Mikael Persbrandt nousi viina- ja huumehelvetistä takaisin elämään

Harvoin 422-sivuinen elämäkerta koukuttaa lukijan niin kuin näyttelijä Mikael Persbrandtin  avoimen raadollinen Muistini mukaan (Tammi) tekee. Minämuotoisen teoksen kirjoittaja on Carl-Johan Vallgren, tunnustettu ruotsalainen kirjailija ja taiteilija, mutta ei niin kuuluisa kuin Persbrandt on. Kirjan erinomainen suomennos on Heikki Eskelisen käsialaa.

Muistini mukaan on sielun- ja ruumiinavaus, johon Mikael Persbrandt on ollut valmis saatuaan viimeinkin diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Se johti lopulta raitistumiseen ja oikeaan lääkitykseen pari vuotta sitten. Kirja on myös kurkistus Ruotsin viime vuosikymmenien teatteri- ja kulttuurimaailmaan. Tuttuja nimiä vilahtelee kertomuksessa Ingmar Bergmanista lähtien.

Tarina alkaa aivan alusta: nuorten vanhempien ainokainen syntyy Tukholman eteläisen sairaalan synnytysosastolla 25. syyskuuta vuonna 1963. Hänestä varttuu herkkä ja kauniskasvoinen pikkupoika, jonka elämään vaikuttaa voimakkaasti vanhempien avioero. Hän jää asumaan paljon bilettävän äitinsä kanssa, ja suhde isään on ollut tämän tunnekylmyyden takia etäinen tähän päivään saakka.

Teini-iässä Mikael on kiinnostunut kaikenlaisten moottoreiden kanssa näpräämisestä, ja harrastus johtaa aikuisena hurjiin kilpa-ajoihin ja autojen harrastajaksi. Kalliita autoja hänellä on autotallissaan nykyään useita. Formulakisoja rakastava mies kertoo ihailevansa muun muassa Mika Häkkistä. Kirjan muita suomalaisnimiä ovat Maria Heiskanen ja Antti Reini, joiden kanssa Persbrandt näyttelee vuonna 2008 hienossa Jan Troellin ohjaamassa Ikuistetut hetket -elokuvassa.

Näyttelijäksi Mikael Persbrandt ajautuu kuin sattumalta - hän on nähnyt teatterissa ennen omaa uraansa vain Astrid Lindgrenin Katto Kassisen. Sattuma johtaa siihen, että hänestä kehittyy oman sukupolvensa yksi lahjakkaimmista ja karismaattisimmista näyttelijöistä. Ura Ruotsin teattereiden lippulaivassa, Tukholman Dramatenissa on loistelias ennen sieltä saatuja potkuja, samoin roolit useissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Niistä suuri yleisö tietää parhaiten Beckin, ja nekin, jotka eivät tunne Persbrandtin muita rooleja, muistavat hänet Beckin aisaparina Gunvaldina.

Kirjassa kerrotaan tarkasti jokaisesta roolista ja niiden rakentamisesta, mutta ei onneksi siteerata monien näyttelijäelämäkertojen tapaan kritiikkejä. Syvälle rooleihinsa sukeltava näyttelijä pystyy kertomaan maallikollekin tarkasti, miten hän kulloistakin rooliaan on rakentanut.

 

Mikael Persbrandt ja elämäkerran kirjoittaja Carl-Johan Vallgren.

 

 

Tuhoisa syöksykierre päivä- ja lopulta viikkokausien ryyppäämiseen ja kokaiinin niistämiseen epämääräisissä rikollisporukoissa alkaa varhain. Se johtaa lukuisiin syrjähyppyihin, ja pitkä yhdessäolo näyttelijä Maria Bonnevien on tiensä päässä. Ennen tien päätä Mikael Persbrandt tapaa kuitenkin toisen suuren rakkautensa, nykyisen vaimonsa, toimittaja Sanna Lundellin, maineikkaan muusikko Ulf Lundellin tyttären. Sanna Lundellin kanssa Mikael Persbrandtista tulee viimeinkin isä, kun pariskunta saa kaksi poikaa Igorin ja Lon.

Isäksi tulo ei vielä pysäytä Persbrandtin itsetuhoista käytöstä. Hänen on käytävä syvällä monta kertaa ennen kuin pohja on viimeinkin saavutettu. Mitään kaunistelematta hän kertoo viikkojen mittaisista huumesekoiluistaan, jolloin millään muulla ei ollut väliä kuin kokaiinin hankkimisella. "Valkoinen kuningatar" on lopulta houkuttelevampi kuin yksikään nainen.

Valtakunnan julkkiseksi kohonneen näyttelijän perässä paahtavat iltapäivälehdistön kuvaajat ja lööpin metsästäjät, joita voidaan hyvällä syyllä ja liioittelematta kutsua hyeenoksi. Journalismilla ei ole mitään tekemistä tämän ajojahdin kanssa. Se on raakaa peliä, jollaista Suomessa ole onneksi kenenkään kohdalla nähty.  Persbrandt saa rattijuopumus- ja huumeidenkäyttötuomioita, ja niistä tietenkin revitään valtavia otsikoita. Expressen saa lopulta tuomion julkisen sanan itsesäätelyelimeltä, ja lehti joutuu poistamaan nettisivuiltaan filmin, jossa Persbrandt vetää kokaiinia ja julkaisemaan oikaisun. Persbrandt sanoo, että vahinko oli kuitenkin tapahtunut. Hänen maineensa on mennyt, mutta siitä hän lopulta ruoskii vain itseään.

Viimeinen pohjakosketus on delirium tremens -kohtaus: "Mitään kauhistuttavampaa en ole koskaan kokenut. Istuin tuolilla ja katselin edessäni pöydällä olevia pulloja. Niissä liikkui jotain; ne olivat täynnä möyriviä matoja ja kummallisia hyönteisiä, jonkinmoisia kovakuoriaisia, joilla oli pitkät harottavat jalat... Teräviä juomia sisältävät pullot olivat täynnä matoja ja hyönteisiä, jotka kaikki liikkuivat."

Se, että Mikael Persbrandt teki vuosien aikana loistavia, kriitikoiden ja yleisön rakastamia rooleja, on ihme kammottavan ja säälittävän sekoilun keskellä. Ihme on myös se, että hän on yhä hengissä ja voimissaan. Hän sanookin, että jos hän olisi ollut heroiinin käyttäjä, hän olisi jo kuollut. Raitistuttaan hän teki muun muassa vuonna 2016 loistavan nimiroolin Macbethissä. Hän kokee Shakespearen tekstin kuin oman elämänsä kuvaukseksi.

Kolmas ihme on, että Persbrandtin ja Sanna Lundellin avioliitto kesti kaiken. Se kesti pitkät erossa asumisen ajat, hirvittävän julkisen ajojahdin ja mustamaalaamisen, pettämisen ja Persbrandtin tuhannesti rikkomat lupaukset. Vaimo ei vaadi häneltä muuta kuin totuuden, koska valehtelu on kaikkein pahinta ja tuskallisinta pettämistä.

Kirjan kauniissa lopussa Mikael Persbrandt sanoo: "Kuinka olemmekaan riidelleet, kuinka olemmekaan huutaneet. Ja kuinka olemmekaan rakastaneet! Sanna on kasvattanut minua, hän on tehnyt minusta paremman ihmisen. Palvon häntä, ja intohimoinen rakkauteni häntä kohtaan vain voimistuu päivä päivältä."

 

 

Salaviinan polttajia ja kansainvälisiä rikollisia

Äkkiseltään voisi kuvitella, ettei toimittaja, tietokirjailija Tuomas Marjamäellä ja kirjeenvaihtaja Mika Hentusella ole mitään yhteistä. On sittenkin.

Avun monivuotinen toimituspäällikkö, muun muassa menestyselämäkerran Spede Pasasesta kirjoittanut ja nyt vapaa kirjailija Marjamäki ja Ylen Washingtonin kirjeenvaihtaja Hentunen  ovat tämän syksyn kirjailijoita. Marjamäki on kirjoittanut monen tietokirjan jälkeen esikoisromaaninsa ja Hentunen toisen jännitysromaaninsa.

Tuomas Marjamäen Siitä tulikin farssi -romaani (Docendo) on vauhdikas ja humoristinen tarina. Se alkaa vuodesta vuodesta 1896, jolloin helsinkiläisen Atelier Apollon omistaja ja sittemmin Maailman ympäri -teatterin pitäjä Karl Emil Ståhlberg näkee Lumièren veljesten ensimmäisen elokuvan (tosin uudissana elokuva keksittiin suomen kieleen vasta vuonna 1927). Ståhlbergin järisyttävästä kokemuksesta lähtee liikkeelle maanvyöryn tavoin etenevä hanke - ensimmäisen suomalaisen "kinematografikuvan" eli Salaviinanpolttajat filmaaminen.

 

Tuomas Marjamäki on monen tietokirjan jälkeen nyt esikoisromaanin kirjoittaja. (kuva Veikko Somerpuro)

 

Sellaista elokuvaa todella tehtiinkin, mutta vasta käsikirjoituskilpailun, monen käänteen ja kommervenkin jälkeen. Marjamäen romaanissa ehditään kokea Viaporin kapina, käydä ensimmäiset eduskuntavaalit ja tutustua tarinan aitoihin esikuviin kuten Kansallisteatterin näyttelijä Teuvo Puroon, kuplettimestari J.Alfred Tanneriin ja kreivi Louis Sparreen. Lukija kulkee tarinan myötä vanhan Helsingin kaduilla ja näkee nyt jo yli sata vuotta vanhat rakennukset vasta uudisrakennuksina.



 

Salaviinanpolttajista tuli ennakkosuunnitelmista poiketen farssi. Ja oliko filmin käsikirjoittaja todellakin 10-vuotias Yrjö eli Yrjö Soini, Agapetuksena (1896-1975) tunnettu kirjailija... Ainakin Tuomas Marjamäki johdattaa tarinaa siihen suuntaan. Romaanin suuria ansioita on 1900-luvun alun ajan henkeen sopiva ihmiskuvaus, tapa, millä kirjailija kuvaa ihmisten käyttäytymistä ja miesten sekä naisten tyystin erilaisia rooleja perhe-elämässä.

 

Mika Hentusen Elossa Washingtonissa (CrimeTime) -jännitysromaani sijoittuu maisemiin ja olosuhteisiin, jotka Ylen Washingtonin-kirjeenvaihtaja Hentunen työnsä vuoksi hyvin tuntee.

Mika Hentunen tutuissa työmaisemissaan Washingtonissa. (kuva Yuri Gripas)

 

 

Tarina alkaa NHL-komennuksen saaneen suomalaisen pelaajan Pepe Hukkasen jouduttua oudon vainoojan seuraamaksi ja yliajosta, jonka Pepe hädissään tekee. Se johtaa siihen, että pelaajan isä pyytää apua Supossa työskentelevältä sukulaiseltaan, ja tämä ottaa yhteyttä tuttuunsa FBI:ssa. Lopulta tehtävä lankeaa korealaiselle freelance-agentti Rocky Leelle, joka seikkaili jo Hentusen esikoiskirjassa Attan aarre. Rocky Lee alkaa nyt jäljittää kiristäjäliigaa, jonka lonkerot ulottuvat Venäjän kautta myös Suomeen.

Hentunen hyödyntää hienosti kirjeenvaihtajan työtään ja matkojaan ympäri Yhdysvaltoja. Washingtonin ohella kirjassa seikkaillaan pyörremyrskyn keskellä New Orleansissa ja ollaan lopulta myös hylätyllä kaivosalueella Tar Creekissa. Oklahoman intiaanien entisestä jokisuistosta on tullut viime vuosikymmeninä yksi Yhdysvaltojen vakavimmista ympäristökatastrofeista.



Mitä yhteistä Tuomas Marjamäen ja Mika Hentusen romaaneilla sitten on? Tarkka, paljon työtä vaatinut taustatyö ja faktan sekoittaminen taitavasti fiktioon. Ja molemmissa romaaneissa olisi aineksia vaikka elokuvaan!

Mielikuvitus yltyy laukkaan Rummun tekojärvellä

Lautturi Ignas Andres kiskaisee perämoottorin käyntiin, ja ison laiturin kokoinen lautta kääntyy hitaasti Rummun tekojärven turkoosinsinisessä vedessä. Lautalla ei ole turvakaiteita, eikä matkustajilla pelastusliivejä, mutta luotamme navakassa tuulessa Ignas Andresin taitoihin. Varmoin ottein lautturi isoa lauttaa käsitteleekin ja osaa varoa vedenalaisia vaaroja.

Kurkin lautan kaiteen ylitse ja näen monta metriä järven pohjaan. Syvällä näkyy valkoiseksi ja sileiksi hioiutuneita puiden oksia, jotka ojentautuivat kohti pintaa kuin luurankojen kädet. Pohjassa on myös entisten rakennusten raunioita ja työkoneita. Veden pinnan alla sijaitsee siis melkoinen museo.

Olemme Harjumaalla, vain runsaan neljänkymmenen kilometrin päässä Tallinnasta ja aika lähellä Paldinskin kaupunkia.  Sen läheisyys paljastuu hetkeksi, kun Naton hävittäjät jyrisevät ylitse. Silti tuntuu, että olemme kaukana mistään, keskellä ei mitään. Harjumaa on silti kuin Viron Uusimaa, siellä asuu 610 000 asukasta. Se on suosittu retkeilykohde, rantaviivaa Harjumaalta löytyy kolme sataa kilometriä ja muun muassa Viron korkeimmat vesiputoukset.

 



 

 

Rummun tekojärvi, Rummu karjäär sijaitsee entisen liuskekivikaivoksen alueella. Louhos alkoi täyttyä vedellä Viron tasavallan itsenäistyä uudelleen vuonna 1991, kun neuvostoaikaiselle liuskekiven tuotannolle ei ollut enää kysyntää, ja työt kaivoksessa loppuivat. Pohjavettä pumpanneet pumput pysähtyivät, ja vesi valtasi nopeasti alueen.

Kaivosmiehinä olivat siihen asti olleet vuonna 1938 perustetun Murrun vankilan vangit. Vankila lopetti toimintansa vasta vuonna 2012. Ehkä se ei ollut yhtä kammottava paikka kuin Tallinnassa sijaitseva Paterein vankila, mutta tuskin olot Murrussakaan olivat hääppöiset. Varsinkin kuin tietää millaisia paikkoja Neuvostoliiton vankilat olivat ja Venäjän vankilat yhä ovat.

Lautta lähestyy hitaasti kohdetta. Autiot, osittain romahtaneet vankilarakennukset ovat hyytävän pelottavan näköisiä. Yhtä kummallinen näky on seitsemänkymmentä metriä korkea tuhkavuori. Se on muodostunut paikallisesta liuskekivestä, Vasalemman marmorista. Mieleen tulee Arizonan erämaan autius.

 



 

Rantaudumme, ja maa on tyhjä kuin aikojen alussa, vain tuuli ujeltaa tuhkavuoren juurella. Paikka ei ole virallinen retkikohde, mutta se ei hurjapäisiä sukeltajia hillitse - ei sittenkään, että siellä on tapahtunut muutamia vakavia onnettomuuksia. Hengenvaaralliseksi paikan tekevät veden alla sijaitsevat rauniot, joiden takia veteen ei ainakaan kannattaisi hypätä ainakaan suoraan rantatöyräältä.

 



Tekojärven yli pääsee lautturin kyydissä tai vuokraamalla kanootteja. Syyskirkkaana päivänä järvellä näkyikin useampi kanoottiretkikunta ja pääasiassa reippaita naisia! He ovat liikkeellä tekojärven vastarannalla sijaitsevasta Paekaldan lomakeskuksesta.

Mielikuvitukseni riehaantui Rummussa niin, että näin jo sieluni silmin, miten joku taitava dekkaristi sijoittaisi tänne osan tarinastaan. Karppi-poliisisarjassa paikkaa onkin jo hyödynnetty jaksossa 11, jonka nimi on Ruhjeita. Siinä näyttelijä Lauri Tilkanen sukeltaa happipullot selässään (tai stuntti!), ja Pihla Viitala odottaa jännittyneenä autiolla rannalla...

Kansallisteatterin Musta Saara on hirmuinen nauru Euroopalle

Suomen Kansallisteatterin suuri näyttämö savuaa, kerjäläiset polttavat nuotioita ja heidät häädetään paikasta toiseen, katonrajaan kohoaa piikkilanka-aitoja, muurit paukahtavat muukalaisten edessä kiinni. Pidetään kiinni omasta, pidetään ovet ja ikkunat kiinni! Ei päästetä ketään maillemme, sitä rauhaa häiritsemään, jonka me kuvittelemme maailman kaaoksessa kestävän hamaan tappiin asti.

Vaan ei se kestä. Muutos on alkanut, ja muutos jatkuu, ja kun Saharan eteläpuolinen Afrikka lähtee liikkeelle, ei enää puhuta pakolaiskiintiöistä tai nyrpistetä nenää kadulla kerjääville romaneille. Yksi pallo, ja sen on riitettävä meille kaikille!

Pirkko Saision ja Jussi Tuurnan Musta Saara -musiikkinäytelmä on vahvin ja rajuin kannanotto siihen, mitä Euroopassa nyt tapahtuu. Se on ohjaaja Laura Jäntin ja koko ensemblen käsissä gargantuamainen, hirviömäinen nauru oikeistopopulismin nousulle, maahanmuutolle ja sen syille.

Ketkä ovatkaan esikuvina Ranskan kansallispuolueen perustajalle ja hänen tyttärelleen? Ketkä ovat innoittajina Juha Mujeen ketterästi, ovelasti esittämälle Janne-Maria Teräväkynälle ja hänen tyttärelleen, Marina Teräväkynälle, polkkatukkaiselle Katariina Kaituelle, joka venyy fyysisestikin valtavan hienoon roolisuoritukseen? Jos on seurannut aikaansa, tietää kyllä ketkä ja keidän nationalistisista puheista näytelmässä tehdään parodiaa! Naurattaa, jos ei samalla kylmäisi.

 

Liput liehuvat Ranskanmaalla, polkkatukkainen Katariina Kaituen Marina Teräväkynä nostaa kansaa barrikadeille. (kuva Tuomo Manninen)

 

 

Keitä me oikein olemme, me eurooppalaiset? Sikoja ainakin osa, ja sen pitkän laihan sian osan näyttelee kirves päässään Jani Karvinen paremmin kun koskaan. Sian kaverina tanssiva karhuparka, ihana Erkki Saarela roolissa, joka on kuin hänelle luotu.

Tässä näytelmässä ei ole heikkoja lenkkejä, joten jokainen näyttelijä pitäisi mainita. Mainitsen kuitenkin tarinaa kuljettavan kolmikon, uskomattomat Ulla Tapanisen, Tiina "Tinze" Weckströmin ja Sinikka Sokan, jonka esittämä näytelmän loppulaulu nostaa kyyneleet silmiin. Niin heleänä ja voimakkaana hänen äänensä soi, niin kaunis on laulun tarina Eurooopan ruman, itsekkään henkisen ilmapiirin keskellä.

 

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina Weckström ovat näytelmässä monena. (kuva Tuomo Manninen)

 

 

Ja kun Jouko Turkasta puhutaan nyt pelkkää ikävää, niin jotain turkkamaista vieraannuttamisen efektiä tulee mieleen kohtauksista, joissa kolmikkoa puhutellaan välillä oikeilla nimillään. Sellaista tehokeinoa Turkka käytti muun muassa Kansallisteatterin ikimuistoisessa Valheita-näytelmässä vuonna 1990.

Romanikuoro, orkesteri Jussi Tuurnan johdolla, Kati Lukan lavastus ja Tarja Simonen puvustus takaavat sen, että eilinen ensi-ilta oli syksyn teatterikauden vavisuttavin elämys. Viisas, raadollinen ja humoristinenkin matka halki aikakautemme, halki Euroopan, joka ei voi nyt hyvin.

 

Juha Muje tekee vahvan paluun monivuotiseen kotiteatteriinsa. (kuva Tuomo Manninen)

 

Kinky Boots keimailee koroilla ja antaa luvan olla erilainen

Näyttävistä peruukeista, höyhenistä, korkeista koroista ja unelmista rakennettu Kinky Boots -musikaali on myös paljon muuta kuin vain näyttävä show. Samuel Harjanteen Helsingin kaupunginteatteriin ohjaama tulkinta on kaunis ja syvällinen tarina erilaisuudesta ja rohkeudesta vastustaa valtavirtaa ja totuttuja roolimalleja. Olitpa minkä kokoinen, värinen, ikäinen tahansa, hetero, homo tai muunsukupuolinen, saat olla sitä.

- Kinky Boots kertoo itsensä hyväksymisen tärkeydestä. Uskalletaan olla sitä, mitä ollaan ja ollaan sitä sydän ammollaan. Ja annetaan toisten tehdä samoin, Samuel Harjanne sanoo.

Kertomuksen keskeiset henkilöt ovat nuori, isältään kenkätehtaan perinyt Charlie ja Lola/Simon, joka rakastaa esiintyä naisena. (Tässä kohdin on muistettava, ettei drag ole sama asian kuin transvestisuus, johon se usein sekoitetaan.)

Lolan tulo kenkätehtaaseen aiheuttaa maskuliinisessa miesporukassa ivaa ja suoranaista kiusaamista, mutta senkin uhalla Charlie palkkaa hänet pelastamaan tehtaan konkurssilta.  Lolan nerokas idea on, että tehdas alkaa tehdä drag-kenkiä! Kun niitä alkaa tulla liukuhihnalta, ovat idean vastustajatkin myytyjä.

Miesten ystävystyessä selviää, millaisia paineita isät ovat poikiensa harteille laskeneet. Ja miten pojat kipuilevat yrittäessään toteuttaa toiveita, jotka eivät ole heidän omiaan. Musikaalin syvin sanoma on niin viisas ja koskettava, että soisi mahdollisimman monen isän ja pojan näkevän Kinky Bootsin. Ja miksei myös äitien ja tyttärien. Jokaisella on oikeus toteuttaa omia unelmiaan, eikä yksikään lapsi ole vanhempansa jatke, sen olen itsekin kolmen aikuisen lapsen äitinä oppinut.

 

Tähti on syttynyt, ja hän on Lauri Mikkola! (kuva Mirka Kleemola)

 

Helsingin kaupunginteatteri on jo vuosia tuottanut hienoja musikaaleja. Yksi ikimuistoinen on vuonna 1999 näkemäni Kurt Nuotion ohjaama Les Misérables. Kinky Boots tulee jäämään samaan ikimuistoisten musikaalielämysten sarjaan. Se on kansainvälisesti huipputasoa, eikä esityksessä ole yhtään heikkoa lenkkiä. Gunilla Olsson-Karlssonin koreografia antaa tanssiryhmälle vauhdikkaat ja kantavat siivet, ja Eeva Konnun johtama orkesteri saa Cindi Lauperin musikaaliin säveltämän musiikin soimaan täyteläisenä.

Petrus Kähkönen osoittaa jälleen Charlien-roolissaan muuntautumiskykynsä ja lahjansa näyttelijänä sekä laulajana. Uudempi tuttavuus on Lolan roolissa säihkyvä Lauri Mikkola. Hänet voisi suoraan kuvitella Broadwaylle, mutta onneksi hän on nyt Helsingin kaupunginteatterissa. Mies laulaa  suoraan katsojan sieluun, ja drag-roolissaan hän on hemaisevampi kuin moni nainen. Kertoopa hän tehtaanväelle senkin, mitä nainen haluaa!

Petrus Kähkönen on loistava roolissa kuin roolissa. Toissasyksyn Schrek on nyt Charlie. (kuva Mirka Kleemola)

 

Jasper Pääkkönen viisivuotiaana ensimmäistä kertaa lehtijutussa

Kaivelin arkistojeni aarteita, ja leikekirjasta vuodelta 1986 sattui silmiini hupaisa juttu. Olin toista vuotta Ilta-Sanomien toimittajana ja ideoimme vappujuttua viikonvaihteen lehteen. Kuvaukseen pyysin mukaan Suomen Kansallisteatterin näyttelijät Jukka-Pekka Palon ja Seppo Pääkkösen, vaimot Riitta Anttonen-Palon ja Virve Havelinin. Kaikki olivat valmiita leikkiin!

Lavastimme silloisen kotitaloni pihamaalle Käpylään vappubrunssin. Silliherkut taikoi naapurimme, ravintolapäällikkö, mestarikokki Hannu Harva. Kuvausvaatteet järjesti ystäväni, toimittaja Kaisa Hakala ja juomatkin varmaan joku sponssasi!

Riehakkaissa kuvissa seisoo etualalla pieni vakava poika. Ruskeat nappisilmät tuijottavat rävähtämättä kohti kuvaaja Sakari Viikan kameraa. Näyttää siltä, että poika keskittyy täydellisesti hetkeen, kuvanottoon.

Samat silmät leiskuvat nyt vihaa ja fanaattisuutta Spike Leen elokuvassa BlacKkKlansman. Silmät ovat näyttelijä Jasper Pääkkösen silmät.

Ainoa, joka oikeasti keskittyy kuvan ottamiseen, on tämä pieni poika, Jasper Pääkkönen! Vasemmalta kirjoittaja, Riitta Anttonen-Palo, Jukka-Pekka Palo, Virve Havelin ja Seppo Pääkkönen. (kuva Sakari Viika)

 

Ilta-Sanomien leikkimielisessä kuvauksessa vapun alla vuonna 1986 hän oli viisivuotias. Kuusi hän täytti muutaman kuukauden kuluttua, 15. heinäkuuta. Muutamaa vuotta myöhemmin hän oli jo pienissä lapsirooleissa isänsä ja setänsä, näyttelijä Antti Pääkkösen työpaikalla Kansallisteatterissa.

Paljon myöhemmin Kallion ilmaisutaidon lukio ja Saku Salinin rooli Salatut elämät -tv-sarjassa oli hyvää harjoitusta näyttelijän työhön. Sitten tuli Eero Takkusen Rooli Aleksi Mäkelän elokuvassa Pahat pojat. Se oli yksi Jasper Pääkkösen kotimaisista läpimurroista. Vuonna 2014 hän voitti jo parhaan miessivuosa-Jussin roolistaan Dome Karukosken elokuvassa Leijonasydän.

Kansainvälinen ura lähti puolestaan nousuun vuonna 2015, kun hän sai roolin History Channelin Viikingit-sarjan 4. tuotantokaudelta Halvdan Mustana.

Nyt hän tekee vaikuttavan, kansainvälisiä kehuja saaneen roolin BlacKkKlansman-elokuvassa. Se palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla Grand Prix -palkinnolla, joka on elokuvajuhlien toiseksi tärkein palkinto. Ja vasta nyt Jasper Pääkkönen paljasti yrittäneensä luoda Hollywood-uraa kymmenen vuoden ajan!

Vaikeneminen on osa hänen imagoaan, hän ei ole laverrellut mediassa henkilökohtaisia asioitaan tai ihmissuhteitaan. Hänet tunnetaan elokuvarooleistaan, perhokalastajana ja vahvoista kannanotoistaan uhanalaisten kalojen puolesta. Tietenkin myös Löyly Helsinki -saunan ja ravintolana toisena omistajana.

Ounastelen, että suomalaiset voivat jännittää ensi vuoden puolella Oscarpalkintoja. Onkohan miessivuosa-Oscarin listalla tuttu nimi?

Emil Zátopekin ja Lieko Zachovalován luona Prahassa vuonna 1998

Pitkän toimittajanurani yksi kohokohta oli Me Naiset -lehden reportaasimatka Prahaan keväällä 1998. Tsekkoslovakian miehityksestä oli kulunut kolmekymmentä vuotta ja lähdimme etsimään kuvaaja Jouni Haralan kanssa vuoden 1968 aikalaisia.

 

 

Tällainen oli Jouni Haralan ottama lähtöaukeaman kuva Me Naiset -lehdessä vuonna 1998.

 

 

Miehityksen aikana 21. elokuuta vuonna 1968 olin 13-vuotias. Olin kuullut kotona sanat Prahan kevät, olin kuullut puoluejohtaja, uudistusmielisen slovakki Aleksander Dubcekin nimen, sillä meillä puhuttiin aina ja paljon politiikkaa. Muistan, miten toimittajaisäni Sakari Talvitie lähti mielenosoitukseen Helsingin Tehtaakadulle Neuvostoliiton suurlähetystön eteen ja vuosia myöhemmin sain kuulla, että siellä oli myös tuleva mieheni Juha Heiskanen. Tunnelmat kotonani olivat jännittyneet, ja ne olivat jännittyneet koko Suomessa.

Vyöryvätkö neuvostotankit myös Suomeen? Sanaa ryssä ei noina päivinä kaihdettu.

Miehityksen ääni Suomeen oli Yleisradion kirjeenvaihtaja Lieko Zachovalován (1927-2017) kiihkeä puhe, se, miten hän huusi Sveitsin puhelinkeskukselle (puhelut muualta Euroopasta saatiin Prahaan vain sitä kautta): GO TO HELL, kun keskus alkoi säännöstella puheaikaa.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän kertoi Jounille ja minulle kotonaan Prahassa, miten hän heräsi miehityksen aamuna puhelinsoittoon kello kolme.

-Menin kotitalomme kattoterassille ja näin, miten kaupunki välkehti laskeutuvien koneiden valoista, ja koneitten jyrinä täytti taivaankannen. Kuuntelin kaikki mahdolliset uutislähetykset ja yritin saada yhteyttä Suomeen. Ensimmäiset juttuni luki ääneen kollegani Jarmo Jääskeläinen, koska yhteys Suomeen ei toiminut. Jääskeläinen oli Lódzissa, Puolassa ja luki sieltä uutiset Helsinkiin saatuaan minun hänelle sanelemat tekstit.

 

Lieko Zachovalová kotitalonsa portilla, sylissä rakas mopsikoira.

 

 

Kauniin talonsa olohuoneessa Lieko kertoi meille, miten hän oivalsi heti Neuvostoliiton tehneen peruuttamattoman virheen. Hän sanoi, että tsekkoslovakialaiset kavahtavat aseita, univormuja ja pakkoa.

-Niiden inho oli historiallista perua, muisto kuuden vuoden saksalaismiehityksestä.

Hän sanoi myös olleensa riittävän kokenut - vasta 41-vuotias - ymmärtääkseen, mitä Prahan keväälle oli tapahtumassa ja riittävän nuori jaksaakseen sitä seuraavat ajat. Ministeri Yrjö Leinon tyttärenä hän tiesi jo perimässään, ettei toinen sosialistimaa selitä toiselle sosialistimaalle asioita miehittämällä sitä.

-Ajattelin olenko nyt journalisti vai en. Olin tietenkin journalisti ja aloin haalia tietoa niin paljon kuin pystyin. Prahan kevät ei saavuttanut kirkasta, vaan likaisen huipennuksen. Maan johtajat pakotettiin häpeälliseen ja valheelliseen antaumissopimukseen Moskovassa. Miehitys lopui, ja niin alkoivat 1970-luvun "normalisoinnin" vuodet. Sitä ei täällä muistella mielellään, koska se oli henkisesti kuristavaa aikaa.

 

 

Emil Zátopek ja Dana Zátopkova kotonaan Prahassa.

 

 

Kuristavaa se oli myös juoksijalegenda Emil Zátopekille (1922-2000) ja hänen vaimolleen Dana Zátapkovalle (1922-). Helsingin olympialaisten kolminkertainen kultamitalisti, juoksija Emil ja keihäällä kultaa heittänyt Dana jäivät suomalaisten sydämiin sankariparina. Humaani, humanistisia arvoja elämässään toteuttanut Emil Zátopek kertoi meille kotonaan, että hänen miehityksen jälkeen antamansa julkinen lausunto maksoi hänen uransa.

-Sanoin, että maa, joka hyökkää toiseen maahan olympiavuonna, pitää sulkea pois olympialaisista.

Armeijan urheilujoukoissa ansioitunut reservin eversti kutsuttiin kolme päivää myöhemmin kenraalin puheille, je Zátopek joutui riisumaan univormunsa ja kunniamerkkinsä. Hän menetti myös kommunistisen puolueen jäsenyyden.

-Minut lähetettiin uraanikaivoksille poraustöihin Pelhrimoviin. Jouduin sisäiseen emigraatioon. Vuonna 1990 presidentti Václav Havel rehabilitoi minut.

Dana Zátopkova oli allekirjoittanut ennen miehitystä miehensä ja muun kultuuriväen kanssa kuuluisan 2000-sanaa vetoomuksen. Heittolajien johtavana valmentajana ansioitunutta työntekijää uhattiin viran menetyksellä, mutta sisukas nainen sai pitää paikkansa yleisurheilun keskusjärjestössä.

-Allekirjoitus maksoi sen, ettei palkkaani nostettu koskaan sen jälkeen. Kuin jäin eläkkeelle vuonna 1981, sain minimieläkkeen.

Kun lähdimme Zátopekeiltä, hieman jo dementoitunut Emil totesi suomeksi siemaillessaan paikallista olutta, pivoa: - Meillä on leipää, on lihaa! Ja mustaihoiset urheilijat voittavat nykyään, koska he juoksevat lapsesta asti. Meidän nuorisomme vain istuu.

Lähtiessämme vilkutimme kolmasti. Mielen täytti kiitollisuus, sillä olimme saaneet kohdata elävää historiaa. Elokuussa 2018 muistan haikeudella tuota työmatkaa.