Pieni merenneito on täydellinen satu

Satua, unelmien toteutumista ja hyvän voittoa, sitä me tarvitsemme tässä kaoottisessa, monin tavoin masentavassa ajassa.

Sonja Pajunoja on lumoava Ariel. (kuva Robert Seger)

Helsingin kaupunginteatteri tarjoaa nyt sellaisen sadun, että jos minulla olisi tähtiä annettavana, antaisin Pienelle merenneidolle viisi tähteä ja plussat päälle. Teatterin kaikkien aikojen teknisesti ja visuaalisesti suurin musikaalitoteutus ei ole näyttävä vain ulkoisesti - ja sitähän se on lavastuksellaan, videoprojisoinneillaan, valosuunnittelultaan ja puvustukseltaan. Katsoja tuntee sananmukaisesti leijuvansa vedenalaisessa maailmassa.

Samuel Harjanteen ohjaus löytää Merenneidon syvimmän sanoman, sen, jonka H.C. Andersen kirjoitti klassikkosatuun jo vuonna 1836: kyvyn hyväksyä erilaisuus, nuoren taistelun auktoriteetteja vastaan, mahdollisuuden toteuttaa mahdoton ja hyvän voiton pahasta.

Ei ole sattumaa, että Samuel Harjanteen viimevuotinen kaupunginteatterin Kinky Boots -musikaalin ohjaus oli täysosuma, samoin hänen samana vuonna Tampereen Työväen Teatteriin ohjaamansa Billy Elliot. Nuorella ohjaajalla on syvällinen näkemys ja taito saada työryhmistään paras irti.

Harjanteella on työssään mukana sydän ja tunne, ei vain taito.

Pienen merenneidon nuoret päätähdet Sonja Pajunoja ja Martti Manninen ovat rooleissaan erinomaisia, ja Pajunojan näyttävä akrobatia yläilmoissa on sananmukaisesti huikeaa.

Sittenkin ylitse muiden nousee musikaalin pahista, mustekalan hahmossa oleva meren syvyyksien noitaa Ursulaa näyttelevä Sanna Saarijärvi. Hän kerää niin lapsi- kuin aikuisyleisöltä suurimmat aplodit.

On upeaa katsoa, miten pitkän uran Helsingin kaupunginteatterissa tehnyt Saarijärvi tulkitsee nyt yhden koskettavimmista rooleistaan, kovana ja julmana pahiksena.

Pahis Ursula (Sanna Saarijärvi) yrittää tuhota veljentyttärensä Arielin (Sonja Pajunoja). (kuva Robert Seger)

Ammattilainen osaa, eikä pullistele

Vajaat kolme vuotta vanha, vähällä käytöllä ollut saunamme kiuas meni rikki yli kuukausi sitten. Asiaa palloteltiin taloyhtiön huollosta kerrostalomme rakennuttajaan asti. Palvelu oli ala-arvoista.

Talomme huoltoyhtiöstä sanottiin oikopäätä, ettei kiuasta kannata edes tarkistaa, vaan vaihtaa saman tien uuteen, sillä huolto veloittaa  kahdesta työtunnista, ja hinta on sama kuin uuden kiukaan.

Rakennuttaja puolestaan ilmoitti kylmästi, ettei asia kuulu heille. Hoitakaa itse kiukaanne!

Saimme lopulta yhteyden Helo-kiukaita huoltavaan Pekkaan. Hän tuli, teki tarkkaa työtä, totesi, että sen jälkeen, kun Helo fuusioitui ruotsalaisen Tylön kanssa, näitä ongelmia on esiintynyt. Syynä lämmönvaraajan rajoitin - ruotsalaiset kun tykkäävät kylpeä neljässäkymmmenessä asteessa.

Kiuas on nyt kunnossa, ja löylyt paremmat kuin kertaakaan. Kyseinen Pekka, jo vuonna 1951 syntynyt mies hoiti hommansa, eikä kehunut itseään. Niin tekee aito ammattilainen. Oli ilo seurata hänen työskentelyään. Soitimme hänelle kiitokset, ja Pekka sanoi: - Olen otettu.

Suomessahan ei osata yleensä kiittää edes hyvästä työstä!

Parikin ystävää ja myös läheistä on joutunut operaatioon Töölön sairaalassa. Hoito ja kohtelu ovat olleet joka kerran ensimmäistä luokkaa. Sen sijaan lapsenlapseni yllättäen ilmaantunutta ihottumaa ihmeteltiin terveysasemalla ensin terveydenhoitajan, sitten lääkärin voimin. Kumpikaan ei osannut sanoa mitään, ja 11-vuotiaan märkivään ihottumaan määrättiin tässä helteessä reseptivapaata voidetta.

Pitääkö olla henkitoreissaan ennen kuin saa kunnon hoitoa? Lähivuosina minäkin olen ulkona työterveyshuollosta ja odotan sitä  - anteeksi vaan  - lievällä kauhulla. Erikoissairaanhoito on Suomessa huippuluokkaa, mutta muu ei. Ehkä Antti Rinteen hallitus ja uusi sote saavat tämänkin asian kuntoon...

Kolmas esimerkki ammattilaisen taidosta on yrittäjä, jonka tapasin Pohjanmaalla eilen (hänestä lisää Avun juhannuksen tuplanumerossa!). Mikä rauhallinen varmuus, konstailemattomuus ja tieto omasta bisnesälystä.

Kymmenisen vuotta sitten maineikas politiikan toimittaja oli kysynyt häneltä, että miksi bisnestä Pohjanmaalla eikä Kehä III:n sisäpuolella,ja yrittäjä oli vastannut: - Mä asun täällä.

Haastattelu oli syystä loppunut siihen. Muuta vastausta ei tyhmään kysymykseen tarvita, eikä omaa ammattitaitoa tarvitse esitellä pullistellen. Se nimittäin puhuu puolestaan.

UIT:n revyy on herkkua alusta loppuun

Ei helppoa kuin heinänteko vaan Herkkua kuin heinänteko!  Ja kun sen osaa, se on helpon näköistä, mutta osaaminen ja onnistuminen vaativat ammattitaitoa, näkemystä ja keskinäistä luottamusta. Se näkyy alusta loppuun UIT:n tämänkeväisessä esityksessä Linnanmäen Peacockissa.

Herkkua kuin heinänteko on riemukas, naseva ja koskettava revyy, joka ei floppaa yhdessäkään sketsissä. Ne ovat uuden käsikirjoittajatiimin käsialaa, jossa mukana ovat Arttu Kapulainen, Ville Majamaa, Hannes Suominen ja Katariina "Kata" Havukainen, joka takavuosina ennen näyttelijäopintojaan piipahti myös Avun toimituksen työntekijänä. Kata on ainoa tiimistä, joka on myös mukana näyttämöllä ja näyttävästi nuori näyttelijä onkin Voita kirnuamassa -alkusketsistä lähtien. Siinä hän ottaa Niskavuoren Malviinana ohjat käsiinsä Kai Vaineelta. Siinäpä todellista vahvan naisenergian ylistystä!

Näyttelijä Sari Siikander ohjasi vuosi sitten Lappeenrannan kesäteatteriin Kaunis Veera -musiikkinäytelmän ja sai aikaan yhden kesäkauden onnistuneimmista teatterielämyksistä. Nyt hän onnistuu yhtä hienosti UIT:n puikoissa ja sanoo, että ohjaajan tärkein tehtävä on rakastaa, suojella ja pitää näyttelijät turvassa. Ajatus sopii itse asiassa jokaiseen työyhteisöön.

"Täytyy rakastaa näyttelijää, hänen ideaansa, hulluuttaan, häpeäänsä, epävarmuuttaan. On helppo sanoa, että tämän työryhmän edessä on ollut helppo rakastaa. Katsokaa heitä."

 

Tätä joukkoa Sari Siikander on ohjannut rakkaudella ja riemulla. (kuva Harri Hinkka)

 

 

Ja mehän katsoimme! Nasevista sketseistä nousevat siivilleen muun muassa Facebookia irvailevat osiot. Faceen annetaan kuva ihanne-elämästä, ihanista naisista ja komeista miehistä, joiden maailmassa ei ole yhtäkään säröä, ei ankeaa arkea tai epäonnea. Ja kun demarit etsivät epätoivon vimmalla uutta imagoa puolueelleen, on katsomo tikahtua ajankohtaiseen aiheeseen. Moni tunnistaa itsensä myös sketsistä, jossa Pihla Penttinen pöntöllä istuessaan manailee kesämökille saapuvia yllätysvieraita. Toisessa pönttökohtauksessa Panu Vauhkonen ihmettelee, miksi artisteilla on nykyään vain etunimi, kun ennen sentään oli Matti Esko ja muut!

Nina Tapio ja Sinikka Sokka häikäisevät jälleen ammattitaidollaan ja vahvalla lavakarismallaan. Revyyn koskettavin laulu on Sokan esittämä Vanha Nainen, jonka sydämessä asuu yhä pieni tyttö. Jos siihen asti esitys nauratti, niin nyt se liikutti sydänjuuria myöten. Ehkä tunnistin laulun sanoissa jotain tuttua... jotain, joka on juuri nyt omassa elämässä ajankohtaista.

 

Revyyn valovoimaa - Nina Tapio ja Sinikka Sokka! (kuva Harri Hinkka)

 

 

 

Mikko Ahti saa koreografiassaan tanssijansa lentoon - upeat ja kadehtittavan timmit Jutta Helenius, Katri Mäkinen, Emil Hallberg ja Antton Laine ovat kansainvälisen tason tanssijoita. Ja kun musiikista vastaava Jean S. vetäisee riemukkaasti rivitanssinsa Mitä onkaan miehisyys -biisissä, täyttyy näyttämö miesenergiasta - toki mukana on myös kosketinsoittimista vastaava Sussu S. Ketola.

Pakolla ei synny mitään luovaa, mutta luomisen ilosta syntyy jotain hienoa, sellaista kuin Herkkua kuin heinänteko.

Sinikka Sokka: "Heräsimme ammuskelun ääniin Chilessä"

Näyttelijä Sinikka Sokka vieraili Agit Prop -yhtyeen kanssa Chilessä kesällä 1973 vain pari kuukautta ennen sotilasvallankaappausta, jossa presidentti Salvador Allende syrjäytettiin ja teloitettiin.

Yle TV1:n vallankaappauksesta ja Suomen asianhoitaja Tapani Brotheruksen rohkeasta toiminnasta kertovassa sarjassa Invsible Heroes kerrotaan, miten Brotherus otti suojiinsa ja pelasti lähes 2 000 chileläistä, ja joista osa pääsi Suomeen turvapaikanhakijoina.

Kirjoittamassani Sokka-elämäkerrassa (Siltala 2010) Brotherus kertoi minulle: "Se, miten aktiivisesti Agit Prop otti syksyllä 1973 kantaa Chilen tapahtumiin, on ymmärrettävää, olivathan laulajat tavanneet Salvador Allenden henkilökohtaisesti."

 

Agit Prop ja osa Inti Illimani -yhtyeen laulajista Chilessä heinäkuussa vuonna 1973. Kuva kirjasta Sokka (Siltala 2010).

 

 

Sinikka kertoo kirjassa, miten Agit Prop kiersi Chileä heinäkuussa kahden viikon ajan: "Pääsimme mukaan Salvador Allenden 60-vuotispäivien viralliselle vastaanotolle. Hän piti La Moneda -presidentinpalatsissa pitkän puheen chileläisen demokratian kehityksestä ja mahdollisuuksista. Koimme uudistukset konkreettisesti, kun näimme, miten slummeissa jaettiin alle 15-vuotiaille lapsille päivittäinen maitoannos."

Agit Prop pääsi esiintymään Santiagon kansallisstadionille Estadio Nacionalille. Sama stadion oli jo syyskuussa hirvittävä vankila ja kidutuspaikka, jossa tapettiin tuhansia toisinajattelijoita ja Allenden kannattajia. Sotilasjuntan ensimmäinen tunnettu uhri oli runoilija, laulaja ja teatteriohjaaja Victor Jara. Häntä oli kidutettu katkomalla sormia, ja lopulta hänet teloitettiin ampumalla.

Sinikka Sokka muistaa matkaltaltaan, miten hän yhtenä heinäkuisena aamuna heräsi kollegansa Monna Kamun kanssa ammuskelun ääniin: "Kuulimme, että armeijan korkea kenraali Carlos Pratts oli yritetty murhata. Sen jälkeen tilanne maassa alkoi muuttua todella vakavaksi. Murhayrityksen jälkeen iltaisin tuli voimaan ulkonaliikkumiskielto."

Sinikka ja muu Agit Propin porukka koki myös maanjäristyksen Tapani Brotheruksen ja hänen vaimonsa Lysan residensissä.

Vielä suurempi järistys koettiin Suomessa, kun uutiset kertoivat sotilasvallankaappauksesta 11. syyskuuta. Viisi päivää vallankaappauksen jälkeen Suomessa järjestettiin valtakunnallinen solidaarisuustoimintapäivä. Sen päätilaisuus oli Kulttuuritalolla, jossa esiintyivät KOM-teatteri ja Agit Prop.

"Kansainvälisen Chile-konferenssin yhteydessä 30.9. lauloimme Hesperian puistossa järjestetyssä ulkoilmatilaisuudessa. Väkeä oli paikalla tuhatmäärin", Sinikka Sokka muistelee elämäkerrassaan.

Lokakuun 14. päivän rauhanmarssin päätti tilaisuus Messuhallissa. Agit Propin kanssa lauloi Chilestä pakoon päässyt chileläinen yhtye Inti-Illimani. Eturivissä oli tuoli tasavallan presidentti Urho Kekkoselle. Kun laulu El pueblo unido alkoi soida, nousi Kekkonen seisomaan. Ja hänen perässään koko sali.

Pentti Saaritsa kirjoitti noina päivinä runon Allendelle, jonka Eero Ojanen sävelsi: "Mitä ne mahtoivat oudolle linnulle, mitä ne mahtoivat, Chilen porvarit, oopperamurhaajat, pienet hitlerit, mitä ne tekivät oudolle linnulle, kunnian miehellet, Allendelle"?

Laulu ja sen sanat ovat aikansa lapsi, yli neljänkymmenen vuoden takaista historiaa, mutta voisimmeko oppia siitä jotain?

Tapani Brotherus sanoo: "Jälkipolvi ehkä ihmettelee rahisevia levykiekkoja ja laulujen nostalgiaa, mutta niissä on yhä jotain hyvin ajankohtaista ja koskettavaa."

 

 

Lasse Pöystin luona Pariisissa

Yksi suomalaisen teatterin ja elokuvan legendoista on poissa. Lasse Pöysti on kuollut 92-vuotiaana (24.1.1927-5.4.2019) Helsingissä.

Aina se hätkähdyttää, vanhankin ja pitkään sairastaneen ihmisen kuolinuutinen. Varsinkin, kun kyseessä on Suomisen Ollista lähtien koko kansan tuttu Lasse Pöysti - Lilla Teaternin johtaja, suomenruotsalaisen revyyteatterin uranuurtaja, Tampereen Työväen Teatterin ja sittemmin Tukholman Dramatenin johtaja ja monilta näyttämöiltä, monista näytelmistä tuttu taiteilija.

Pöysti oli näyttämöllä viimeisen kerran 85-vuotiaana Helsingin kaupunginteatterin Metsä-näytelmässä, jonka ohjasi toinen legenda - venäläinen Juri Solomin. Haastattelin silloin Pöystiä viimeisen kerran Kaupunginteatterin Teatteriin-lehteen, samoin Solominia, jonka oivalsin vasta kesken haastattelun olleen mukana Akira Kurosawan Dersu Uzala -elokuvassa! Se on kuitenkin toinen tarina.

Lasse Pöystin entisen puolison, näyttelijä Birgitta Ulfssonin (1928-2017) tunsin Pöystiä paremmin ja tulin hänen kanssaan erinomaisesti toimeen. Räväkän Bissen kanssa juttu aina lensi ja naurua piisasi.

Pöysti oli toista maata. Kun saimme kuvaaja Ulla-Maija Lähteenmäen kanssa Teatteriin-lehden keikan keväällä 2001 Pariisiin, jossa Lasse Pöysti tuolloin asui, jännitti aika lailla. Kun soitin hänen lankapuhelimeensa, Pöysti murahteli, oli pitkään hiljaa, murahteli taas ja antoi osoitteensa, jonka kirjoitin nopeasti lehtiöön.

Hiljainen katu, jossa Pöystin kotitalo oli, löytyi lopulta helposti. Soitimme summeria ja kapusimme kapeita portaita pieneen ullakkoasuntoon.

 

Kuva A-lehtien kuva-arkisto.

 

 

 

-Tämä on kuin purjeveneen kajuutta, tilaa ei ole liikaa, mutta juuri sopivasti. Enempää en tarvitse,  Lasse Pöysti esitteli kotiaan. Muistan, että siellä oli paljon kirjoja, paljon valokuvia ja vahvaa espressoa, jota hän meille keitti.

- Tällaista kahvia ei Suomessa saa, hän väitti. Ehkä ei 2000-luvun alussa saanutkaan.

Pöysti oli Pariisissa kuin toinen mies, erilainen kuin kaupunginteatterissa tekemissäni haastatteluissa. Hän oli kotona omalla maaperällään, ei vain näyttelijä, vaan mies, joka halusi tehdä vaikutuksen naisvieraisiinsa.

Ei hän silti ollut mikään asiat puhki puhuva, mutta kertoili mielellään elämästään Pariisissa ja rakkaudestaan mereen ja Suomen saaristoon. Kun hän kuuli, että isäni oli käynyt Sortavalan lyseota, hän suorastaan riemastui - olihan Sortavala Pöystin synnyinkaupunki. Hän ei ollut kuitenkaan mikään vilkas karjalaispoika.

Tulevasta näytelmästä emme saaneet paljon irti.

-Näytelmää ei voi ennakkoon analysoida puhki, enkä halua ruotia rooliani siinä. Katsojan on nähtävä esitys ja tehköön sen jälkeen siitä arvionsa ja tulkintansa.

Viisaasti puhuttu, vaikka me toimittajat aina yritämme nyhtää näyttelijöiltä ja ohjaajilta tulkintoja ennen ensi-iltoja!

Lähtiessämme Lasse Pöysti neuvoi meille pienen kortteliravintolan ja kehui, että sieltä saa hyvää talonviiniä. Niin sai.

Lyhyt Pariisin-matkamme on helmi muistojen joukossa, ainutkertainen ja erikoinen tapaaminen kuin kohtaus jostain elokuvasta.

 

Opettaja pelotteli ekaluokkalaisen lukkoon

Vanhustenhoidon karmeat uutiset-, laittomat päiväkodit, yleinen piittaamattomuus toisistamme. Näitä mietin viikonlopun alkaessa.

Mieleen nousivat neljän sukupolven muistot siitä, miten meitä on oikein olan takaa lannistettu koulussa. Kyseessä on henkinen väkivalta, kannustamisen taidon puute ja kyvyttömyys antaa toisillemme myönteistä palautetta.

Suomalainenko ilmiö? En tiedä, koska vertailukohtia muihin maihin minulla ei ole.

Isäni näki kuolemaansa asti painajaisia ylioppilaskirjoituksista ja matikanlaskuista. Hän kävi teini-ikäiselle ankaran koulun Sortavalan lyseossa ja joutui lukukausiksi pois kotoa Impilahdelta heti oppikoulun alettua. Siis 12-vuotiaana ja elämään kortteerissa ankaran isoveljensä valvovan silmän alla.

Minä olin ja olen niin huono matikassa, että otin yksityistunteja jo oppikouluun pyrkiessäni. Sanalliset tehtävät olivat ihan helvettiä, mutta opettaja ei minua kannustanut, vaan pelotteli niin, että oksensin koko edeltävän yön ennen pääsykokeita. Sellaisia näet pidettiin ennen peruskoulua. Kansalaiskouluun joutuminen oli vaihtoehdoista karmein...

Keskikoulussa Tapiolassa (nykyinen yläaste) olin niin surkea kemiassa, että opettaja hakkasi minua karttakepillä sormille, kun en tajunnut jotain kaavaa. Tämä tapahtui 1970-luvun alussa...

Mieheni Juha sai tuta "huonoutensa" jo kansakoulussa. Hän väritti innokkaasti äitienpäiväkortin kukkaset eri väriksi. Opettaja raivostui ja suttasi koko piirrustuksen piloille, koska hän oli käskenyt värittää ne isänmaallisin värein sinisiksi ja valkoisiksi. Innokas pikkupoika ei sitä tajunnut, vaan halusi antaa äidilleen värikkään kortin. Tai myöhemmin keskikoulussa ruotsin kielen opettaja nostatti pystyyn huonoimmat koenumerot saaneet oppilaat ja vinoili heille.

 

Juhana tutki kirjoja jo päiväkoti-ikäisenä ja oppi lukemaan ennen kuin laskemaan. Mutta se matikka...!

 

 

Juhan ja minun kuopukseni Juhana peri - niin uskon - huonon laskupään. Lukihäiriöstä puhutaan paljon, mutta milloin tunnustetaan numerohäiriö? Se näet kulkee suvussa!

Juhana sai peruskoulun ensimmäisen luokan jälkeen erityisopettajakseen maanlaajuisesti arvostetun opettajan, joka piti aikoinaan kursseja myös opettajille. Hän uhkasi monista asioista kiinnostunutta, lukemaan varhain oppinutta poikaani luokalle jäämisellä ja paukutti nyrkillä pulpettia, kun Juhana ei jotain laskua tajunnut. Ekaluokkalainen meni täysin lukkoon, eikä koskaan päässyt kiinni matikan opiskeluun.

Kävimme sitten juttelemassa kyseisen opettajan kanssa. Olimme häkeltyneitä, kun hän tunnin tapaamisen aikana lähinnä leuhki tuntemillaan julkkisilla.

Olen nyt seurannut lapsenlapsieni Lilianin, kohta 11 v. ja Noelin, kohta 8 v., koulunkäyntiä. Mikä ilo, että olettamani numerohäiriö ei ole heitä seurannut, vaan molemmat ovat matemaattisesti häkellyttävän lahjakkaita. Eikä sekään mitään, vaan molemmilla on kannustavat luokanopettajat.

Hyvällä opettajalla on valtavan suuri merkitys lapsen ja nuoren tulevaisuuteen. Tuntemani, lähisukuun kuuluva opettaja otti omalle ala-asteen luokalle tarkkailuluokalle määrätyn pojan ja sai tämän vuodessa muun muassa matematiikassa samalle tasolle kuin muut oppilaat. Koska hän kannusti, eikä lannistanut.

Haluan uskoa, että tilanne on parempi kuin isäni nuoruudessa 1930-luvulla, Juhan ja minun nuoruudessa 1960-luvulla tai Juhanan lapsuudessa 2000-luvun alussa. Koulussa saatu kannustus ja tukeminen kantavat pitkälle aikuisuuteen!

 

 

Milloin me ollaan perillä?

Isovanhemmat, Juha ja minä, jälleen matkalla lastenlasten Lilianin ja Noelin kanssa. Tällä kertaa vain yhdeksi yöksi Tallinnaan hiihtolomalla, koska kesälomareissuun 2019 on säästettävä rahaa ja hermoja. Viime kesänä Menorcalla Noelin, 7 v., huomiot keräsivät paljon tykkäyksiä Facebookissa (yksi legendaarisista oli ensimmäisen lomapäivän huomio: - Täällä on paljon lehmiä, miksi kukaan ei juo maitoa?). Varsin hyvä huomio ilmiselvästi laktoori-intoleranssista kärsivälle pojalle.

Lähdön hetki on aina paras! Nyt Länsiterminaalissa, kohti Eckerö Linen Finlandiaa.

 

Tallinnaan lähdettiin tällä kertaa Eckerö Linen Finlandia-laivalla. Tuhti aamiasbuffet kirvoitti Noelin miettisiin: - Miten paljon meillä neljällä on yhteisikää?

Ekaluokkalainen matikkanero laski sen meitä muita nopeammin ennen kuin saatiin numerot päässä järjestykseen: - 149 vuotta!

Aamiaisen jälkeen piti rientää katsomaan taikuri Jaria Bar Nosturi -keulabaariin. Vaan miten kävi? Noel alkoi kysellä, että milloin mennään hotellihuoneeseen ja milloin ylipäätänsä ollaan perillä.

-No, ei vielä tuntiin, olemme keskellä Suomenlahdella! Ajattele, että minun vanhempani reissasivat tätä väliä Georg Ots -nimisellä laivalla monta tuntia. Vaikka välimatka on vain noin kahdeksankymmentä kilometriä, selostin. Harvinainen muinaistieto ei tainnut upota, koska Noel tarvitsi siinä vaiheessa "tarkkauslasit" eli kiikarit nähdäkseen sukellusveneitä. Ei näkynyt tällä kertaa.

Tallinnassa meitä odotti suosikkikaupunginosassamme Rotermannilla sijaitseva Metropol Spa -hotelli ja juniorsviitti. Eniten lapsia ilahdutti valtava kylpyhuone ja poreamme, jota piti kokeilla vielä illalla parin tunnin kylpyläreissun jälkeen. Ensin kuitenkin kuivaharjoiteltiin ennen kuin ladattiin ratikkakortit ja mentiin kakkosen ratikalla Baltic Jaama Turgille. Sen neuvostoantiikin osasto kiinnosti varsinkin ukkia. Lilian veti hänet sieltä kädestä pitäen pois.

Kuivaharjoittelua hotellihuoneemme kylpyammeessa.

 

Sitten olikin taas nälkä. Baltic Jaama Turgin Humala Koda -ravintola herätti lapsissa monia mielleyhtymiä ja kysymyksiä. Vakuutimme, ettei se tarkoita humalaa, vaan sitä, että Humala Kodassa on oma pienpanimo.

Humala Kodan jälkeen oli vuorossa hotellin kylpylä, rauhallinen ja arkkitehtonisesti kaunis allasosasto - uima-allas, kolme poreallasta ja neljä saunaa. Niistä Juhan ja minun suosiksi nousi suolahöyryauna, jonka höyryt auttoivat molempia riivaavaan yskään ja nuhaan.

Porukka valmiina kylpylään.

 

Tärkeintä se, että Noel oppi uimaan kylpylän uima-altaassa. Ehkä siksi mitä isosisko Lilian totesi lakonisesti ekaluokkalaisten ensimmäisestä uimahallireissusta.

-Kaikki, jotka eivät osaa uida, joutuvat Itiksen uimahallissa lastenaltaaseen, hän lausui pikkuveljelleen enteellisesti.

Kahden tunnin kylpyläreissun jälkeen mummi laittoi vähän liikaa vaahtoa ammeeseen.

 

Koitti seuraava päivä. Satoi jotain epämääräistä, edellispäivän aurinkoinen sää oli muuttunut ... harmaaksi.

Sitten isovanhemmat mokasivat. Pitihän meidän tietää, että  Ülemiste kauppakeskukseen pääsee bussilla NUMERO 15. Vaan me hyppäsimme puolen tunnin odottelun jälkeen NUMERO 2:een, joka kyllä kulkee kauppakeskuksen sivuitse. Vaan kääntyikin lentokentälle, josta jouduimme tarpomaan pari kilometriä kauppakeskukseen. Lilianin ja Noelin isän Janin isän kunniaksi on sanottava, että nämä lapset osaavat nurisematta kävellä.

Illalla koitti paluu Finlandialla Suomeen ja hyvä buffet-illallinen. Ruoka maitti, ja lapset vetelivät katkarapuja tottuneesti sekä lämpimän pöydän japanilaisia lihapullia. Toisin oli mummin ja ukin lapsuudessa, vaan ei siitä enempää.

Seurasin viereisessä pöydässä istuvaa kahta pikkupoikaa. Ruoka maitti ja vähän ylikin. Lähtöryysiksessä ennen laivan saapumista satamaan molemmat pojat oksensivat, mutta onneksi kahdella neuvokkaalla äidillä oli muovipussit valmiina.

Noel katsoi tilannetta sanoi: - Onneksi täällä ei saa pitää puukkoja!

Ihana matka, jälleen kerran. Vaan tänään mietin allaolevan kuvan tunnelmissa: seuraavan kerran Metropol Spahan kahdestaan Juhan kanssa!

 

 

Ihana reissu.