Milloin me ollaan perillä?

Isovanhemmat, Juha ja minä, jälleen matkalla lastenlasten Lilianin ja Noelin kanssa. Tällä kertaa vain yhdeksi yöksi Tallinnaan hiihtolomalla, koska kesälomareissuun 2019 on säästettävä rahaa ja hermoja. Viime kesänä Menorcalla Noelin, 7 v., huomiot keräsivät paljon tykkäyksiä Facebookissa (yksi legendaarisista oli ensimmäisen lomapäivän huomio: - Täällä on paljon lehmiä, miksi kukaan ei juo maitoa?). Varsin hyvä huomio ilmiselvästi laktoori-intoleranssista kärsivälle pojalle.

Lähdön hetki on aina paras! Nyt Länsiterminaalissa, kohti Eckerö Linen Finlandiaa.

 

Tallinnaan lähdettiin tällä kertaa Eckerö Linen Finlandia-laivalla. Tuhti aamiasbuffet kirvoitti Noelin miettisiin: - Miten paljon meillä neljällä on yhteisikää?

Ekaluokkalainen matikkanero laski sen meitä muita nopeammin ennen kuin saatiin numerot päässä järjestykseen: - 149 vuotta!

Aamiaisen jälkeen piti rientää katsomaan taikuri Jaria Bar Nosturi -keulabaariin. Vaan miten kävi? Noel alkoi kysellä, että milloin mennään hotellihuoneeseen ja milloin ylipäätänsä ollaan perillä.

-No, ei vielä tuntiin, olemme keskellä Suomenlahdella! Ajattele, että minun vanhempani reissasivat tätä väliä Georg Ots -nimisellä laivalla monta tuntia. Vaikka välimatka on vain noin kahdeksankymmentä kilometriä, selostin. Harvinainen muinaistieto ei tainnut upota, koska Noel tarvitsi siinä vaiheessa "tarkkauslasit" eli kiikarit nähdäkseen sukellusveneitä. Ei näkynyt tällä kertaa.

Tallinnassa meitä odotti suosikkikaupunginosassamme Rotermannilla sijaitseva Metropol Spa -hotelli ja juniorsviitti. Eniten lapsia ilahdutti valtava kylpyhuone ja poreamme, jota piti kokeilla vielä illalla parin tunnin kylpyläreissun jälkeen. Ensin kuitenkin kuivaharjoiteltiin ennen kuin ladattiin ratikkakortit ja mentiin kakkosen ratikalla Baltic Jaama Turgille. Sen neuvostoantiikin osasto kiinnosti varsinkin ukkia. Lilian veti hänet sieltä kädestä pitäen pois.

Kuivaharjoittelua hotellihuoneemme kylpyammeessa.

 

Sitten olikin taas nälkä. Baltic Jaama Turgin Humala Koda -ravintola herätti lapsissa monia mielleyhtymiä ja kysymyksiä. Vakuutimme, ettei se tarkoita humalaa, vaan sitä, että Humala Kodassa on oma pienpanimo.

Humala Kodan jälkeen oli vuorossa hotellin kylpylä, rauhallinen ja arkkitehtonisesti kaunis allasosasto - uima-allas, kolme poreallasta ja neljä saunaa. Niistä Juhan ja minun suosiksi nousi suolahöyryauna, jonka höyryt auttoivat molempia riivaavaan yskään ja nuhaan.

Porukka valmiina kylpylään.

 

Tärkeintä se, että Noel oppi uimaan kylpylän uima-altaassa. Ehkä siksi mitä isosisko Lilian totesi lakonisesti ekaluokkalaisten ensimmäisestä uimahallireissusta.

-Kaikki, jotka eivät osaa uida, joutuvat Itiksen uimahallissa lastenaltaaseen, hän lausui pikkuveljelleen enteellisesti.

Kahden tunnin kylpyläreissun jälkeen mummi laittoi vähän liikaa vaahtoa ammeeseen.

 

Koitti seuraava päivä. Satoi jotain epämääräistä, edellispäivän aurinkoinen sää oli muuttunut ... harmaaksi.

Sitten isovanhemmat mokasivat. Pitihän meidän tietää, että  Ülemiste kauppakeskukseen pääsee bussilla NUMERO 15. Vaan me hyppäsimme puolen tunnin odottelun jälkeen NUMERO 2:een, joka kyllä kulkee kauppakeskuksen sivuitse. Vaan kääntyikin lentokentälle, josta jouduimme tarpomaan pari kilometriä kauppakeskukseen. Lilianin ja Noelin isän Janin isän kunniaksi on sanottava, että nämä lapset osaavat nurisematta kävellä.

Illalla koitti paluu Finlandialla Suomeen ja hyvä buffet-illallinen. Ruoka maitti, ja lapset vetelivät katkarapuja tottuneesti sekä lämpimän pöydän japanilaisia lihapullia. Toisin oli mummin ja ukin lapsuudessa, vaan ei siitä enempää.

Seurasin viereisessä pöydässä istuvaa kahta pikkupoikaa. Ruoka maitti ja vähän ylikin. Lähtöryysiksessä ennen laivan saapumista satamaan molemmat pojat oksensivat, mutta onneksi kahdella neuvokkaalla äidillä oli muovipussit valmiina.

Noel katsoi tilannetta sanoi: - Onneksi täällä ei saa pitää puukkoja!

Ihana matka, jälleen kerran. Vaan tänään mietin allaolevan kuvan tunnelmissa: seuraavan kerran Metropol Spahan kahdestaan Juhan kanssa!

 

 

Ihana reissu.

 

 

 

Kuka pelastaa NHL-tähden syvästä masennuksesta?

Kansallisteatterin Willensauna on yksi lempinäyttämöitäni. Ensi viikolla siellä tulee ensi-iltaan Sammakkokuningas, ohjaaja Pasi Lampelan uutuusnäytelmä. Näin sen hänen luvallaan jo ennakossa, mutta esitys tuntui täysin valmiilta. Eikä Willensaunan intiimi tunnelma nytkään pettänyt!

Sammakkokuningas on hieman kryptinen nimi näytelmälle, joka kertoo NHL:ssa pelaavan suomalaisen jääkiekkoilijan kesälomasta kotimaassa, isänsä mökillä. Lomalla paljastuu hänen syvä masennustilansa, ja lääkearsenaali, jolla muun muassa on lääkitty hänen vaikeaa aivotärähdystään. NHL:n armottomuus ei tule katsojalle yllätyksenä, mutta erinomaista taustatietoa lajin raakuudesta ja kiekkopomojen vaatimuksista Lampela on saanut 2000-luvun alussa Chicago Blackhawksien päävalmentajana vaikuttaneelta jääkiekkoilun toisinajattelija Alpo Suhoselta.

Nautittavinta näytelmässä on katsoa isän ja pojan, Heikki ja Mikko Nousiaisen yhteistyötä.

- Olen iloinen, että vihdoin pääsin Mikon kanssa teatterilavalle, Heikki, Hese Nousiainen kertoi ennakkoesityksen jälkeen.

Isä ja poika, Nousiaiset ensimmäistä kertaa yhdessä näyttämöllä. (kuva Tommi Mattila)

 

Mieleen nousi hänen vahvasta läsnäolostaan näyttämöllä vuonna 2006 Willensaunassa kolmasti näkemäni Kalle Holmbergin ohjaama Demokratia-näytelmä. Se kertoi Länsi-Saksan liittokansleri Willy Brandtista ja hänen läheisestä  avustajastaan Günter Guillaumesta, joka toimi DDR:n vakoilijana. Siinäkin Heikki Nousiaisen karisma jäi mieleen.

Sammakkokuninkaan teeman voi laajentaa myös yleisemmin nuorten masennukseen. Myös jääkiekkoilijan sisko, jota näyttelee Sari Puumalainen, on elämässään kadoksissa. Kun hän sekoittaa blenderiin mehua ja veljensä laukusta löytämänsä pillerit, ei hetki voisi olla dramaattisempi. Ärsytti,  että eturivillä kolme katsojaa hytkyi naurusta (itse asiassa ensimmäisistä repliikeistä lähtien). Sama tapahtui pari viikkoa sitten Helsingin kaupunginteatterin Tahto-näytelmässä...

Sari Puumalaisella on näytelmän ainoa naisrooli. (kuva Tommi Mattila)

Elämä ja sen vaikeudet eivät ole vitsi. Sadun sammakkoprinssi pelastuu, jos prinsessa suutelee sitä. Oikeassa elämässä tarvitaan jotain muuta, jotta ihminen selviää masennuksesta, takaiskuista ja kaikesta siitä raskaasta, jota jokaisen elämään mahtuu.

 

 

 

 

Kaksi erilaista tapaamista Matti Nykäsen kanssa

Pysäyttävä uutinen, vaikka ei mitenkään yllättävä. Legendaarisen mäkihyppääjän, moninkertaisen maailmanmestarin ja olympiavoittajan Matti Nykäsen elämä päättyi vain 55-vuotiaana (11.7.1963-4.2.2019).

Matti Nykänen oli ihmelapsi, jonka saavutukset mäkimiehenä olivat ainutlaatuisia. (kuva Helge Heinonen).

 

Huippulahjakkaan urheilijan elämä oli kilpavuosien jälkeen kaikkea muuta kuin urheilua, ja kyllä media hänen sotkujaan hyvin ryöstöviljelikin.

Tapasin Matin kahdesti, molemmilla kerroilla työn merkeissä. Ensimmäinen kerta oli Jyväskylässä 1990-luvun alussa, jonne lensin yhdessä valokuvaaja Ulla-Maija Lähteenmäen kanssa tekemään juttua Ilta-Sanomiin Nykäsestä. Tapaaminen oli sovittu kellonaikaa myöten, mutta aikataulu venyi ja venyi jyväskyläläisessä hotellissa. Takaraivossa jyskytti uutispäällikön käsky - saa Matti puhumaan!

Lopulta kaapin kokoinen Nykäsen manageri, tikkakoskelainen "Mike Sierra" eli Mikko Senilä (hän kuoli viime elokuussa 77-vuotiaana) kutsui meidän mäkimiehen kabinetttiin. Siellä istui pienikokoinen, kalpeakasvoinen nuorukainen. Silmät pyörivät hänen päässään, eikä syynä ollut varmasti vain alkoholi. Mike Sierra istui haukkana vieressä ja korjaili tarinan sekavimpia kohtia.

Sinne tänne aaltoilevan tajunnanvirran keskeltä saatiin Matilta tunnustus, joka oli seuraavan aamun lööpissä. Se kuului: "Olen alkoholisti." Olin siis osaltani osallistunut ryöstöviljelyyn.

Seuraavaan tapaamiseen Matin kanssa meni pari vuosikymmentä, mutta tapasimme jälleen Jyväskylässä.

Nyt tein kansijuttua Apuun yhdessä valokuvaaja Kari Kaipaisen kanssa. Tapasimme hyväkuntoisen, elämäänsä analyyttisesti ruotivan Matin, joka oli myös korviaan myöten rakastunut. Uusi naisystävä oli Susanna Ruotsalainen. Tuntui, että epätoivoiset sekoilun vuodet ovat ohitse, että Matti on saanut rauhan.

Yksityiselämän rauha koitti kuitenkin vasta Pia Nykäsen kanssa.

Jostain ihmeen syystä ajattelin Mattia eilisiltana ja mietin, että hänestä pitäisi ehdottaa juttua meille Apuun. Sitä juttukeikkaa ei enää tullut.

Miten meitä tytöteltiin!

Avainromaani tai ei, niin kirjailija, toimittaja Ulla-Maija Paavilaisen viime viikolla ilmestynyt uutuusromaani Hyvä tyttö (Otava) on ainakin media-alan ihmisille hykerryttävä syväsukellus 1970-80-lukujen taitteen kulttuuriin eri lehtitaloissa. Uskon, että tarina tempaisee mukaansa myös muut lukijat kuin vain me toimittajat. Kirjailija lupaa trilogiaa lehtimaailmasta, ja hyvään lentoon Hyvä tyttö trilogian lähettää.

Paavilaisen kieli on runsasta, ja hän suorastaan tuhlailee herkullisia kielikuvia ja sanoja. Romaanin henkilökuvaus on elävää, todellisen tuntuista, eikä kukaan hahmoista jää paperin makuiseksi. Taitavana kirjoittajana hänet tunnettiin jo Me Naiset -lehden pääkirjoituksista, kauan ennen kirjailijan uraa.

 

Ulla-Maija Paavilainen (kuva Jonne Räsänen).

 

 

Paavilainen sekoittaa herkullisesti faktaa niin sakeaan fiktioon, että romaanista on vaikea alleviivata todellisia tapahtumia. Silti uskon, että hän kirjoittaa sekä kuolleen ja kuopatun Uuden Suomen ja Helsingin Sanomien tapahtumista, niiden legendaarisista esimiehistä, tylyistä toimitussihteereistä, joista todella osa piti pöydällään tuoremehusta ja koskiksesta sekoitettua "urheilujuomaa". Silti lehti ilmestyi joka aamu, käsitaitolla nopeissakin tilanteissa. Sanaa paniikki ei tunnettu, ja "etusivu uusiksi" ei ollut fiktiota!

Hän kirjoittaa myös päätoimittajista, joiden omien tekojen kehu muistuttaa kilpalaulantaa. Minä, minä ja minä, ja kaukana kaikki muut. Ja kun lehdellä menee huonosti, se on toimituksen syy, mutta kunnia menestyksestä kuuluu markkinoinnille!

Paavilainen kirjoittaa myös oman uransa epävarmasta alusta, jolloin vimma kirjoittaa ja halu olla menestynyt toimittaja siivitti meitä kaikkia.

Kertomuksen toinen päähenkilö, Aura, muuttaa maaseudulta Helsinkiin Uusi Sanoma -lehden toimittajaksi ja joutuu sen naistensivujen tekijäksi. Joutuu tai pääsee, riippuu näkökulmasta. Hän on tehnyt vahvoja uutisjuttuja lehteen maakunnasta, ja myös uutistoimitus ja politiikan toimitus olisivat mielellään rektytoineet hänet.

 



 

 

Uuden Sanoman omistaja, patriarkaalinen Lasse Karkku on mies, jonka reittä myöten menestytään, jonka musta auto saattaa tulla milloin vain hakemaan rakastajatartaan toimituksesta  tämän asunnolle Kruununhaassa. Asunto, sen kalusteet ja taulut ovat tietysti Karkun. Lukijan mieleen pulpahtaa muistoja eräänkin lehden toimituksesta, jossa tapahtui vastaavanlaista. Mutta kaikesta vaiettiin ja vaietaan yhä...

Aura on liian taitava sanankäyttäjä, jotta hänen esimiehensä  - nainen, Erika nielisi sen kakistelematta. Erika varastaa Auran kirjoittamasta artikkelista osia esitelmäänsä korpiseminaarissa, jossa viina virtaa, ja miehet hohottavat omille jutuilleen. Erika osaa käyttää viehätysvoimaansa hyväkseen miehisessä maailmassa tavalla, joka tuntuu nyt, vuonna 2019 todella kaukaiselta. Mutta niin tehtiin vielä 1980-luvulla, iäisyys metoo#-kampanjasta.

Meistä monista "hyvistä tytöistä" tuli vahvoja naisia siitäkin huolimatta. Olemme luovineet läpi uran, joka on kokenut monia järistyksiä ja ottaneet  vastaan kaikkien eri lehtitaloissa erilaista menestymisen ilosanomaa julistaneet konsultit ja muut kouluttajat. Ehkä me siinä mielessä olemme edelleen hyvin käyttäytyviä tyttöjä, ja ura, jolle yli 40 vuotta sitten lähdimme, on sittenkin niin antoisa, niin mukaansa tempaava, niin ainutlaatuisen rikas, että mullistukset on jaksanut.

Uudessa Sanomassa kirjoitetaan vielä kirjoituskoneilla, mutta tietokoneista sielläkin jo puhutaan. Tiedon valtatiestä ei kuitenkaan vielä mitään, tiedon valtatiestä, joka on kaiken hyvän ohella osoittautunut pahan valtatieksi.

Ehkä Aura ja Erika pääsevät naputtamaan juttujaan tietokoneilla jo trilogian toisessa osassa. Sitä odottaen!

Kerran me kaikki olemme vanhuksia

Hääkuvassa juhannuksena vuonna 1954 katsoo tulevaisuuteen nuoripari Heli Viljamaa ja Sakari Talvitie. Heidät on juuri vihitty Helsingin Pitäjän kirkossa (nykyisin Pyhän Laurin Kirkko). Edessä on yhteinen elämä, yhteiset onnenhetket, suuret surut, työelämän ankarat taistelut.

Elämä, se on edessä. Miten toiveikasta kaikki on näille nuorille, sotavuosista eri tavoin selviytyneille. He selvisivät!

 

 



 

 

 

Säällisen ajan jälkeen, huhtikuussa 1955 syntyy Helin ja Sakarin esikoinen, minä.

Äitini siunattiin kuolemansa jälkeen samassa kirkossa vuonna 2009, isäni kaksi vuotta myöhemmin.

Katson nyt heidän hääkuvaansa ja häpeän maata, joka ei hoida vanhuksiaan, vaan rahastaa heidän vanhuudellaan.

Äitini ja isäni kuuluivat sukupolveen, joka rakensi tätä maata. Ja hyvin rakensi. Nyt voin olla vain onnellinen siitä, etteivät vanhempani koskaan jotuneet kokemaan nykyistä henkistä, monin tavoin ahdistavaa ilmapiiriä ja sitä vanhustenhoidon jamaa, jossa Suomi tällä hetkellä on.

Äitini (1926-2009) joutui olemaan vain viisi viikkoa Peijaksen sairaalassa sairastettuaan melkein parikymmentä vuotta kuolemaan johtavaa ALS-lihasrappeumatautia. Äidin loppu tuli nopeasti maaliskuun yhdeksäntenä aamuna, ja kun tulimme sairaalaan hänen otsansa oli vielä lämmin, kun sitä silitin. Saattohoitoa ei tarvittu. Tosin hänkin joutui viimeisinä päivinään kokemaan välinpitämätöntä hoitoa ja kuuntelemaan muutamien aggressiivisten potilaiden huutoa. Näin tilanteen itse päivää ennen äidin kuolemaa.

Isäni (1917-2011) oli vain kuusi päivää Marian sairaalassa keuhkokuumeen takia. Olimme mieheni Juhan kanssa Budapestissa, kun sain aamulla puhelinsoiton, että isä oli nukahtanut rauhallisesti lopulliseen uneen. Olin tavannut hänet kolme päivää aiemmin, jolloin minun piti vielä lukea hänelle, ikuisesti toimittajasielun omaavalle miehelle,  ääneen Osama Bin Ladenin murhasta!

Sen päivän me kävelimme Juhan kanssa ympäri Budapestia, ympäri vanhempieni nuoruuden rakasta kaupunkia, itkimme ja nauroimme vanhempiini liittyviä hyviä ja myös huonoja muistoja.

Isä ehti elää kaksi vuotta äidin kuoleman jälkeen yksityisessä hoivakodissa Helsingin Tammisalossa. Hänen pienen yksiönsä hinta ei ollut päätähuimaava, ja hän selvisi maksuista eläkkeellään. Hänen saamansa hoiva, huolenpito ja välittäminen olivat ensiluokkaista tasoa, eikä hän tempperamenttisena ja melkoisen jääräpäisenä eteläpohjalaisena ollut mikään helppo tapaus!

Nyt meitä vanhoja on pian entistä enemmän. Näiden nuorien sijoittajien, yksityillä, huonosti hoidetuilla hoivakodeilla rahastavien on turha kuvitella, ettei vanhuus olisi heidänkin edessään. Ehkä he selviävät loppuvuosistaan rahoillaan, ehkä eivät, mutta jos saa ja voi elää pitkän elämän, on vanhuus meidän kaikkien päätepysäkki.

Ja sillä pysäkillä kaikkien on saatava ihmisarvoista, kunnioittavaa kohtelua.

 

 

Kerran elämässä vieraana Linnan-juhlissa

Olihan se todellinen once in lifetime -elämys - saada kutsu Linnan-juhliin, nähdä ja kokea kaikki se, mitä vuosi toisensa jälkeen on katsottu televisiosta! On istuttu etukenossa ja arvosteltu pukuja silmät kiiluen. Minä sain edustaa Rovaniemellä  asuvan, Venezuelasta kotoisin olevan Mariela Pokan sähkönsiniseksi värjätyssä poronahkaleningissä. Sen tarina löytyy apu.fi-sivulta Eevan-lehden Naiselo 45+ -blogista.

Olen ollut neljä kertaa juhlissa töissä, vuonna 1982 Me Naisten, vuonna 1986 Ilta-Sanomien ja vuosina 2010 ja 2011 nykyisen työnantajani Avun toimittajana. Ne ovat olleet ainutkertaisia, kiihkeitä työiltoja, jolloin monisivuinen juhlien paketti tehtiin valmiiksi yöllä. Nettiä ei vielä ollut, ei vielä edes vuonna 2011 siinä muodossa ja merkittyvyydessä  kuin nyt. Nautin niistä hektisistä työilloista. Tekemisen tunnelmaa riitti!

Kutsun arvelen saaneeni siksi, että olin ainoana toimittajana mukana presidentti Niinistön Japanin-vierailulla keväällä 2016. Sain paluulennolla Tokiosta häneltä haastattelun. Kun Niinistö ei muistanut jotain japanilaista nimeä, hän kysäisi viereisellä penkkirivillä istuvalta puolisoltaan Jenni Haukiolta varmennuksen.

Haastattelu jännitti sen verran, että kiskaisin paikalleni päästyä yhden gt:n ja aloin kirjoittaa. Sillä lennolla syntyi 10-sivuinen juttu Apuun.

Puolitoista vuotta myöhemmin, syksyllä 2017 olin kuvaaja Timo Pyykön kanssa Minneapolisissa, kun presidenttipari vieraili amerikansuomalaisten Suomi 100 vuotta -itsenäisyysjuhlissa. Reportaasin lisäksi saimme pariskunnan harvinaisen yhteishaastattelun. Sekin juttu syntyi syntyi lentokentällä ja paluulennolla. Pyykkö käsitteli kuvia, minä kirjoitin.

Ehkä syynä kutsuuni oli myös 40-vuotinen urani kirjoittavana toimittajana? Se oli itselleni ja Apu-lehdelle suuri kunnia. Viime vuonnahan lehteä edustivat päätoimittaja Marja Aarnipuro ja toimittaja Eve Hietamies puolisoineen.

Tunnekuohuni kättelyjonossa yllätti minut. Kun astuimme ovesta sisään punaiselle matolle, minua itketti,  ja kuopukseni Juhana sanoi huomanneensa sen tv-kuvassa. Näytin kuulemma aivan äidiltäni, joka aina liikuttui helposti, ja miten se minua aikoinaan ärsyttikään! Anteeksi äiti, jonnekin sinne tähtiavaruuteen.

Juha ja minä juhlakostyymissä. Hauskaa oli, eikä jatkoja tarvittu, sillä viihdyimme Linnassa melkein puoleenyöhön. (kuva Jaakko Jaskari)

 

 

Tunnekuohun jälkeen koitti ihana ilta. Kohtaamiset Linnassa olivat aivan omaa luokkaansa, kun tutut ja tuntemattomat juttelivat keskenään. Yksi illan kiinnostavia hetkiä oli, kun mieheni Juha jutteli pitkään Puolustusvoimien entisen komentajan, kenraali Ari Puheloisen kanssa suomen kielen merkityksestä, sen säilyttämisestä ja oikeakielisyyden tärkeydestä. Saman ikäisiä miehiä yhdisti myös juoksuharrastus. Tiina Laisi-Puheloisen tunsin entuudestaan, sillä olen haastattelut häntä Apuun.

Tanssin pyörteissä ehdittiin jutella kansanedustaja Aino-Kaisa Pekosen (vas) kanssa, ja Lapin kansanedustaja Eeva-Maria Maijalan (kesk) kanssa. Hänen punaisen poronnahkapukunsa oli suunnitellut sama Mariele Pokka kuin minunkin pukuni!

Taiteilimme jossain vaiheessa eteenpäin ruokalautasen ja viinilasillisen kanssa. Lautasissa ei ollut lasinpidikettä, eikä sen puoleen lasit eivät olleet viinilaseja vaan tavallisia juomalaseja. Pelastavana enkelinä oli Circon toiminnanjohtaja Riku Lievonen. Lievonen otti lasimme ja asetti ne takanreunalle. Tilanteessa syntyi pitkä keskustelu Helsingin Suvilahdessa sijaitsevasta elämyksellisestä sirkustalosta ja IHME-nykytaidefestivaalista.

Illan edetessä Juha tanssitti minun lisäkseni kahteen otteeseen nuoruutensa ihastusta näyttelijä Marja Packalénia, ja minä juttelin kansanedustaja Maarit Feldt-Rannan (sd) kanssa. Hän halusi kuulla kolmeviikkoisesta lapsenlapsestani, jonka isä on irakilainen maahanmuuttaja.

Miten sitten Jasper Pääkkönen, Anna Puu, Mariska, Pihla Viitala ja muut Linnan kuvatuimmat julkkiset? Ei hajuakaan, jätin heidän haastattelunsa Avun tehokaksikolle, toimittaja Annika Vuorensolalle ja kuvaaja Jaakko Jaskarille. Heidän tarinansa ensi viikon Avussa.

Nyt otan lasin glögiä ja yritän rauhoittua!

 

Näyttelijät pistävät parastaan Kansallisteatterissa

Olen istunut kuumissani, hengästyneenä vajaan viikon aikana kaksi kertaa Kansallisteatterin ensi-illoissa. Huohotukseni ei johdu siitä, että katsomossa olisi ollut liian kuuma, vaan loistavat näyttelijäsuoritukset. Osuutensa niihin on varmasti myös kahdella ohjaajalla, Johanna Freundlichilla ja Paavo Westerbergillä.

Freundlichin ohjaama ja Eva Buchwaldin Willensaunaan dramatisoima Kissani Jugoslavia kertoo monipolvisen, monin tavoin symbolisen tarinan Kosovon albaanista, homomiehestä, joka on lapsena muuttanut Suomeen. Osa tapahtumista eletään Suomessa, osa Kosovossa. Näytelmä pohjautuu HS:n esikoisromaanipalkinnon saaneen Pajtim  Statovcin (s.1990) romaaniin.

Toni Harjajärvi ja Petri Liski (kuva Tommi Mattila).

 

Näytelmän päähenkilöä esittää Toni Harjajärvi. Hän antaa herkät kasvot identiteettinsä kanssa kipuilevalle nuorelle miehelle. Entä boakäärme, jonka kanssa mies asuu? Hän on Petri Liski, roolisuorituksessaan ilmeitään myöten uskomattoman käärmemäinen, vaan silti luotettavampi ystävä kuin kissa, jonka mies tapaa diskossa. Kissa on Ville Tiihonen ja millainen kissa! Notkea, röyhkeä, ilmeikäs. Tiihosen tanssi on lumoavaa katsottavaa. Näytelmän ainoa naisrooli kuuluu Sari Puumalaiselle, ja hänen tulkintansa nuoruuden haaveistaan väkivaltaisen miehen vaimoksi joutuneesta naisesta on kirkas ja selkeä.

 

Sari Puumalainen (kuva Tommi Mattila).

 

 

Ville Tiihonen ja Toni Harjajärvi (kuva Tommi Mattila).

 

 

Suuren näyttämön tila täyttyy elämäntuskasta, kun sinne levittäytyy Anton Tšehovin Kolmen sisaren turhautunut elämäntuska. Paavo Westerberg on sukeltanut syvälle tšehovilaiseen maailmankuvaan, ja siinä hänellä on apuna loistava ensemble.

Terhi Panula, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Jussi Vatanen, Elena Leeve, Emmi Parviainen, Marja Salo, Eero Ritala, Samuli Niittymäki, Olavi Uusivirta ja Esko Salminen. (kuva Tuomo Manninen).

 

 

Marja Salo (Irina), Elena Leeve (Olga) ja Emmi Parviainen (Maša) ovat suurenmoiset, keskenään erilaiset, mutta toisiaan lopulta tukevat siskokset. Anna-Maija Tuokko on raju ja seksikäs roolissaan Natašana, ja Terhi Panulan palvelija Njanjassa on kaikki työssään kokeneen naisen viisaus. 

Eero Ritala (Andrei), Tuomas Tulikorpi (Kulygin), Jussi Vatanen (Veršinin), Samuli Niittymäki (Soljonyi)  ja Olavi Uusivirta (Tuzenbach) onnistuvat hienosti rooleissaan, vaan ylitse nuorten miesten kohoaa Esko Salmisen Tšebutykin. Kun Tšehovinsa tunteva Salminen puhuu monologiaan, paljastuu, miten kokemus antaa tekstille todellisen sisällön. Ei mitään liian vähän, eikä mitään yhtään liikaa!

 

Näyttämöllä ja screereillä tapahtuu samanaikaisesti, mutta Markus Tsokkisen upea lavastus riittäisi... (kuva Tuomo Manninen).

 

 

Salminen kertoo käsiohjelmassa, että tämä Kolme sisarta on hänen kahdeksas Tšehovinsa! Ensimmäinen oli Kansallisteatterin Kolme sisarta vuonna 1958, tasan kuusikymmentä vuotta sitten. Hän oli yksi näytelmän laskiaisvieraista, mutta ei päässyt lavalle asti.

"Eino Kalima ohjasi minua ja muita ensimmäisen kurssin teatterikoululaisia, kun teimme elämän ääniä kulisseissa ennen modernin äänisuunnittelun iloja."

Moderni suunnittelu onkin ainoa asia, joka tämänkertaisessa tulkinnassa jakaa katsojat kahtia - toiset pitävät, toiset eivät. Minua ensimmäisen puoliajan kolme videoscreeniä ja jatkuvat kuvakulmien muutokset olivat suoraan sanoen liikaa. Onneksi toisella puoliajalla ei nähdä ainuttakaan videota.