Manuelan ja Tuuren kanssa joogamatolla

Maailman kaiken hälyn ja kaaoksen, moneen suuntaan sinkoilevien ajatusteni keskellä sain kokea levollisen hetken tänään, hetken, jolloin omat huoleni väistyivät. Olin hetken vapaa kaikesta ylimääräisestä, jota elämään tuntui alituisesti tunkevan. 

Hetki koitti Helsingin Katajanokalla pari viikkoa sitten avatussa Joogaholia-huoneistossa, jossa lanseerattiin taiteilija Manuela Boscon Seven Sisters -joogamattosarja. Mattojen teemat ovat Rakkaus , Avaruus, Aika, Vesi, Puu, Maa ja Tuli. Niiden maailma löytyy Manuelan suurikokoisista tauluista, joista viisi on nyt osa Joogaholian sisustusta - tai pikemminkin osa sen henkeä. 

'

                        Manuelan ja Tuuren taiteellinen yhteistyö on hedelmällistä.

Meistä jokainen valitsi jotenkin hyvin intuitiivisesti maton, joka kutsui luokseen. Emmin Avaruuden ja Veden välillä, mutta Vesi-teemainen, vihreä matto veti luokseen kuin magneetti. Se valitsi minut!

Laskeutuessani joogamatolle ajatukseni vaelsivat vapaina kuunnellessani tiibetiläisistä äänimaljoista lähteviä värähtelyjä.

Äänimaljarentoutuksen jälkeen Manuela kertoi taulujen ja niistä nyt syntyneiden mattojen tarinan. Tuure Kilpeläinen liittyy taulujen ja nyt myös mattojen tarinaan vahvasti. Ja nyt tietenkin Manuelan koko elämään.

"Syksyllä 2016 koin meditaation aikana erittäin vahvan elämyksen. Se johti minut maalaamaan seitsemän isoa maalausta. Maalasin koko yön ja kuuntelin Tuure Kilpeläisen musiikkia, jota en ollut aiemmin kuunnellut. Samana yönä kuoli minulle läheinen urheilulääkäri Aki Hintsa. Jotenkin koko se yö oli maaginen. Tunsin kulkevani jotain uutta kohden."

Merkillisen yön jälkeen Manuelalle tuli pakottava tarve ottaa yhteyttä Tuureen. He tapasivat, tapaaminen johti pitkiin keskusteluihin taiteesta ja elämästä, sitten rakastumiseen, avioliittoon ja yhteiseen nyt vuoden ja seitsemän kuukauden ikäisen tyttären syntymään.

"Kun huomasin, että aloin ihastua Manuelaan, yritin ottaa etäisyyttä. Sitä me pidimmekin aikamme, mutta sitten huomasimme asuvamme yhteisen katon alla ja olimmekin naimisissa ja meillä oli yhteinen lapsi", Tuure kertoi.

Joogamatot ja Tuuren uusi meditaatiomusiikki, jota hän tänä syksynä tekee, liittyvät myös saumattomasti yhteen. Tuure sanoo, että kaikkeen ei tarvita sanoja, että jotain uutta kohden hän on nyt kulkemassa.

"Uutta musiikkiani voi kuunnella jo loppusyksystä Spotifysta."

                                             Hetki äänimaljarentouksen jälkeen.  

Matot kuin taideteokset - sitä ne myös ovat - on valmistettu luonnonkumista, eikä niissä ole mitään myrkyllisiä ainesosia. Katri Juva, joka on liittynyt Manuelan ja Tuuren tiimiin ja toimii nyt näiden Boskil-yrityksen operatiivisena johtajana kertoi minulle, että mattojen valmistajaksi löytyi Kiinasta vastuullinen perheyritys.

"Halusimme kannustaa vastuullisia tekijöitä, jotka työssään täyttävät kaikki sertifikaatit. Yritys työllistää 26 henkeä."

Hetki valitsemallani matolla lämmitti sormenpäitä myöten. Lämpö tuli varmasti myös maton materiaalista, mutta myös siitä energiasta, jota me kaikki sillä hetkellä Joogaholiassa olleet toisillemme annoimme. 

Yhdessä jaettu ja koettu energia on se, jonka voimin maailman kaaoksessa jaksaa eteenpäin.

Maratontanssit on juuri nyt hätkähdyttävän ajankohtainen

Aikataulufriikille, aina etuajassa olevalle voi tapahtua moka. Minulle se tapahtui HämeenlinnanTeatterissa, jonne olimme menossa katsomaan lankomieheni Ilkka, Ilu Heiskasen ohjaamaa Maratontanssit-näytelmää. Olimme Hämeenlinnassa jo monta tuntia etuajassa ja tulimme teatterille puoli tuntia ennen esityksen alkua... mutta se olikin alkanut kello 18.00, eikä kello 19.00 kuten yleensä on tapana! Opetus: lue aina tarkkaan mitä lipussa sanotaan! Joten tässä blogissa kerron vain näytelmän toisesta puoliajasta...

Ehdimme istahtaa hetkeksi lämpiöön ennen väliajan alkua ja jutella tovin vahtimestarin eli järjestyksenvalvoja Ensio Pennasen kanssa. Vanginvartijanakin Hämeenlinnan vankilassa työskennellyt, vuonna 1954 syntynyt sympaattinen Pennanen kertoi Maratontanssien aiheuttamista yleisön reaktioista ja näytelmän ajankohtaisuudesta. 

Yhdysvalloissa, suuren laman aikana 1930-luvulla ihmiset tanssivat ja juoksivat erilaisissa kilpailuissa vuorokausitolkulla voittaakseen suuren summan rahaa. Viihdemuoto oli brutaali ja säälimätön, ja siitä näytelmä kertoo. Se perustuu Horace McCoyn romaaniin Ammutaanhaan hevosiakin. Sydney Pollackin ohjaama elokuva napsi Oscareita vuonna 1969, ja New York Timesin kriitikot ovat valinneet elokuvan 100 parhaan joukkoon.

Juuri nyt, koko maailman kärvistellessä pandemian kourissa, talouden syöksykierteessä ja yt-neuvotteluiden kurimuksessa näytelmän sanoma on hätkähdyttävän ajankohtainen. Työttömiksi jäävien epätoivo on syvä, huoli tulevaisuudesta varjostaa nyt monen ajatuksia.

Toinen puoliaika - ensimmäistä siis näkemättä - tempaisi mukaansa ensimetreiltä. Tanssi- ja juoksukilpailun säälimättömyys kuvastuu hyvin Ilun ohjaamasta ensemblesta. Hän on ohjannut aiemmin tänä keväänä ensiesityksen saaneen Mielipuolen päiväkirja -monologin, mutta osoittaa ohjaajana hallitsevansa myös suuret joukkokohtaukset. Gogolin Mielipuolta esittänyt (ja edelleen esittävä) Antti Peltola on yksi Maratontanssien hätkähdyttävimmistä hahmoista. Hän tekee kaksoisroolin yhtenä tanssijoista ja niin lipevänä pappina, että mieleen tulee näyttelijä Erkki Saarelan takavuosien pappikarikatyyri pastori Silli!

  Antti Peltola on yksi tanssijoista ja myös lipevä pappismies.  (kuva Tapio Aulu)

    Birgitta Putkonen ja Jarkko Tiainen tanssivat itsensä loppuun. (kuva Tapio Aulu)

 

Kyyneleet nousevat silmiin viimeistään siinä vaiheessa, kun näyttelijä Birgitta Putkonen laulaa Cry Me a River -laulun. Tulkinta on sydäntäsärkevä. Antti Parangon näyttämöllä johtama orkesteri vetää muutkin näytelmän biisit väkevästi!

Ilu sanoo itse: "Maratontanssit on yhtä aikaa musikaali, puhenäytelmä, dekkari ja tanssiesitys. Teatteria! Ilman konstailua. Teatteria niin kuin minä sen näen ja koen."

Hän itse näytteli Maratontanssien seremoniamestari Rocky Gravon roolin Vaasan Kaupunginteatterissa vuonna 1986 juuri Teatterikorkeakoulusta valmistuneena. Hämeenlinnassa roolin tekee Jussi Lampi.

Vaasan version ohjasi Ritva Holmberg. Ilu vapautettiin tanssikohtauksista, koska koreografi Arja Pessa ei saanut nuoren miehen jalkoja tottelemaan rytmiä. Ilu kertoo kirjoittamassani elämäkerrassa Ilu, Ilkka Heiskasen esittää (Docendo 2018), että hän liikkuu kyllä mielellään itsekseen, mutta ei ohjeiden mukaan. 

Ohjaajana hän saa nyt toteuttaa ihan ikiomia ideoitaan ja on kuulemma ollut varsinainen hengennostattaja teatterilla. Lisää hänen ohjauksiaan on tulossa, mutta niistä tuonnempana!

           

                   Nuori Ilkka Heiskanen Rocky Gravona Vaasan Kaupunginteatterissa.

Kaikki äidistäni kertoo rakkaudesta ja perheestä

Kohu Suomen Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmästä ei ollut vain myrsky vesilasissa. Se tarvittiin, jotta käsitteet transsukupuolinen ja transvestiitti tulivat suurellekin yleisölle tutummiksi kuin mitä ne ovat. Kohu paljasti luultavasti enemmän kuin yksikään asiaa käsittelevä haastattelu. 

Tulkoon nyt vielä kerran kerratuksi, että transyhteisö kritisoi sitä, että cismies näyttelisi transnaista. Selvennykseksi: cismies on syntymässä määritelty pojaksi, cisnainen tytöksi. Miksi mies sitten ei voisi näytellä transnaista? Onhan kautta teatterin historian naiset näytelleet miehiä, miehet naisia, ja jopa koira Suentassua Kristian Smedsin paljon kohua aiheuttaneessa Tuntemattomassa sotilaassa Kansallisteatterissa vuonna 2007. Vastaus kuuluu, että transyhteisö kokee paljon syrjintää niin taiteessa kuin muillakin aloilla.

Näyttelijä Janne Reinikaisen roolihenkilö Agrado on kuitenkin näytelmän käsikirjoituksessa transvestiitti, eikä transnainen kuten Pedro Aldomóvarin elokuvassa. Käsitteet menivät nähtävästi teatterillakin sekaisin, ja ensi-ilta ehdittiin jo kerran perua ja sitten perua peruminen! Tilanne kuitataan esityksessä juuri sopivalla tavalla.

    Janne Reinikainen on suurenmoinen Agrado. (kuva Tommi Mattila)

 

Kohun jälkeen oli aika istahtaa väljästi täytettyyn katsomoon ja nauttia. Kansallisteatterin versio Kaikki äidistäni -näytelmästä on ohjaajan ja näyttelijäntyön juhlaa. Anne Rautiainen on työryhmänsä kanssa luonut tunteita syvästi koskettavan elämyksen. Osa elämystä on Kati Lukan lavastus, Tarja Simonen puvustus ja näytelmän fantastinen musiikki, jonka Alberto Iglesias on säveltänyt Almodóvarin elokuvaan.

Katsojan tunteet läikkyvät liikutuksesta nauruun, surusta iloon. Kaiken keskiössä on äiti, äidin rakkaus ja vahvuus. Annika Poijärvi ilmentää kaikkea tätä Manuelana, äitinä, joka menettää poikansa ja saa pojan tilalle. Hän on rakkaudessaan järkkymätön, vahva peruskallio kuten äidit ovat.

    Äiti on peruskallio. Annika Poijärvi ilmentää sitä roolissaan upeasti. (kuva Tommi Mattila)

Kohun keskelle syyttä suotta joutunut Janne Reinikainen tekee suurenmoisen roolin Agradona. Hän on koominen, vakava ja lopulta tärkeä liima osana erikoista perheyhteisöä. Sillä perheet voivat olla monimuotoisia, eikä suhteisiin tarvita välttämättä biologisia siteitä tai sukupuolimäärittelyä. Olisi ollut suuri sääli, jos Reinikainen ei olisi voinut toteuttaa rooliaan juuri siten miten hän sen tekee.

Aksa Korttila on loistanut jo monissa Kansallisen produktioissa, ja sen hän tekee nytkin Rosana. Hänen ilmaisunsa on kevyttä, vapaata kaikista maneereista ja turhista alleviivauksista. Mielenkiintoisen debyytin näyttämöllä tekee karsimaattinen nuori Karim Rapatti!

    Aksa Korttila, Janne Reinikainen ja Annika Poijärvi.  (kuva Tommi Mattila)

Petri Liski, Katariina Kaitue ja kaikki te muut: teitte teatterielämyksestä unohtumattoman.

PS. Ilta alkoi iltavahtimestari Matti Patanan ainutkertaisella esityksellä, kun hän sai nousta näyttämölle ja antaa koronan takia turvaohjeet. Hyvin hän sen tekikin!

Unohdetut lapset saavat vihdoinkin tarinansa 

"Emme valinneet aihetta, aihe valitsi meidät"

Alaotsikko on ohjaaja Lauri Maijalan lausahdus. Aihe valitsi hänet - onneksi juuri hänet, joka ohjasi vuonna 2018 KOM-teatterin vaikuttavan Veriruusut. 

Nyt Lauri Maijala ohjasi ja osittain myös käsikirjoitti yhdessä Anneli Kannon kanssa Punaorvot-näytelmän Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle. On suorastaan käsittämätöntä, että vuoden 1918 kansalaissodan jälkeen orvoiksi jääneistä lapsista ei historiankirjoituksessa ole juuri mitään kirjoitettu saati puhuttu. Ei siitä, miten sodan jälkeen syntyi Koteja kodittomille lapsille -järjestö, jonka johdossa toimi myöhempi presidentinrouva Ester Ståhlberg. Eikä kerrottu myöskään 1970-luvun lopussa, jolloin toinen pääaineeni Helsingin yliopistossa oli Suomen historia...

Kenties järjestön ajatus oli alun perin hyvä. Vauraalla Pohjanmaalla oli nälkäisille ruokaa ja isoja taloja, jotka ottivat mielellään lapsia eläteiksi. Kuten Anneli Kanto kirjoittaa käsiohjelmassa, tarkoitus oli myös ideologinen: "Lapset piti viedä isänmaallisten ihmisten huomaan pois äideiltään, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän."

Osa lapsista sai rakastavan kodin, mutta varsinkin vanhempia lapsia käytettiin hävyttömästi hyväksi ilmaisena työvoimana. Osa joutui myös seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi.

Lauri Maijala sanoo, että kansalaissotamme viattomat ovat jo poissa. Suurin osa punaorvoista häpesi taustaansa ja kokemuksiaan niin, etteivät he kertoneet niistä seuraavillekaan sukupolville. He veivät salaisuutensa hautaan.

Nyt tarina kerrotaan, ja se kerrotaan vaikuttavasti ja vavisuttavasti. Äitiä, jonka mies ammutaan, jonka sylilapsi kuolee ja jonka kaksi tytärtä pakkohuostaanotetaan Pohjanmaalle, näyttelee suurenmoisesti Ella Mettänen. Hänen jokainen ilmeensä, luhistumisensa ja viimein kyky kerätä voimansa viimeiset rippeet välittyvät katsomoon, jossa katsojat tietysti näinä aikoina istuvat hengityssuojaimet kasvoillaan.

                   

                  Ella Mettänen on lapsensa menettävä äiti, Miika Laakso isä. (kuva Stefan Bremer)

Pohjanmaalle pakolla vietyjen tyttärien rooleissa ovat Wenla Reimaluoto ja Anna Böhm. Heidän kohtalonsa ovat erilaiset, toinen haluaa äidin luokse takaisin, toinen jäädä uuteen kotiinsa. Mieleen tuli Ruotsiin siirrettyjen sotalasten kohtalo ja Heikki Hietamiehen  omaelämäkerrallisesta romaanista tehty elokuva Äideistä parhain. 

                     Anna Böhm on Ilona, joka joutuu kotoaan Pohjanmaalle. (kuva Stefan Bremer)

Koko Lauri Maijalan ohjaama ensemble tekee suurenmoista työtä. On ilo nähdä varsinkin teatterin vakiokaartiin kuuluvien Riitta Havukaisen ja Kari Mattilan vahvat roolityöt. Havukaisen  kohtaloonsa tyytynyt, mutta järkähtämätön Elli on kuin suomalaisen sisukkaan naisen perikuva. Kari Mattilaa en ole aikoihin nähnyt niin hätkähdyttävässä roolissa kuin millainen hän on Valkokaartilaisena, Hienona herrana ja puistattavana Pukkina.

        

                  Riitta Havukaisen Elli on tulkinta vahvasta suomalaisesta naisesta. (kuva Stefan Bremer)

Janne Vasaman pienelle näyttämölle luoma lavastus toimii hienosti, eikä Tiina Kaukasen pukusuunnittelu petä nytkään. Ainoa, jota jäin miettimään väliajan jälkeen oli erikoinen siirtymä absurdiin ilmaisuun tansseineen ja glitterasuineen. Tarvitaanko sitä vahvan tarinan keskelle?

                    Kari Mattila karmaisevana Pukkina, Wenla Reimaluoto Lahjana. (kuva Stefan Bremer)

Tämä tarina kantaa ilman mitään ylimääräistä. Lauri Maijalan sanoin: "Sillä niin kauan, kun on kertomattomia tarinoita, vaiettuja suita ja hautaan vietyä häpeää, on teatterilla tehtävä, paikka ja merkitys tässä yhteiskunnassa."

Suomalaiset toivotettiin tervetulleeksi Kreetalle

Myönnän suoraan - en olisi rohjennut ensimmäisten joukossa varata lomamatkaa Kreetalle. Täällä kuitenkin ollaan, mutta työn merkeissä. Ennen matkaa kuulin varoituksia oikealta ja vasemmalta, ja määränpäähän saavuttua Facebookini täyttyi huolestuneista kommenteista.

Me suomalaiset olemme ottaneet koronan vaarat tosissamme koko pitkän kevään, ja moni samassa hotellissa asuva suomalainen onkin varonut laittamasta lomakuvia someen. Ikään kuin oltaisiin tekemässä jotain laitonta. Meidän lisäksemme täällä on toistaiseksi vasta belgialaisia ja puolalaisia, ja vaikka asiakkaita odotetaan lisää, ei ensi viikon ruotsalaisten ja brittien tulo innosta... Mielessäni on pyörinyt näinä päivinä kansallisen herättäjän Adolf Ivar Arvidssonin sanat: "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia." Lause ei tunnu edes vitsiltä, kun paikallisen Hara-nimisen pienen tavernan emäntä nosti kätensä riemusta ilmaan kuullessaan, että olemme Suomesta.

Hotellinjohtaja Stavros Orfanoudakis pitää tarkasti huolta siitä, että henkilökunta noudattaa määräyksiä.

Blue Star Euphoria -hotellin uima-allas on Kreikan pisin, peräti 200 metriä!

 Kreeta on toistaiseksi selvinnyt hyvin pandemiasta, mutta onnistuuko se jatkossa?

TUIn ensimmäinen lomalento 16. heinäkuuta sujui silti mallikkaasti. Kone täytettiin ryhmä kerrallaan, joten tungosta käytävälle ei syntynyt. Se saisi olla jatkossakin kuuluisa uusi normaali. Kaikki matkustajat käyttivät pakollisia hengityssuojaimia, samoin lentoemännät, joilla oli ruokaa ja juomaa tarjoillessa käsissään myös kertakäyttöhanskat. Vessajonoiltakin vältyttiin.

Hanian lentokentällä ei syntynyt kaaosta, koska suomalaisten kone oli ainoa sillä hetkellä saapunut lento. Puolen tunnin automatka Kolymvárin pienen kalastajakylän lähellä olevaan hotelliin kesti puoli tuntia. Perillä viiden tähden hotelli Blue Star Euphoria Resortissa turvatoimet koronaa vastaan ovat erittäin tarkat. Hotelliin saapuessa kaikilta mitatataan otsasta kuume, ja hotellinjohtaja Stavros Orfanoudakis kertoo, miten hotellin henkilökuntaa koulutettiin koronaa vastaan. Koulutettavia riitti, koska hotelli työllistää peräti 300 ihmistä.

Rannat ovat vielä tyhjät, mutta miten käy loppukesästä?

Koska hotelli aukesi vasta viime viikolla, oli aikaa rakentaa ravintolaan pleksit, joiden takana visiirein varustetut tarjoilijat annostelevat ruuan lautaselle.

- Teemme kaikkemme, jotta matkailu jatkuu. Se käsittää 80 prosenttia Kreikan taloudesta. Edessä on taloudellinen katastrofi Kreikan muutenkin vaikeiden vuosien jälkeen, Stavros Orfanoudakis sanoo.

Yleinen mieliala on kerrankin Kreikan hallituksen puolella, ja kerrankin myös kansalaiset kiittävät määräyksiä, joita hallitus on antanut. Jos koronaan sairastunut matkailija ei usko karanteenimääräyksiä, poliisi voi puuttua asiaan. Joka kaupungissa on myös ainakin yksi karanteenihotelli, Haniassa yksi.

Parin kilometrin taival Kolymvárin kylään paljastaa  kuitenkin, miten epätoivoisessa tilanteessa moni pienempi yrittäjä - kauppiaat ja ravintoloitsijat - ovat. Usean paikan ovella on lappu luukulla.

Kalastajasataman rannassa oleva ravintola Nikiforos on perustettu vuonna 1970, eikä vastaavaa turistikatoa ole tietenkään nähty. Auringonlaskun aikaan olemme ainoat asiakkaat ja saamme syödä päivällä merestä nostettua mustekalaa. Se maistuu yhtä murealle kuin Kreetalla aina, mutta alakulo valtaa silti mielen.

Miten kauan pandemian taltuttaminen vielä kestää? Voiko turismi jatkua koskaan entisellään? Jos jos ei jatku, mitä käy sille osalle maailman väestöä, joka elää siitä?

Kysymyksiä, joihin en osaa vastata. Aurinko paistaa, Välimeri huokaa jalkojeni juuressa, ja ranta on vielä tyhjä. Ihan parasta matkailua, mutta kuitenkin illuusio etteivätkö rannat vielä täyttyisi.

Kerron lisää Kreetan Hanian matkoista elokuun Me Naiset -lehdessä!

Ensimmäisellä matkalla koronan jälkeen!

On matkoja ja sitten aivan erityisiä matkoja. Viimeksi mainitun koin tällä viikolla pitkän koronakevään jälkeen, kun Viking Line avasi ensimmäistä kertaa reitin Helsingistä Maarianhaminaan. Ensimmäistä kertaa muuten ikinä!

-Tämä on sananmukaisesti neitsytmatka ja nyt päästään suoraan Helsingistä Maarianhaminaan, Ahvenanmaalle - ja kotipuutarhaan, jossa Viking Linen juuret ovat syvällä, luonnehti Viking Linen markkinointijohtaja Kaj Takolander, kun Gabriella nosti ankkurit Helsingin Katajanokan laiturista.

Kulunut kevät on ollut matkailualalle kuten monelle muullekin alalle taloudellisesti ja myös henkisesti raskas.
-Tilanne ei ole vielä missään tapauksessa ratkaistu, sillä bisnes pysähtyi kuin seinään, ja Tukholman risteilyt ovat yhä jäissä. Emme kuitenkaan joutuneet irtisanomaan ketään, mutta koko henkilöstömme on ollut lomautettuna. Laivastoamme ei ole kuitenkaan suunniteltu seisomaan satamissa ja nyt sentään päästään liikkeelle, Kaj Takolander sanoi.

Horisontissa näkyy valoa. Neitsytristeilylle Helsingistä Maarianhaminaan oli uskaltautunut viitisen sataa matkustajaa. Laivaan mahtuu 2 400 matkustajaa, ja koronarajoitusten vuoksi matkaan otetaan puolet siitä määrästä. Se täyttyikin heti seuraavalla lähdöllä perjantaina tämän neitsytristeilyn jälkeen.

Huomioita satamassa ja laivalla: me suomalaiset olemme kuuliaista porukkaa. Turvavälit pitivät satamaterminaalissa ja laivassa. Kukaan ei tungeksinut, vaan suorastaan hidasteli! Kun kysyin paluumatkalla Helsinkiin saapuessa saanko tulla samaan hissiin sinne menevän pariskunnan kanssa, sain vastauksen, että toki - eihän meitä ole kuin kolme. Muita emme ottaneet kyytiin, eikä kukaan edes yrittänyt tunkea mukaan.

Jos me matkustajat toimimme oikein, vielä paremmin toimii laivan henkilökunta. Käsidesiä on hyttejä, käytäviä ja hissiä myöten, mutta erikoismaininnan ansaitsee Buffet-ravintola. Ruokaa otetaan omilla aterimilla, jotka laitetaan käytön jälkeen pois, ja monet ruokalajit kuten katkaravut ja mäti on annosteltu pieniin kuppeihin. Aamiaisella huomasin, miten jotkut ottivat kahvia painamalla kahviautomaatin nappia servetti suojana.

Katkaravut annoskupeissa - etkä taatusti ota liikaa!

-Onhan tämä vaatinut lisätyötä, mutta se on positiivinen muutos palvelukulttuuriin. Annostelukupit vähentävät myös hävikkiruoan määrää, sanoi tiedotuspäällikkö Christa Grönlund.

Mitä sitten Maarinhaminassa? Laiva tuli satamaan kello kahdeksan, jonka jälkeen tutustuimme upeaan Merenkulkumuseoon ja vuonna 1903 rakennettuun Pommern-laivaan. Sieltä matka jatkui Stallhagenin olutpanimoon, jossa olen käynyt jo kolmasti. Enkä väitä, etteikö hunajaolut olisi maistunut jälleen makealle.

Stallhagenin puodista en ostanut olutta, vaan maailmankuulua Ahvenanmaan hunajaa. Sikäläiset kuningatarmehiläiset  ovat muuten niin haluttua tavaraa, että niitä viedään myös maailmalle!

Pommern seilasi maailman ympäri ja kuljetti puutavaraa Skandinavista, salpietaria Chilestä ja vehnää Australiasta.

Matka jatkui Stallhagenista lounaalle Smakbyhyn Kastelholman linnan kupeeseen, ja varsinainen linnanisäntä eli Smakbyn kuuluisa kokki Michael Björklund tuli tervehtimään tulijoita. Melkein kaksikymmentä kiloa hoikistunut Micke on nyt myös superjulkkis Ruotsissa voitettuaan sikäläisen Selviytyjät-tv-ohjelman.
-Vaimoni ei ollut tuntea minua kisan jälkeen, mutta nyt on tullut muutama kilo lisää. Ja anteeksi, että puhun huonosti suomea!

Micke, ei se mitään, vaan ganska bra!

Maarianhaminassa riittää innokkaille shoppaajille ostettavaa - itse en kuulu niihin, vaan jäin istumaan keskustan uudelle  Bouqueria-nimiselle terasille. Kävimme kiinnostavia keskusteluja matkassa mukana olleen, toimittaja Adrian Soton kanssa, joka tuli Suomeen vuoden 1974 alussa. Hän oli ensimmäisiä Chilen vallankumouksen jälkeen maasta paenneita - olihan hän uudelle hallinnolle vaarallinen mies - parikymppinen opiskelijaliikkeen johtaja. Löysimme yhteisen kiinnostuksen kohteen Suomen historiasta (Piispa Henrik ja Lalli, Köyliönjärven jää!!) ja eräästä tämän ajan kammotuksesta, herra Trumpista. Huomasimme opiskelleemme samaan aikaan 1970-luvulla Helsingin Yliopistossa. mutta en koskaan eksynyt silloisen poikamiehen opiskelijaboksiin.

Takaisin laivalle:  Kaj Takolander on ideoinut konseptin, jolla koronan takia keikoitta jääneet artistit kiertävät kolmella laivalla heittämässä keikkaa. Neitsytristeilyn artisti oli Mikko Harju ja jatkossa kuullaan muun muassa Mira Luotia.

Paluuillan huipennus oli ehdottomasti James King -nimisen trubaduurin keikka yläbaarissa. Mieletön harmaahiuksinen bluesmies, joka todella otti yleisönsä!

James King ottaa yleisönsä!

Keikan jälkeen askel vei hyttiin, jossa tuskin malttoi nukkua: meri ja kesäyön valo! Olo oli vähän Tove Janssonin sanoittaman laulun tunnelmissa: "Voi sua, pientä juhlijaa, aamu jo alkaa sarastaa, kello viisi on..."

Nukuin kuitenkin siinä vaiheessa, kun laiva koukkasi paluumatkalla Tallinna kautta, mutta ihan inhimilliseen aikaan - kello kahdeksan maissa. Laivasta ei silloin poistuta, mutta matkaan mahtui muutama uusi tulija, joille koronatiedotukset viroksi.

Helsingissä oltiin 11.15 ja saatoin matkalla kotiin mainostaa risteilyä Algeriasta kotoisin olevalle, Suomessa jo kaksikymmentä vuotta asuneelle taksikuskille. Hän sanoi: -Suomalaiset ovat upea kansa, koska te olette niin kuuliaisia. Synnyinmaassani korona leviää hirveää vauhtia, koska määräyksiä ei uskota!

PS. Autot ja pyörät mahtuvat hyvin laivan matkaan, ja patikoinnista innostuneille Ahvenanmaalla on kolmekymmentä merkittyä patikointireittiä.

Eläkeläistä yritetään vedättää!

Olenko joutunut johonkin eläkeläisten rekisteriin synnyinvuoteni takia? Saan jatkuvasti soittoja - joita ei aiemmin tullut, vaikka minulla on edelleen A-lehdistä perimäni puhelinnumero - joissa tarjotaan sitä ja tätä ja varsinkin edullisempia niitä ja näitä.

Tällä viikolla keitti yli. Sain soiton sinänsä hyvistä bambusukista. Jouduin kysymään kahdesti mistä soitto tuli - kuten aina, koska soittajat selittävät aikeensa epäselvästi ja nopeasti - ja sitten vastasin aina kuuliaisen tytön tavoin neljään "kuluttajakysymykseen".

Sen jälkeen soittaja lupasi minulle ilmaiseksi kahdeksan pari bambusukkia.

-Ne maksavat normaalisti kahdeksan euroa!
-Ja nyt siis ilmaisia, enkä sitoutu jatkotilauksiin?
-Kyllä, nyt vain kuusi euroa kahdeksankymmentä senttiä!
-Mutta sanoit äsken, että ilmaiseksi! Kiitos, lopetaan puhelu tähän.

Meni kaksi päivää, ja minulle soitettiin helsinkiläiseltä kauneusklinikalta ja tarjottiin tunnin ilmaista kasvohoitoa. No, mikä ettei kuten Simo Salminen sanoo Sörrelssönin-roolissaan Turhapuro-elokuvassa. Onhan tässä koronakevään aikana kärvennelty.

Menin klinkalle. Vastassa oli tekoripsitekokynsi-barbie, joka piti neljänkymmenen minuutin esitelmän klinikan tarjoamista hoidoista. Hän tutki kynsillään ihoani kymmenen sekuntia ja totesi, että ihoni on sekaiho ja "huokoset kyllä aivan liian isot". Luulin, että ihoni on normaali ja olen ollut siihen ihan tyytyväinen. Hän hymähti - sanoisinko vittumaisesti. Sanon.

Kävimme seuraavan vuoropuhelun:

-Olen hoitanut ihoani teini-iästä asti laatutuotteilla, koska äitini opetti käyttämään niitä. Kaiken lisäksi minulla on hänen perujaan hyvä iho. Ihan niin kuin geneettisesti ja olen siitä iloinen.
-Mutta kyllä tämä nyt kaipaa perusteellista remonttia! Tarvitset neulahoitoa, koska ihosi ei hengitä kunnolla.
-Olen jo 65-vuotias ja ihan tyytyväinen ihooni!
-Ei tässä ikää tuijoteta!  Hoito maksaa normaalisti vuodessa yli 3 000 euroa, mutta jos tänään allekirjoitat sopimuksen, hinta on vain 2 800 euroa. Tai sitten vajaat 300 euroa kuukaudessa. Onko hinta joku ongelma?
-Joo, en lähde tähän nyt, kiitos vaan.

"Konsultaation" jälkeen tekoripsikynsi-barbie "hoiti" ihoni kymmenessä minuutissa "kuntoon" ja näytti ihan peilistä miltä nyt näytti näiden superhyvien tuotteiden jäljiltä.
Näytti just siltä miltä selällään makaavan 65-vuotiaan naaama näyttää. Ei nyt ihan hartioille valu, mutta maan vetovoimalla on tehonsa.

Oheisessa kuvassa olen saunapuhdas, onnellinen, monessa liemessä keitetty nainen. Mutta missä kuluttajasuoja näitä "tarjouksia" vastaan?