teetkin, tee se takapuoli savuten. Syöksy siihen suorin vartaloin, kahdella kierteellä."

En epäile yhtään etteikö Sari Siikanderia nähtäisi enemmänkin ohjaajana!

 

 

Ötököiden yö ja kanaemo tipuineen lentokentällä

Työmatka Keniaan on tehty, ja kaikesta koetusta ja nähdystä reportaasit ja haastattelut myöhemmin Avun printissä, kuvat taattua Timo Pyykköä.

Loppukevennyksenä koettuun ei nyt tarinaa pakolaisleiristä, pakolaisäideistä eikä äitiyspakkauksesta, jota Suomen World Vision vie pilottihankkeena Keniaan.

Viimeinen matkavuorokausi on vapaata lentoa, sananmukaisesti, sillä kestäähän kotimatka kolmine lentoineen ja eri kentillä roikkumiseen parisenkymmentä tuntia. Ja sittenkin niin nopeaa, ettei sielu ehdi mukaan, vaan viipyilee koetussa, kaikissa kohtaamieni ihmisten katseissa ja kohtaloissa.

Viimeinen yö vietetään Lodwarissa, pienessä hotellissa (Pohjois-Kenian suurimman, yli 50 000 asukkaan kaupungin nimi kuin Sormusten herrasta tai Tähtien sodasta!). Ilmastointi hurisee kahtakymmentä astetta huoneessani, generaattori ikkunan alla,  mutta ne eivät peitä kopsahtelun ja rapsahtelun ääniä. Huoneen nurkassa vilistää isoja, pitkähäntäisiä heinäsirkkoja ja siiroja muistuttavia kuoriaisia.

Ryhdyn metsästämään niitä ja saan työkaverilta kannustavan meseviestin: - Sinähän voit syödä ne sirkat!

Ennen sänkyyn menoa revin päällyslakanan patjan alta ja tarkistan tilanteen. Viisi kuoriaista ja yksi heinäsirkka kohtaa loppunsa. Inhottaa sammuttaa valot, mutta sammutan. Olen juuri nukahtamassa, kun patjalle räpsähtää jotain - valot päälle, ja heinäsirkka tuijottaa parin sentin päässä. Yö kuluukin sitten valoja sytytellessä ja sammutellessa, vaihtuvien painajaisunien maisemissa.

Valokuvaaja Timo herää omassa huoneessaan aamulla siihen, että heinäsirkka tuijottaa häntä tyynyllä.

-Moikkasitko, kysyn.

- Moikkasin, iskin kengällä, Timo vastaa.

Ötököiden yön jälkeen kiipeämme Lodwarin maamerkille, Kristusvuorelle, jonne pystytettiin vuonna 1960 Rio de Janeiron tyyliin Jeesuksen patsas. Ennen kahdeksaa lämpötila lähentelee siedettävää, se ei ole vielä lähemmäs neljäkymmentä. Nousun aikana rinteellä voi lukea sementtiin valettuja raamatunlauseita. Mutta sitten: jyrkän mutkan takaa paljastuu Jeesuksen hauta! Eikö se ollutkaan Jerusalemissa? Ihan skuupin arvoinen tieto!



 

Vuoren valloituksen jälkeen ajamme World Visionin jeepeillä pitkin pomppuista tietä halki maiseman, joka on tuttu luontodokumenteista. Erona se, ettei täällä ole kuin vuohia ja vuohipaimenia, joita ovat lapsenlapseni, seitsenvuotiaan Noelin ikäisen paimenpojat. Villieläimiä ei näy, koska vesi puuttuu, ja se puolestaan toisi alueelle saaliseläimiä kuten impaloita tai seeproja.

Vesi puuttuu, kunnes saavumme Turkanajärven rantaan. Järvi on kangastus autiomaan jälkeen ja aava kuin meri, vesi juuri nyt ruskeaa kuin muta Keniaa ja Afrikan sarvea koetelleiden toukokuisten sateiden jälkeen. Hiekkarantaa riittää silmänkantamattomiin, turisteja ei vielä missään. Kun valtion haaveilemat hotellihankkeet toteutuvat, tulevat turistit kuin heinäsirkat, ja sitten kaikki muuttuu niin kuin se on kaikkialla luonnonkauniissa paikoissa muuttunut. Tosin luonnonkauneutta täälläkin pilaa rantaan ajautunut muoviroska, pullot ja sandaalit.



Pikniklounaan jälkeen pikasuihku hotellissa ennen lähtöä pitkälle kotimatkalle. Annan tottuneesti luunapin sängyllä pällistevälle heinäsirkalle, hyvästelen pari kuoriasta ja sitten lyhyt ajomatka Lodwarin kentälle. Sen kiitorata on melkein yhtä lyhyt kuin Kreikan Skiathosin-saaren, joka on lentokonebongareiden vakipaikka.

Konetta odottaessamme kuuntelemme televisiosta, miten Kenian valtiovarainministeri lukee ääneen budjettiesitystä. Televisioruudusta näkyy käytetty puheaika - se on neljä ja puoli tuntia. Afrikkalaiset rakastavat puhumista!

Pienen terminaalin ovi on auki kentälle. Yhtäkkiä oviaukossa on kana perässään yksitoista tipua. Ne kuopsuttelevat savista maata ihan rauhassa, vaikka lentokenttävirkailija hätistelee niitä syrjemmäs.

Kävelemme koneeseen ja katson auringonlaskua. Valo on taivaallinen, mutta onhan kentän takana Kristusvuori.

Afrikkaa ei voi tehdä, se on ihan väärentämätön.

Kenialaiset nuoret äidit: "Miehemme eivät pidä kondomin käytöstä"

Tuskailen hotellissa Lodwarin pienessä kaupungissa Pohjois-Keniassa huonoja nettiyhteyksiä. Se lienee ihmisen harmeista pienin, moni asia asettuu erilaisiin mittasuhteisiin näissä olosuhteissa.

Kuvien puutteesta huolimatta pää on niin täynnä ajatuksia ja sielu kokemuksia, että jotain on kirjoitettava.

Kalabeyein pakolaisleirillä sijaitseva Punaisen Ristin terveysklinikka paahtuu lähes neljänkymmenen asteen helteessä. Katoksen alla istuu yksitoista nuorta äitiä, joille kerrotaan Suomen World Visionin pilottihankkeesta  - äitiyspakkauksista, joita jaetaan neljä kertaa neuvolatarkistuksissa käyneille äideille. WHO:n suositus on tämä neljä, mutta kahdeksan käyntiä on vielä tulevaisuuden tavoitteena.

 

Äititapaamisessa pakolaisleirin klinikalla.

 

Tulkkina tapaamisessa on reipas ja hersyvästi naurava  Punaisen Ristin työntekijä, 49-vuotias  Rebecca Lam, itsekin vuosia sitten Etelä-Sudanista Keniaan paennut kahdeksan lapsen ja kahden lapsenlapsen äiti.

-Minähän olen sinuun verrattuna ihan täysmama, Rebecca räjähtää nauramaan ja läimäyttää minua kämmeneen kuullessaan omat lapsi- ja lapsenlapsilukuni.

Tapaamisen nuorin on esikoistaan odottava hymytön tyttö. Raiskauksen uhri? Vai onko hän ruuan puutteessa joutunut harjoittamaan elonjäämisseksiä eli (survival sex)? En tiedä, mutta hänen surullinen olemuksensa jää erityisesti mieleeni.

Rebecca paimentaa äitejä kuin kanaemo ja suoraan sanottuna paasaa heille ehkäisystä ja perhesuunnittelusta.

-Miehemme eivät osaa käyttää kondomia ja vaikka osaisivatkin, he eivät pidä siitä, äidit vastaavat kysymykseemme ehkäisystä.

Työmaa on loputon, mutta ei silti toivoton, niin Rebecca vakuuttaa ja sanoo äideille, että kyllä ne miehet vielä opetetaan!

Pakolaisleirin terveysklinikka on niin moderni kuin näissä olosuhteissa voi toivoa.

Kalobeyein pakolaisleirillä klinikalla synnytetään jo inhimillisissä olosuhteissa. Keskoskaapissa ollut vauva ei silti selvinnyt.

 

Toisenlainen klinikka, Turkanan kunnan yläpitämä Kerio Health Center on keskellä ei mitään - siis keskellä rutikuivaa aavikkoa, jossa siellä täällä kohoaa kymmenen, parinkymmenen majan yhteisöjä. Klinikan vanha synnytyssali on kuin kellarikoppi, mutta kuukausi sitten avatussa rakennuksessa synnytetään jo paremmissa olosuhteissa.

-Suurin ongelma on veden puute, sitä joudutaan tuomaan tankeilla Lodwarista, klinikan johtaja Alex Losike kertoo ja on syystä huolissaan.

Tapaamme aamupäivällä esikoistytön saaneen 20-vuotiaan Mary Naseken, joka on jo antanut tytölleen nimen Amuron. Tukena synnytyksessä on ollut ystävä, kahden lapsen äiti Rose Akulon. Jos ketkä, niin naiset pitävät yhtä! Äitiyspakkausta ihmetellään, mutta vielä suurempi ihme taitaa olla baby Amuron, joka imee äitinsä rintaa kuin olisi aina tehnyt niin!

Poistumme häveliäästi, kun sänkyyn tuodaan tunti sitten synnyttänyt täysin uuvuksissa oleva äiti, kainalossaan vauva, jonka tumma tukka on vielä lapsenkinan peitossa.

25-vuotias Pauline tulee tarkistuskäynnille, hän odottaa toista lastaan. Helmassa roikkuu kolme ja puolivuotias Cynthia.

-Mieheni asuu Lodwarissa ja olen hänen toinen vaimonsa, Pauline kertoo.

Hänen ja tyttärensä maja sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä klinikalta. Klinikka on lähellä, mutta vettä Pauline joutuu hakemaan päivittäin monen kilometrin päästä ja kaivamaan sitä kuivuneen joenuoman pohjalta.

Silti Pauline hymyilee.

 

Toivoa on toivottomuudenkin keskellä - etiopialainen pakolainen pääsi synnyttämään terveysklinikalle

32-vuotias Kiru hymyilee rauhallisena. Mikään hänen olemuksessaan ei paljasta, että hän on synnyttänyt kello kuusi aamulla, vain viisi tuntia ennen kuin tapaamme hänet Pohjois-Keniassa sijaitsevan Kalobeyein pakolaisleirin terveysklinikalla.

Kirun neljäs lapsi, tyttö syntyi terveenä maailmaan, joka on helvetti monille. Lähes 200 000 tuhannen pakolaisen leirit Keniassa kertovat todellisuudesta, jossa maailman köyhimmät ja sorretuimmat ihmiset joutuvat elämään. Vuonna 1992 perustettu Kakuma ja pari vuotta sitten aavikolle noussut Kalobeyei eivät ole vain pakolaisleirejä, vaan luultavasti liian monen lopullinen asuinpaikka. Asukkaat ovat tulleet Etelä-Sudanista, Somaliasta, Etiopiasta, Kongon Demokraattisesta tasavallasta. He ovat tulleet etsimään jotain parempaa, mutta täällä he ovat, ja tänne jäävät.

Kiru on asunut Kalobeyeissa runsaan vuoden. Kuulen huomenna, miksi ja milloin hän lähti perheineen pakoon Etiopiasta, mitä ajattelee elämästä. Mitä toiveita hänellä on?

Hän saa lahjaksi Suomen World Visionin äitiyspakkauksen, joka on pilottihanke Keniassa. 1300 pakkausta on lennätetty tänne, ja niitä jaetaan äideille, jotka ovat käyneet neljästi neuvolassa ennen synnytystä. Pakkaus on sovitettu sikäläisiin olosuhteisiin, ja siinä on muun muassa hyttysverkko vauvalle ja kantoliina isille, jotta nämäkin oppisivat hoitamaan lapsiaan.

Se, että Kiru sai synnyttää terveysklinikalla, on toivottavasti pian monia afrikkalaisia naisia koskeva uudistus.

Mitä enemmän naiset saavat tietoa äitiyshuollosta, raskaudesta ja imetyksestä synnytyksen jälkeen, sitä paremmiksi heidän olosuhteensa muuttuvat.

Ilman hyväntekeväisyystyötä tekeviä ihmisiä näitä ihmeitä ei tapahtuisi. Siitä Kiru on esimerkki.

Yksi lensi yli käenpesän - kun ihminen nujertaa ihmisen

Ohjaaja Juha Kukkosen ja Ryhmäteatterin viisas valinta Suomenlinnan kesäteatterin esitykseksi on Ken Keseyn hienosta romaanista ja yhtä hienosta Milos Formanin ohjaamasta elokuvasta tuttu Yksi lensi yli käenpesän.

Tarina on järkyttävä satiiri mielisairaalan sisäisestä hierarkiasta, jossa vahvempi asemansa perusteella pystyy sortamaan heikompiaan. Tarina koskettaa ja ravistaa, sillä se ei kerro vain yhden mielisairaalan yhdestä osastosta, vaan yhteiskunnasta, valtapeleistä, joita käydään missä tahansa yhteisössä: poliittisissa puolueissa, isommissa ja pienemmissä työyhteisöissä, jopa perheissä.

Se kertoo myös erilaisuudesta, joka ei sopeudu normeihin ja monesti täysin perustelemattomiin mielivaltaisiin sääntöihin.

Ryhmäteatterin versiossa ei yritetä luoda uutta tulkintaa. Se luottaa syystä perustarinaan. Robin Svartström kapinallisena ja kekseliäänä Randle P. McMurphynä on täsmävalinta rooliin - aivan yhtä täsmä kuin Jack Nicholson elokuvassa.

Robin Svartström McMurphynä pistää mielisairaalan osaston käymistilaan. (kuva Mitro Härkönen)

 

Hän härnää hermoromahduksen partaalle despoottisen ylihoitaja Ratchedin, jota Minna Suuronen näyttelee hyytävästi, vaikka ei aivan yhtä jäisenä kuin elokuvassa roolin tehnyt Louise Fletcher.

 

Minna Suuronen on ylihoitaja Ratched. (kuva Mitro Härkönen). Hänen valtakuntansa on mielisairaalan osasto, jonka Janne Siltavuori on lavastanut toimivaksi tilaksi.

 

Robert Kock on vakuuttava päällikkö Bromden jo kokonsa puolesta. Hänen yksinpuhelunsa isälleen ja "liittouman" aiheuttamat pelot ovat esityksen dramaturgiassa hienoja hetkiä. Tosin riimittelyn muotoon kirjoitetut repliikit olisivat voineet olla rakenteeltaan vieläkin iskevämpiä.

Tiia Louste tekee ison ja onnistuneen roolin potilas professori Hardingina. Hän yrittää edustaa järjen ääntä, niin potilas kuin onkin. Wanda Dubiel vaihtaa roolia kolmesti, hän on lobotomialeikkauksen jäljiltä vihanneksen kaltainen Ruckley, McMurphyn hemaiseva pano Candy Starr ja hetken myös teknikko kammottavine sähkösokkilaitteineen.

Yksi käenpesän traagisimmista henkilöhahmoista on änkyttävä Billy Bibbitt, äitinsä ja ylihoitajan nöyryyttämä nuorukainen, joka ei ole vielä menettänyt poikuuttaan. Samuli Niittymäki tulkitsee roolin herkästi, haavoittuneena, haavoittuvana. Hänen kohtalonsa laukaisee näytelmän loppuhuipennuksen McMurphyn järjestämien lääke- ja viinahuuruisten psykedeelisten bileiden jälkeen.

Voittaja on ainoastaan päällikkö Bromden, joka uskaltaa vihdoin olla iso. Hän tekee ystävänpalveluksen McMurphylle ja jättää taakseen pelon.

Kuulin ennakkoon muutamia nurinoita siitä, ettei Yksi lensi yli käenpesän tapainen näytelmä sovi kesäteatteriksi. Sopii se, sillä kesäteatterin ei aina tarvitse olla kevyttä hömppää, humppaa ja huumoria.

Yksi lensi yli käenpesän on hirtehinen ja hirmuinen nauru pahuudelle, mitä ihminen voi toiselle ihmiselle tehdä. Naurun jälkeen on vain kyyneliä.

 

McMurphy ei suostu mihinkään sääntöihin. (kuva Mitro Härkönen)