Kerran me kaikki olemme vanhuksia

Hääkuvassa juhannuksena vuonna 1954 katsoo tulevaisuuteen nuoripari Heli Viljamaa ja Sakari Talvitie. Heidät on juuri vihitty Helsingin Pitäjän kirkossa (nykyisin Pyhän Laurin Kirkko). Edessä on yhteinen elämä, yhteiset onnenhetket, suuret surut, työelämän ankarat taistelut.

Elämä, se on edessä. Miten toiveikasta kaikki on näille nuorille, sotavuosista eri tavoin selviytyneille. He selvisivät!

 

 



 

 

 

Säällisen ajan jälkeen, huhtikuussa 1955 syntyy Helin ja Sakarin esikoinen, minä.

Äitini siunattiin kuolemansa jälkeen samassa kirkossa vuonna 2009, isäni kaksi vuotta myöhemmin.

Katson nyt heidän hääkuvaansa ja häpeän maata, joka ei hoida vanhuksiaan, vaan rahastaa heidän vanhuudellaan.

Äitini ja isäni kuuluivat sukupolveen, joka rakensi tätä maata. Ja hyvin rakensi. Nyt voin olla vain onnellinen siitä, etteivät vanhempani koskaan jotuneet kokemaan nykyistä henkistä, monin tavoin ahdistavaa ilmapiiriä ja sitä vanhustenhoidon jamaa, jossa Suomi tällä hetkellä on.

Äitini (1926-2009) joutui olemaan vain viisi viikkoa Peijaksen sairaalassa sairastettuaan melkein parikymmentä vuotta kuolemaan johtavaa ALS-lihasrappeumatautia. Äidin loppu tuli nopeasti maaliskuun yhdeksäntenä aamuna, ja kun tulimme sairaalaan hänen otsansa oli vielä lämmin, kun sitä silitin. Saattohoitoa ei tarvittu. Tosin hänkin joutui viimeisinä päivinään kokemaan välinpitämätöntä hoitoa ja kuuntelemaan muutamien aggressiivisten potilaiden huutoa. Näin tilanteen itse päivää ennen äidin kuolemaa.

Isäni (1917-2011) oli vain kuusi päivää Marian sairaalassa keuhkokuumeen takia. Olimme mieheni Juhan kanssa Budapestissa, kun sain aamulla puhelinsoiton, että isä oli nukahtanut rauhallisesti lopulliseen uneen. Olin tavannut hänet kolme päivää aiemmin, jolloin minun piti vielä lukea hänelle, ikuisesti toimittajasielun omaavalle miehelle,  ääneen Osama Bin Ladenin murhasta!

Sen päivän me kävelimme Juhan kanssa ympäri Budapestia, ympäri vanhempieni nuoruuden rakasta kaupunkia, itkimme ja nauroimme vanhempiini liittyviä hyviä ja myös huonoja muistoja.

Isä ehti elää kaksi vuotta äidin kuoleman jälkeen yksityisessä hoivakodissa Helsingin Tammisalossa. Hänen pienen yksiönsä hinta ei ollut päätähuimaava, ja hän selvisi maksuista eläkkeellään. Hänen saamansa hoiva, huolenpito ja välittäminen olivat ensiluokkaista tasoa, eikä hän tempperamenttisena ja melkoisen jääräpäisenä eteläpohjalaisena ollut mikään helppo tapaus!

Nyt meitä vanhoja on pian entistä enemmän. Näiden nuorien sijoittajien, yksityillä, huonosti hoidetuilla hoivakodeilla rahastavien on turha kuvitella, ettei vanhuus olisi heidänkin edessään. Ehkä he selviävät loppuvuosistaan rahoillaan, ehkä eivät, mutta jos saa ja voi elää pitkän elämän, on vanhuus meidän kaikkien päätepysäkki.

Ja sillä pysäkillä kaikkien on saatava ihmisarvoista, kunnioittavaa kohtelua.

 

 

Kerran elämässä vieraana Linnan-juhlissa

Olihan se todellinen once in lifetime -elämys - saada kutsu Linnan-juhliin, nähdä ja kokea kaikki se, mitä vuosi toisensa jälkeen on katsottu televisiosta! On istuttu etukenossa ja arvosteltu pukuja silmät kiiluen. Minä sain edustaa Rovaniemellä  asuvan, Venezuelasta kotoisin olevan Mariela Pokan sähkönsiniseksi värjätyssä poronahkaleningissä. Sen tarina löytyy apu.fi-sivulta Eevan-lehden Naiselo 45+ -blogista.

Olen ollut neljä kertaa juhlissa töissä, vuonna 1982 Me Naisten, vuonna 1986 Ilta-Sanomien ja vuosina 2010 ja 2011 nykyisen työnantajani Avun toimittajana. Ne ovat olleet ainutkertaisia, kiihkeitä työiltoja, jolloin monisivuinen juhlien paketti tehtiin valmiiksi yöllä. Nettiä ei vielä ollut, ei vielä edes vuonna 2011 siinä muodossa ja merkittyvyydessä  kuin nyt. Nautin niistä hektisistä työilloista. Tekemisen tunnelmaa riitti!

Kutsun arvelen saaneeni siksi, että olin ainoana toimittajana mukana presidentti Niinistön Japanin-vierailulla keväällä 2016. Sain paluulennolla Tokiosta häneltä haastattelun. Kun Niinistö ei muistanut jotain japanilaista nimeä, hän kysäisi viereisellä penkkirivillä istuvalta puolisoltaan Jenni Haukiolta varmennuksen.

Haastattelu jännitti sen verran, että kiskaisin paikalleni päästyä yhden gt:n ja aloin kirjoittaa. Sillä lennolla syntyi 10-sivuinen juttu Apuun.

Puolitoista vuotta myöhemmin, syksyllä 2017 olin kuvaaja Timo Pyykön kanssa Minneapolisissa, kun presidenttipari vieraili amerikansuomalaisten Suomi 100 vuotta -itsenäisyysjuhlissa. Reportaasin lisäksi saimme pariskunnan harvinaisen yhteishaastattelun. Sekin juttu syntyi syntyi lentokentällä ja paluulennolla. Pyykkö käsitteli kuvia, minä kirjoitin.

Ehkä syynä kutsuuni oli myös 40-vuotinen urani kirjoittavana toimittajana? Se oli itselleni ja Apu-lehdelle suuri kunnia. Viime vuonnahan lehteä edustivat päätoimittaja Marja Aarnipuro ja toimittaja Eve Hietamies puolisoineen.

Tunnekuohuni kättelyjonossa yllätti minut. Kun astuimme ovesta sisään punaiselle matolle, minua itketti,  ja kuopukseni Juhana sanoi huomanneensa sen tv-kuvassa. Näytin kuulemma aivan äidiltäni, joka aina liikuttui helposti, ja miten se minua aikoinaan ärsyttikään! Anteeksi äiti, jonnekin sinne tähtiavaruuteen.

Juha ja minä juhlakostyymissä. Hauskaa oli, eikä jatkoja tarvittu, sillä viihdyimme Linnassa melkein puoleenyöhön. (kuva Jaakko Jaskari)

 

 

Tunnekuohun jälkeen koitti ihana ilta. Kohtaamiset Linnassa olivat aivan omaa luokkaansa, kun tutut ja tuntemattomat juttelivat keskenään. Yksi illan kiinnostavia hetkiä oli, kun mieheni Juha jutteli pitkään Puolustusvoimien entisen komentajan, kenraali Ari Puheloisen kanssa suomen kielen merkityksestä, sen säilyttämisestä ja oikeakielisyyden tärkeydestä. Saman ikäisiä miehiä yhdisti myös juoksuharrastus. Tiina Laisi-Puheloisen tunsin entuudestaan, sillä olen haastattelut häntä Apuun.

Tanssin pyörteissä ehdittiin jutella kansanedustaja Aino-Kaisa Pekosen (vas) kanssa, ja Lapin kansanedustaja Eeva-Maria Maijalan (kesk) kanssa. Hänen punaisen poronnahkapukunsa oli suunnitellut sama Mariele Pokka kuin minunkin pukuni!

Taiteilimme jossain vaiheessa eteenpäin ruokalautasen ja viinilasillisen kanssa. Lautasissa ei ollut lasinpidikettä, eikä sen puoleen lasit eivät olleet viinilaseja vaan tavallisia juomalaseja. Pelastavana enkelinä oli Circon toiminnanjohtaja Riku Lievonen. Lievonen otti lasimme ja asetti ne takanreunalle. Tilanteessa syntyi pitkä keskustelu Helsingin Suvilahdessa sijaitsevasta elämyksellisestä sirkustalosta ja IHME-nykytaidefestivaalista.

Illan edetessä Juha tanssitti minun lisäkseni kahteen otteeseen nuoruutensa ihastusta näyttelijä Marja Packalénia, ja minä juttelin kansanedustaja Maarit Feldt-Rannan (sd) kanssa. Hän halusi kuulla kolmeviikkoisesta lapsenlapsestani, jonka isä on irakilainen maahanmuuttaja.

Miten sitten Jasper Pääkkönen, Anna Puu, Mariska, Pihla Viitala ja muut Linnan kuvatuimmat julkkiset? Ei hajuakaan, jätin heidän haastattelunsa Avun tehokaksikolle, toimittaja Annika Vuorensolalle ja kuvaaja Jaakko Jaskarille. Heidän tarinansa ensi viikon Avussa.

Nyt otan lasin glögiä ja yritän rauhoittua!

 

Näyttelijät pistävät parastaan Kansallisteatterissa

Olen istunut kuumissani, hengästyneenä vajaan viikon aikana kaksi kertaa Kansallisteatterin ensi-illoissa. Huohotukseni ei johdu siitä, että katsomossa olisi ollut liian kuuma, vaan loistavat näyttelijäsuoritukset. Osuutensa niihin on varmasti myös kahdella ohjaajalla, Johanna Freundlichilla ja Paavo Westerbergillä.

Freundlichin ohjaama ja Eva Buchwaldin Willensaunaan dramatisoima Kissani Jugoslavia kertoo monipolvisen, monin tavoin symbolisen tarinan Kosovon albaanista, homomiehestä, joka on lapsena muuttanut Suomeen. Osa tapahtumista eletään Suomessa, osa Kosovossa. Näytelmä pohjautuu HS:n esikoisromaanipalkinnon saaneen Pajtim  Statovcin (s.1990) romaaniin.

Toni Harjajärvi ja Petri Liski (kuva Tommi Mattila).

 

Näytelmän päähenkilöä esittää Toni Harjajärvi. Hän antaa herkät kasvot identiteettinsä kanssa kipuilevalle nuorelle miehelle. Entä boakäärme, jonka kanssa mies asuu? Hän on Petri Liski, roolisuorituksessaan ilmeitään myöten uskomattoman käärmemäinen, vaan silti luotettavampi ystävä kuin kissa, jonka mies tapaa diskossa. Kissa on Ville Tiihonen ja millainen kissa! Notkea, röyhkeä, ilmeikäs. Tiihosen tanssi on lumoavaa katsottavaa. Näytelmän ainoa naisrooli kuuluu Sari Puumalaiselle, ja hänen tulkintansa nuoruuden haaveistaan väkivaltaisen miehen vaimoksi joutuneesta naisesta on kirkas ja selkeä.

 

Sari Puumalainen (kuva Tommi Mattila).

 

 

Ville Tiihonen ja Toni Harjajärvi (kuva Tommi Mattila).

 

 

Suuren näyttämön tila täyttyy elämäntuskasta, kun sinne levittäytyy Anton Tšehovin Kolmen sisaren turhautunut elämäntuska. Paavo Westerberg on sukeltanut syvälle tšehovilaiseen maailmankuvaan, ja siinä hänellä on apuna loistava ensemble.

Terhi Panula, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Jussi Vatanen, Elena Leeve, Emmi Parviainen, Marja Salo, Eero Ritala, Samuli Niittymäki, Olavi Uusivirta ja Esko Salminen. (kuva Tuomo Manninen).

 

 

Marja Salo (Irina), Elena Leeve (Olga) ja Emmi Parviainen (Maša) ovat suurenmoiset, keskenään erilaiset, mutta toisiaan lopulta tukevat siskokset. Anna-Maija Tuokko on raju ja seksikäs roolissaan Natašana, ja Terhi Panulan palvelija Njanjassa on kaikki työssään kokeneen naisen viisaus. 

Eero Ritala (Andrei), Tuomas Tulikorpi (Kulygin), Jussi Vatanen (Veršinin), Samuli Niittymäki (Soljonyi)  ja Olavi Uusivirta (Tuzenbach) onnistuvat hienosti rooleissaan, vaan ylitse nuorten miesten kohoaa Esko Salmisen Tšebutykin. Kun Tšehovinsa tunteva Salminen puhuu monologiaan, paljastuu, miten kokemus antaa tekstille todellisen sisällön. Ei mitään liian vähän, eikä mitään yhtään liikaa!

 

Näyttämöllä ja screereillä tapahtuu samanaikaisesti, mutta Markus Tsokkisen upea lavastus riittäisi... (kuva Tuomo Manninen).

 

 

Salminen kertoo käsiohjelmassa, että tämä Kolme sisarta on hänen kahdeksas Tšehovinsa! Ensimmäinen oli Kansallisteatterin Kolme sisarta vuonna 1958, tasan kuusikymmentä vuotta sitten. Hän oli yksi näytelmän laskiaisvieraista, mutta ei päässyt lavalle asti.

"Eino Kalima ohjasi minua ja muita ensimmäisen kurssin teatterikoululaisia, kun teimme elämän ääniä kulisseissa ennen modernin äänisuunnittelun iloja."

Moderni suunnittelu onkin ainoa asia, joka tämänkertaisessa tulkinnassa jakaa katsojat kahtia - toiset pitävät, toiset eivät. Minua ensimmäisen puoliajan kolme videoscreeniä ja jatkuvat kuvakulmien muutokset olivat suoraan sanoen liikaa. Onneksi toisella puoliajalla ei nähdä ainuttakaan videota.

 

 

 

Tampereen Billy Elliot tanssii katsojien sydämiin

Billy Elliot, jälleen kerran! Ensin vuonna 2000 elokuva, sitten näin Elton Johnin säveltämän musikaalin viisi vuotta sitten Lontoossa ja Helsingissä pari vuotta myöhemmin. Jokaikinen katsomiskerta liikuttaa sydänjuuria myöten, sillä tarina tanssijaksi syntyneestä pojasta, työpaikoistaan taistelevista hiilikaivostyöläisistä, miehen ja naisen, poikien ja tyttöjen sukupuolirooleista ei jätä kylmäksi.

Vertailematta sen kummemmin edellisiin näkemiini versioihin, Tampereen Työväen Teatterin Billy Elliot onnistuu kaikilta osin - miehityksessä, Jyrki Sepän lavastuksessa, Jari Saarelaisen koreografiassa.  Ja ohjaaja Samuel Harjanne tekee saman ihmeen kuin tänä syksynä Helsingin kaupunginteatterin Kinky Boots -musikaalissa - hän kertoo tarinan lämmöllä ja avarakatseisesti. Molemmissa musikaaleissa on lopulta kyse erilaisuuden hyväksymisestä ja taistelusta konservatiivisia, menneeseen juuttuneita arvoja vastaan.

Työväen Teatterin Billy Elliot alkaa hienosti videoilla toisen maailmansodan loppumisesta ja edetään pikavauhtia 1980-luvun alkuun. Monesti videot ovat katsojalle vain ylimääräinen riesa ja liikaa käytetty tehokeino, mutta nyt ne johdattavat nopeasti aikaan, jolloin Iso-Britannian rautarouva, pääministeri Margaret Thatcher (1925-2013) yritti lakkauttaa maan pohjoisosan kannattamattomia hiilikaivoksia. Kaivostyöläisten liitto aloitti lakon vuonna 1984, ja lakko kesti vuoden. Lopulta miesten oli palattava fyysisesti ja henkisesti raskaaseen työhönsä maan alle. Työväenliikkeen ja solidaarisuuden merkitys juuri nyt, Suomessa syksyllä 2018 tuntuu merkillisen ajankohtaiselta... ja Hyvät joulut Maggie Thatcher -laulu jää soimaan mieleen.

 

Petra Karjalainen on upea tanssiopettaja rouva Wilkinson. Ensi-iltamiehityksen nimiroolin teki Simo Riihelä. (kuva Kari Sunnari)

 

 

Billy Elliotin äiti on kuollut, ja hän asuu vaatimattomassa kodissa isänsä, veljensä ja dementoituneen isoäitinsä kanssa. Perhe ei voisi kuvitellakaan, että 10-11-vuotias poika alkaisi tanssia balettia nyrkkeilyharrastuksen sijaan - sehän on hinttien hommaa - ja pyrkisi lopulta Lontooseen maineikkaaseen balettikouluun. Billyn isä ja veli ovat kaivosmiehiä, ja se kuuluu heidän kielenkäytössään ja asenteissaan. Mikko Koivusalon suomennos ei kaihda kiroilua, ja kieli kuvastaa hyvin kaivosyhdyskunnan sosiaalista asemaa Iso-Britannian luokkayhteiskunnassa. Ehkä hieman turhaa on Billyn parhaan kaverin Michaelin tokaisu, että "stondis ja tutu" eivät sovi yhteen, vaikka tuntui sekin naurattavan yleisöä.

Musikaali edellyttää hyviä lapsinäyttelijöitä, joiden on osattava laulaa ja tanssia. Ensi-iltamiehityksessä nimiroolissa loisti 11-vuotias Simo Riihelä. Poika, jonka toiveammatti on tietenkin näyttelijä, tekee roolinsa suurenmoisella antaumuksella ja taidolla. Samoin hänen kaveriaan näyttelevä 11-vuotias Ilmari Kujansuu, joka käsiohjelman mukaan haaveilee pääsevänsä "Työväen Teatterin viralliseksi näyttelijäksi". On ilo katsoa tämän ikäisiä esiintyjiä, jotka eivät replikoidessaan lallata kummallisella nuotilla monien suomalaisten lapsinäyttelijöiden tapaan. Kun Billy lähtee Lontooseen ja antaa pusun Michaelin poskelle, katsomon uumista kuului kirkkaalla pojan äänellä "hyi". Spontaani katsojareaktio - eiväthän pojat pussaa keskenään!

 

Billy tanssii kohti unelmaansa. (kuva Kari Sunnari)

 

 

Petra Karjalainen on jälleen kerran upea roolissaan. Billy Elliotissa hän on keskeisessä tehtävässä baletinopettajana, joka ei hempeile, mutta näkee tyttöoppilaittensa joukkoon livahtavan Billyn lahjakkuuden ja taistelee tämän mahdollisuuksien puolesta. Jyrki Mänttäri tekee vahvan roolin Billyn isänä, jonka asenne poikaansa kohtaan on aluksi ankara, lopulta kannustava.

Monista näyttävistä joukkokohtauksista nousee esille nuori, liikunnallisesti lahjakas näyttelijä Konsta Reuter, jonka näin viimeksi kesällä Lappeenrannan kesäteatterin Kauniissa Veerassa.

Samuel Harjanne kirjoittaa käsiohjelmassa: "Maailmassa, jossa miehisyyttä mitataan vallalla, voimalla ja voitoilla, tarvitaan miehiä, jotka eivät alleviivaa stereotypioita ja arkkityyppejä. Tarvitaan ihmisiä, jotka uskaltavat seurata omia unelmiaan, uskaltavat olla omia itsejään." 

Vanhempina meidän pitäisi muistaa se. Lapset eivät ole omien unelmiemme jatke, heillä on oma tapansa elää ja ymmärtää maailmaa.

Läheisen masennus ja lopulta itsemurha jättävät jälkensä koko perheeseen

Istumme Ryhmäteatterin rivillä kolme kyyneleet silmissä, minä ja 25-vuotias poikani, kuopukseni. Maailman mielenterveyspäivään 10.10. osunut ensi-ilta Yhdeksän syytä elää koskettaa vahvasti. Perheemme koki pahimman vajaat kuusi vuotta sitten, kun yksi tyttäristämme teki itsemurhan. Se jätti jälkensä meihin kaikkiin. Mielenterveydestä, masennuksesta ja elämän merkityksestä on puhuttu näinä vuosina paljon. Olen itse tuntosarvet herkkinä kolmen aikuisen lapseni mielialojen vaihteluille ja kannan luultavasti liikaakin huolta heidän elämänlaadustaan ja jaksamisestaan.

Läheisen itsemurha jättää jälkeensä surun lisäksi kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Näyttelijä Jussi Lampi sanoo tämän viikon Avun Mitä olen oppinut haastattelussa tyttärensä itsemurhasta: "Elämäni suurin tragedia oli ja on tyttäreni Mandin itsemurha 19-vuotiaana. Miksi? Siihen kysymykseen en saa koskaan vastausta... Olen jopa vihaisena kysynyt, miksi teit niin, miksi jätit meidät."

Anna Krogeruksen kirjoittama ja Kaisa-Liisa Logrenin ohjaama Yhdeksän syytä elää tarttuu äärimmäisen tärkeään ja entistä ajankohtaisempaan aiheeseen. Näytelmän päähenkilö, nuori nainen - melkein tyttö vielä - on kärsinyt kymmenen vuotta masennuksesta. Hän on ollut hoidossa erinäisiä jaksoja, nyt avohoidossa. Se ei tietenkään toimi kuten ei toimi todellisuudessakaan. Mielenterveyspalveluista karsitaan jatkuvasti resursseja, ja avohoitoon päästetään potilaita, joiden paikka olisi sairaala. Tämä on yhteiskunnalta lyhytnäköistä säästämistä, ja sillä voi olla kauaskantoisia, vakavia seuraamuksia.

Yksi syy mielenterveysongelmiin on ahdistava yksinäisyys, jota Väestöliiton keräämän aineiston perusteella kärsii yksinasuvista miehistä 45 prosenttia, naisista 34 prosenttia.

 

Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Ella Mettänen, Pihla Penttinen, Juha Kukkonen ja Robin Svartsröm etsivät yhdeksää syytä elää. Se löytyy, kun jaksaa yrittää. (kuva Mitro Härkönen)

 

Näytelmä ei ole aiheestaan huolimatta synkkä, se on myös humoristinen ja hyvin viisas tarina elämästä. Se naurattaakin suistumatta kertaakaan farssiksi. Näytelmän edetessä päähenkilön Klaara Harmaan elämänasenne muuttuu hänen kohdatessaan lähiössä asuvia naapureitaan. Heistä paljastuu jotain aivan muuta kuin Klaara olisi ikinä voinut kuvitella. Jokaisella on salaisuutensa ja syyt tapaansa reagoida elämään kuten reagoivat. Klaara alkaa ymmärtää myös äitiään, joka on kaikkien äitien tavoin jatkuvasti huolissaan tyttärestään. Ärsyttävyyteen asti, tiedän sen.

Ella Mettänen (s.1989) tekee Klaarana huippuroolin. Alun itseensä sulkeutuneesta, sisäänpäin käpertyneestä naisesta kasvaa elämän valoisat puolet löytävä ihminen. Mettänen on liikunnallisesti notkea kuin akrobaatti, ja hänen liikekielestään paljastuu se, että hän on klovnerian taituri. Mettäsen rinnalla tarinan keskiöön nousee kulahtaneena Urho-Kaleva-koirana Juha Kukkonen, jonka hännänheilutus ja nuuskimiset irrottavat yleisöstä makeimmat naurut. Kukkosta ei ole puettu koiraksi, vaan hän on koira ruma ruskea puku päällään, toki valjaat selässään!

Urho-Kaleva pääsee onneksi Klaaran hoivaan alkoholisti-isäntänsä hoteista. Häntä näyttelee rappioalkoholistin hahmon hyvin saavuttava Robin Svartström. Santtu Karvosen yksi rooleista on koskettavasti tulkittu kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava postiljooni-runoilija, Pihla Penttinen on muun muassa Klaaran äiti ja naapurintyttö Lumi ja Minna Suuronen töykeä kaupankassa, virolainen Külli Mauk. Ryhmäteatterin tapaan kaikilla on monta roolia, vain Ella Mettänen on läpi tarinan yksi ja sama Klaara.

Anna Krogerus kirjoittaa käsiohjelmassa: "On mahdollista löytää tie takaisin, omaan itseen ja toisten luo. Yksinäisyys ei ole elinkautinen tuomio. Sen ei pitäisi olla sitä kenellekään. Itsepintaisinkin eristys on murrettavissa. Yhteys on mahdollista. Ja sitä onko meillä yhteyttä vai ei, on kiinni elämämme onni tai onnettomuus."  

Siksi pidetään kiinni toisistamme, myös hänestä, joka yrittää paeta ja eristäytyä.

 

 

Ella Mettänen tekee suuren roolin. (kuva Mitro Härkönen)

 

 

Kulttuuripersoona Risto Nordell soittaa hyvää musiikkia ja kokkaa kalaruokia

Jos kenen, niin musiikki- ja kulttuuritoimittaja Risto Nordellin (s. 1959) kohdalle sopii kulttuuripersoona-määritelmä. Nordellilla on humaani elämänkatsomus ja valtava määrä tietoa erityisesti klassisesta musiikista. Hänen Yle Radio 1:n Riston valinta  -ohjelmansa keskiviikkoisin kello yksitoista on kerännyt satoja tuhansia kuuntelijoita jo kahdentoista vuoden ajan. Hänen rauhallinen äänensä on tuttu myös lauantai-iltojen Sävel on vapaa -ohjelmasta.

Nyt Risto Nordellilta on ilmestynyt kaunis kirja Riston Valinta - Parasta mahdollista musiikkia vuoden matkalle (Kirjapaja). Kirjassaan hän käy läpi vuoden kaksitoista kuukautta ja ojentaa kuin tarjottimella lukijalle vuodenkiertoon sopivat musiikkivinkit. Lukija voi vuoden mittaisella matkalla tutustua Händelin, Mozartin, Henry Purcellin, Joonas Kokkosen ja Arvo Pärtin sekä monien muiden säveltäjien teoksiin.

Luvut loppuvat veden kielelle nostattaviin kalaresepteihin, onhan Nordell armoitettu kalamies ja myös purjehtija. Hänen sielunmaisemansa sijaitsee Västanfjärdissä, jonne hän suuntaa kulkunsa aina, kun on mahdollista.



 

 

Jokainen kuukausista alkaa pienellä kertomuksella kirjoittajan omista tunnelmista kyseisenä ajankohtana. Lapsuudenmuistot ja tämänhetkiset tunnelmat, monenlaiset tuntemukset ovat aistivoimaista tekstiä.

Juuri tänään, lokakuun ensimmäisenä on alkamassa yksi Risto Nordellin lempikuukausista: "Lokakuun sumuiset aamut tuoksuvat kuhalle/.../Monet pitävät lokakuuta ankeana sateisena ja sumuisena kuukautena, välitilana syksyn ja talven välillä. Kenties siksi lokakuuta on kansanperinteessä kutsuttu myös lika- tai ruojakuuksi./.../Sade, loka ja pimeys eivät vaikuta mielialoihini. Aktiivinen kalastus ja vesillä liikkuminen pitävät mielen virkeänä. Savustuspytyssä tirisevä kuha ja sienikuivurissa tuoksuva hurina luovat minun lokakuuni äänimaiseman." 

Lokakuun musiikin äänimaisemaan hän valitsee muun muassa Johann Sebastian Bachin h-molli-messun ja kertoo teoksen synnystä ja sen rakenteesta. Hän kirjoittaa, miten säveltäjä kuvaa surua ja tuskaa tyypillisillä barokin ajan keinoilla, kuten laskevalla melodiakululla, hidastuvalla tempolla ja pianissimoksi hiljenevällä musiikilla.

Kirjaa selailee melkein hartaana - musiikillista ja kulinaristista vuoden mittaista matkaa kuvittavat kullekin kuukaudelle valitut taidekuvat. Ne on poiminut kulttuuri- ja taidehistorian asiantuntija Liisa Väisänen, joka myös esittelee kuvat.

On suurenmoista, että tällaisiakin kirjoja julkaistaan. Levoton, repiviä ärsykkeitä joka puolelta tulviva aikamme kaipaa hiljentymistä ja nautintoja, jotka eivät ole mitään pikanautintoja.

Kirjassa esiteltäviä teoksia pääsee kuuntelemaan soittolistalta, joka löytyy Spotify-palvelusta Riston Valinta -nimellä.

Mikael Persbrandt nousi viina- ja huumehelvetistä takaisin elämään

Harvoin 422-sivuinen elämäkerta koukuttaa lukijan niin kuin näyttelijä Mikael Persbrandtin  avoimen raadollinen Muistini mukaan (Tammi) tekee. Minämuotoisen teoksen kirjoittaja on Carl-Johan Vallgren, tunnustettu ruotsalainen kirjailija ja taiteilija, mutta ei niin kuuluisa kuin Persbrandt on. Kirjan erinomainen suomennos on Heikki Eskelisen käsialaa.

Muistini mukaan on sielun- ja ruumiinavaus, johon Mikael Persbrandt on ollut valmis saatuaan viimeinkin diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Se johti lopulta raitistumiseen ja oikeaan lääkitykseen pari vuotta sitten. Kirja on myös kurkistus Ruotsin viime vuosikymmenien teatteri- ja kulttuurimaailmaan. Tuttuja nimiä vilahtelee kertomuksessa Ingmar Bergmanista lähtien.

Tarina alkaa aivan alusta: nuorten vanhempien ainokainen syntyy Tukholman eteläisen sairaalan synnytysosastolla 25. syyskuuta vuonna 1963. Hänestä varttuu herkkä ja kauniskasvoinen pikkupoika, jonka elämään vaikuttaa voimakkaasti vanhempien avioero. Hän jää asumaan paljon bilettävän äitinsä kanssa, ja suhde isään on ollut tämän tunnekylmyyden takia etäinen tähän päivään saakka.

Teini-iässä Mikael on kiinnostunut kaikenlaisten moottoreiden kanssa näpräämisestä, ja harrastus johtaa aikuisena hurjiin kilpa-ajoihin ja autojen harrastajaksi. Kalliita autoja hänellä on autotallissaan nykyään useita. Formulakisoja rakastava mies kertoo ihailevansa muun muassa Mika Häkkistä. Kirjan muita suomalaisnimiä ovat Maria Heiskanen ja Antti Reini, joiden kanssa Persbrandt näyttelee vuonna 2008 hienossa Jan Troellin ohjaamassa Ikuistetut hetket -elokuvassa.

Näyttelijäksi Mikael Persbrandt ajautuu kuin sattumalta - hän on nähnyt teatterissa ennen omaa uraansa vain Astrid Lindgrenin Katto Kassisen. Sattuma johtaa siihen, että hänestä kehittyy oman sukupolvensa yksi lahjakkaimmista ja karismaattisimmista näyttelijöistä. Ura Ruotsin teattereiden lippulaivassa, Tukholman Dramatenissa on loistelias ennen sieltä saatuja potkuja, samoin roolit useissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Niistä suuri yleisö tietää parhaiten Beckin, ja nekin, jotka eivät tunne Persbrandtin muita rooleja, muistavat hänet Beckin aisaparina Gunvaldina.

Kirjassa kerrotaan tarkasti jokaisesta roolista ja niiden rakentamisesta, mutta ei onneksi siteerata monien näyttelijäelämäkertojen tapaan kritiikkejä. Syvälle rooleihinsa sukeltava näyttelijä pystyy kertomaan maallikollekin tarkasti, miten hän kulloistakin rooliaan on rakentanut.

 

Mikael Persbrandt ja elämäkerran kirjoittaja Carl-Johan Vallgren.

 

 

Tuhoisa syöksykierre päivä- ja lopulta viikkokausien ryyppäämiseen ja kokaiinin niistämiseen epämääräisissä rikollisporukoissa alkaa varhain. Se johtaa lukuisiin syrjähyppyihin, ja pitkä yhdessäolo näyttelijä Maria Bonnevien on tiensä päässä. Ennen tien päätä Mikael Persbrandt tapaa kuitenkin toisen suuren rakkautensa, nykyisen vaimonsa, toimittaja Sanna Lundellin, maineikkaan muusikko Ulf Lundellin tyttären. Sanna Lundellin kanssa Mikael Persbrandtista tulee viimeinkin isä, kun pariskunta saa kaksi poikaa Igorin ja Lon.

Isäksi tulo ei vielä pysäytä Persbrandtin itsetuhoista käytöstä. Hänen on käytävä syvällä monta kertaa ennen kuin pohja on viimeinkin saavutettu. Mitään kaunistelematta hän kertoo viikkojen mittaisista huumesekoiluistaan, jolloin millään muulla ei ollut väliä kuin kokaiinin hankkimisella. "Valkoinen kuningatar" on lopulta houkuttelevampi kuin yksikään nainen.

Valtakunnan julkkiseksi kohonneen näyttelijän perässä paahtavat iltapäivälehdistön kuvaajat ja lööpin metsästäjät, joita voidaan hyvällä syyllä ja liioittelematta kutsua hyeenoksi. Journalismilla ei ole mitään tekemistä tämän ajojahdin kanssa. Se on raakaa peliä, jollaista Suomessa ole onneksi kenenkään kohdalla nähty.  Persbrandt saa rattijuopumus- ja huumeidenkäyttötuomioita, ja niistä tietenkin revitään valtavia otsikoita. Expressen saa lopulta tuomion julkisen sanan itsesäätelyelimeltä, ja lehti joutuu poistamaan nettisivuiltaan filmin, jossa Persbrandt vetää kokaiinia ja julkaisemaan oikaisun. Persbrandt sanoo, että vahinko oli kuitenkin tapahtunut. Hänen maineensa on mennyt, mutta siitä hän lopulta ruoskii vain itseään.

Viimeinen pohjakosketus on delirium tremens -kohtaus: "Mitään kauhistuttavampaa en ole koskaan kokenut. Istuin tuolilla ja katselin edessäni pöydällä olevia pulloja. Niissä liikkui jotain; ne olivat täynnä möyriviä matoja ja kummallisia hyönteisiä, jonkinmoisia kovakuoriaisia, joilla oli pitkät harottavat jalat... Teräviä juomia sisältävät pullot olivat täynnä matoja ja hyönteisiä, jotka kaikki liikkuivat."

Se, että Mikael Persbrandt teki vuosien aikana loistavia, kriitikoiden ja yleisön rakastamia rooleja, on ihme kammottavan ja säälittävän sekoilun keskellä. Ihme on myös se, että hän on yhä hengissä ja voimissaan. Hän sanookin, että jos hän olisi ollut heroiinin käyttäjä, hän olisi jo kuollut. Raitistuttaan hän teki muun muassa vuonna 2016 loistavan nimiroolin Macbethissä. Hän kokee Shakespearen tekstin kuin oman elämänsä kuvaukseksi.

Kolmas ihme on, että Persbrandtin ja Sanna Lundellin avioliitto kesti kaiken. Se kesti pitkät erossa asumisen ajat, hirvittävän julkisen ajojahdin ja mustamaalaamisen, pettämisen ja Persbrandtin tuhannesti rikkomat lupaukset. Vaimo ei vaadi häneltä muuta kuin totuuden, koska valehtelu on kaikkein pahinta ja tuskallisinta pettämistä.

Kirjan kauniissa lopussa Mikael Persbrandt sanoo: "Kuinka olemmekaan riidelleet, kuinka olemmekaan huutaneet. Ja kuinka olemmekaan rakastaneet! Sanna on kasvattanut minua, hän on tehnyt minusta paremman ihmisen. Palvon häntä, ja intohimoinen rakkauteni häntä kohtaan vain voimistuu päivä päivältä."