torstai 15. joulukuuta 2016

Äidillisiä ja jopa sopimattomia tunteita...

Koittihan se hetki viimeinkin, jolloin Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola jää eläkkeelle virastaan ja luovuttaa huoneensa ja valtansa Kari Arffmanille.

Mutta näyttelemistä Asko ei jätä, seuraavasta roolista on jo kuultu huhuja...

Vuodesta 1998 kaupunginteatteria luotsannut ja sen kehitykseen vahvasti vaikuttaneen Askon juhlaa vietettiin hänen kotipesässään Lilla Teaternissa. Sieltä hän aloitti näyttelijänuransa vuonna 1967 ja myös ensimmäisen johtajan pestinsä - ja vain alle 30-vuotiaana.

Juhlanäytäntöön, Tartuffen suurenmoiseen esitykseen oli saatu paikalle lähes kaikki Askon läheiset työtoverit teatterilta. Yleisön joukossa olivat muun muassa näytelmän ohjannut Kari Heiskanen, näyttelijät Esko Salminen, Heidi Herala, Seppo Maijala, Satu Silvo, Eija Vilpas, Leena Uotila, Jouko Klemettilä... ja moni muu: ohjaajia, teatterin muuta henkilökuntaa ja tietenkin Jorma Bergholm, teatterin hallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja, joka lahjoitti Askolle vuosikerran 1998 samppanjaa.

askon-juhla

Vaan kuka piti esityksen jälkeisessä juhlassa ihanimman, rehellisimmän puheen? Tietenkin suurenmoinen Birgitta, Bisse Ulfsson, joka on tuntenut Askon vuodesta 1967. Hän aloitti puheen sillä, millä minä tämän blogin: "Että nyt nähdään päivä, jolloin Asko luopuu johtajuudesta!"

Bisse nauratti yleisöä myös toteamuksella, että näyttelijät ovat itsesääliin taipuvaista porukkaa, "koska meillä on niin raskas, raskas työ". Siksi hän kannusti Askoa nukkumaan nyt paljon, onhan se Askon harrastuksista rakkain.

Loppujen lopuksi Bisse lausui Askolle sellaisen rakkaudentunnustuksen, että kohde kiemurteli näyttämöllä nojatuolissa kaksin kerroin.

"Minulla on ollut sinua kohtaan äidillisiä tunteita, mutta myönnän, että myös sopimattomia tunteita!"

Asko Sarkolan Tartuffe valehtelee, liehittelee ja on irvokas. Siis täydellinen huijari! (kuva Henrik Schütt) Asko Sarkolan Tartuffe valehtelee, liehittelee ja on irvokas. Siis täydellinen huijari!
(kuva Henrik Schütt)

Hieno juhlahetki, ainutkertainen teatterin historiaan jäävä tuokio päättyi monien esityksien jälkeen Askon vaimon, näyttelijä Jonna Järnefeltin lauluun. Häntä säesti kitaralla viime viikolla Shrek-musikaalin urakkansa päättänyt Petrus Kähkönen.

"En voinut ajatella sinulle muuta laulua kuin tämän", Jonna sanoi.

Laulu oli Frank Sinatran My way.

Kyllä vaimo miehensä tuntee.

Asko Sarkolan Tartuffe yrittää iskeä isäntänsä Orgonin vaimoa, jota näyttelee (kuva Henrik Schütt). Asko Sarkola on Tartuffessa kuin uudestisyntynyt. Vaikea uskoa, että mies täytti syyskuun alussa 71 vuotta, niin notkea, liikunnallinen ja vimmainen hän on huijarin roolissaan. Kuvassa Tartuffe yrittää iskeä isäntänsä vaimoa, jota näyttelee sensuelli Åsa Wallenius.
(kuva Henrik Schütt).

 

.

 

 

torstai 8. joulukuuta 2016

Mielen syöpä

Mielen syöpä, sitä on valta, vallanhimo, joka voi syövyttää koko ihmisen. Valtaan sairastuneella ei ole kykyä myötäelää, hän epäilee kaikkia, kaikkea ja tekee kaikkensa hamutakseen yhä enemmän valtaa.

Tämän tiesi jo William Shakespeare (1564-1616), jonka näytelmä Rikhard III ei ole miltään osin vanhentunut, eikä varsinkaan Suomen Kansallisteatterin uudessa versiossa, vaikka se on tehty niin epookkiin kuin kuvitella saattaa - sellaiseksi, jollaisena sitä varmaan on satoja vuosia sitten esitetty.

Kristo Salminen on Rikhard III jokaista elettään myöten. (kuva Tuomo Manninen) Kristo Salminen on Rikhard III jokaista elettään myöten. (kuva Tuomo Manninen)

Katri Rentto on lavastanut Willensaunan intiimin tilan kynttilöiden häilähtelevään valoon, ja Saija Siekkinen on puvustanut näytelmän näyttävästi jokaista yksityiskohtaa myöten. Tässä miljöössä pelko saa otteen myös katsojasta. Kukaan ei säästy Rikhard III:n vallanhimolta, ei hänen kostoltaan. Ei edes lähin mies, Buckinghamin herttua, jota Juha Varis näyttelee muutaman muun roolin lisäksi vahvasti, suoraselkäisenä.

Jussi Nikkilän nerokas ohjaus paljastaa ihmismielen heikkoudet, juonittelun Englannin kuninkaan hovissa ja julmuudet, joihin Gloucesterin herttua, sittemmin kuningas Rikhard III ryhtyy. Hän ei säästä edes pieniä veljenpoikiaan: pää poikki, pois valtaansa havittelemasta.

Kristo Salminen on silmien ilmeitä, kehonkieltä myöten sisäistänyt hirviömäisen Rikhardin luonteen. Hän läähättää, hikoilee pitkän lettinsä likomäräksi, kannattelee säälittävänä surkastunutta kättään, voittaa ja lopulta häviää tärkeimmän: ihmisyytensä. Milka Ahlrothin kuningatar Elisabet on poikansa menettäneenä äitinä sydäntäsärkevä ja tosi.

Milka Ahlroth on kuningatar Elisabet, joka menettää valtataistelussa pienet poikansa. Milka Ahlroth on kuningatar Elisabet, joka menettää valtataistelussa pienet poikansa.

Matti Rossin suomennos on soljuvaa, hienoa suomen kieltä, jota koko emsamble puhuu kuin instrumenttia soittaen. Ja onhan näyttämöllä soitinkin, muusikko Mila Laine selloineen.

Mitenköhän mieleeni tuli näytelmän jälkeen eräs uunituore elämäkerta, Steven Lee Myersin kirja Uusi tsaari, Vladimir Putin ja hänen lähipiirinsä (Bazar)?

Valta on mielen syöpä.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Sairauskohtaus koneessa (ja matkalla Valenciassa)

Kun palasin kotiin myöhään torstai-iltana, osa minusta oli yhä matkalla.

Matkustin kolmen päivän aikana Helsingistä Espanjaan Valenciaan ja takaisin. Lensin neljä kertaa, ja ehdin tehdä aika ison hiilijalanjäljen. Ja kokea elämää.

Työmatka Valenciaan alkaa lennolla Lontooseen, jossa koneen vaihto Alicanteen. Koneessa on vastassa brittiseurue, jonka murre on hyvin leveää. Seurueen kuusivuotias saa raivarin ja hakkaa penkkiä raivoissaan - koska ei saa istua haluamallaan paikalla ja huutaa täysin aseettomille vanhemmilleen: "Fuck you, fuck you, idiots!!"

Poika saa haluamansa paikan.

Seurueen teinitytöt ottavat itsestään kuvia. Miksi kaikki mutristavat suunsa pornolehdistä tuttuun mutruun? En tiedä, enkä halua tietää tyttärieni äitinä ja tyttärentyttäreni isoäitinä mistä tämä mutruisa malli. Tai ehkä tiedän.

Brittiseurueen raivaripojalla on ripset kyynelissä, ja hän hymyilee sokerihumalassa suklaakeksien värjäämin huulin.

Minä saavun Valenciaan. Lähdöstä kotoa on kymmenen tuntia. Koska kyseessä on työmatka, viivähdän hotellihuoneessa varttitunnin. Kuulen, että olen ainoa toimittaja matkalla, kaikki on räätälöity vain Apu Matka -lehteä varten.

Hotelli sijaitsi Valencian vanhassa kaupungissa. Rakennus oli kolme sataa vanha, siksi tunnelmallinen. Kattoparrujen alla oli aika kylmä, mutta siksi uni maistui. Hotelli sijaitsee Valencian vanhassa kaupungissa. Rakennus on kolme sataa vuotta vanha. Kattoparrujen alla on aika kylmä, viileän ilman ystävänä uni maistuu.

Ja sitten Bioparkiin, ehkä Euroopan parhaimpaan eläintarhaan. Sataa. Valencian turismitoimiston David Goméz paljastaa, että Valenciassa on vuoden toiseksi huonoin sää. Ei se mitään, puisto on eläintarha-genressä hyvin rakennettu. Mutta haluavatko norsut liikkua niille rakennetulla alueella, ne oikeasti satoja kilometrejä savannilla vaeltavat eläimet? Onko puistoon pystytetty baobab-puu sama kuin savannilla kasvava  ikivanha vanha puu, se kaikkien maailman lintujen mystinen asuinsija, kuin satujen tyyssija?

Sanon itselleni, että älä mieti liikaa, en edes sarvikuonopariskuntaa katsellessani. Älä muistele (tai vähän), että olin keväällä 2015 WWF:n Suomen pääsihteerin Liisa Rohwederin kanssa Nepalissa, hetkeä ennen maanjäristystä pannoittamassa  sarvikuonoja suojelun vuoksi. Panta laitettiin sarvikuonolle satelliittiseurantaa varten, estämään salametsästystä, joka Nepalissa onkin saatu hyvin kuriin.

Valenciassa sataa yhä, mutta vierailun toisena päivänä kaupunkiopas, historian tunteva Alejandro Lagarda Pérez kertoo kolmen tunnin aikana kaiken kaupungistaan. Kaiken ja vähän enemmänkin. Mukaan liittyy kaunis nuori nainen, Dora, jolta kysyn kesken kaupunkikierroksen, onko hän sanomalehti- vai aikakauslehtitoimittaja. Dora katsoo minua ja sanoo: "Ei, olen gynekologi Romaniasta."

Luulen, että erehdykseni on viimeinen. Ei se ole. Valencian fantastisen keittotaidon irvikuva on yhden Michelin-tähden saaneen Riff-ravintolan illallinen, jolle joudun. Katson kaihoisasti muita Ruzafan-kaupunginosan ravintoloita valoineen, kynttilöineen Riffin kalsean valkoisessa valossa ja näykin sitkeää lehtikaalia, sillin makuista raakaa tonnikalafileetä...

Ravintolan tarjoilijat liikkuvat kuin näytelmässä, johon teatterin kirottuna katsojana olen ehkä yllättäen joutunut.

Paluumatka alkaa kuten alkoikin, takaisin siis Valenciasta Alicanteen, sieltä lento Osloon ja Helsinkiin (huh, se jalanjälki). Lähetän kotiin viestin: "Lennolla on ehkä tuhat eläkeläistä (pientä liioittelua), koneeseen meno kestää niin kauan, etten varmaan ehdi Oslosta Helsinkiin."

Puoli tuntia nousun jälkeen kapteeni kuuluttaa: " Are there any doctors on the plane?"

Lääkäri löytyy, kohtauksen saanutta naista hoidetaan ammattitaidolla (lennolta löytyy lääkäri, ja espanjalainen matkustamohenkilökunta osaa hommansa).  Joten eiköhän vaan: myös toinen vanhus saa kohtauksen, jolloin stuertti sanoo toiselle: "Jackpot, this flight!"

Minua itkettää. Mieleeni tulevat kaikki oman elämän raskaat kokemukset, myös ne, joista on selvitty.

Ja hengissä päästiin kotiin, me kaikki, happiviiksissä se norjalaisrouva suoraan koneesta ambulanssiin ja minä Helsinkiin. Kuten valencialaiset sanovat: "Valé"

Se tarkoittaa, että kaikki OK!

On perjantai-ilta, ja osa minusta on yhä matkalla. Ihan oudolla matkalla, kokemuksissa, joista en tiennyt maanantai-iltana mitään.

Kotona perjantai-iltana. Kotona perjantai-iltana.

 

 

 

 

maanantai 21. marraskuuta 2016

Salaisuudet paljastuvat ja hampaat on hoidettava

Nyt puretaan salaisuuksia. Kirjoitin taannoisissa blogeissani lapsuudenperheeni vaietusta surusta, sitten Laura Kolben kirjasta Nykyajan nainen, äitinsä elämäkerrasta, jossa hän ei kaihda vaikeitakaan asioita.

Salaisuuksista on kyse myös Miika Nousiaisen Juurihoito-romaanissa (Otava). Kertomus alkaa siitä, kun Pekka Kirnuvaara -niminen mies menee hammaslääkäriin Helsingissä ja huomaa löytäneensä veljen. Hän on hammaslääkäri Esko Kirnuvaara. Moniulotteinen, oivaltava ja koskettava tarina vei veljekset Ruotsiin, Thaimaahan ja lopulta Australiaan. Isää jäljittäessään he löytävät siskon joka maasta. Lopulta maailmalle kadonneen, lapsensa hylänneen Onni Kirnuvaaran jälkeläisiä on yhteensä viisi.

Kirja kuljettaa lukijaa kuin road movie, ja Nousiaisen teksti on yhtä taattua kuin vaikkapa hänen romaanissaan Vadelmavenepakolainen.

Juurihoidon dramatisointi Suomen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle kuulosti ennakkoon uhkarohkealta, mutta yritys onnistuu erinomaisesti. Aleksis Meaneyn dramatisoima ja ohjaama näytelmä siirtyy kohtauksesta ja maasta toiseen sujuvasti, eikä  romaanin tunnelmasta hukata hetkeäkään epämääräiseen jahkailuun tai turhaan seisoskeluun.

Pieni näyttämö muuttuu hetkessä hammaslääkärin vastaanotolta aboriginaalien maisemaksi tai lentokoneen matkustamoksi. Siitä kiitos lavastaja Katri Rentolle.

Esa-Matti Long näyttelee koskettavasti ja oivaltavasti omassa elämässään hukassa olevaa helsinkiläistä mainosmiestä, joka osaa  tarttua tilaisuuteen löytäessään tuntemattoman veljensä.

Esa-Matti Long on Pekka Kirnuvaara, jonka hammassärky johtaa suureen seikkailuun. (kuva Tuomo Manninen) Esa-Matti Long on Pekka Kirnuvaara, jonka hammassärky johtaa suureen seikkailuun. (kuva Tuomo Manninen)

Veljeä, hammaslääkäriä näyttelevän Markku Maalismaan vähäeleinen, niukan naseva tulkinta ja sarkastiset lausahdukset ovat näytelmän ydin. Kun hän viimeinkin vapautuu henkisestä pakkopaidastaan, ei katsoja voi kuin pyyhkiä liikutuksen (ja naurun) kyyneleitä.

 

Markku Maalismaan otteet ja puheet hammaslääkäri Esko Kirnuvaarana vakuuttavat katsojan hampaiden hoidon tarpeellisuudesta. (kuva Tuomo Manninen) Markku Maalismaan otteet ja puheet hammaslääkäri Esko Kirnuvaarana vakuuttavat katsojan hampaiden hoidon tarpeellisuudesta. (kuva Tuomo Manninen)

Pirjo Lonka, Annika Poijärvi, Anna-Riikka Rajanen ja Petri Manninen ovat täsmävalinnat muihin rooleihin. Ja miten upeasti nuoret näyttelijät Annika Poijärvi ja Anna-Riikka Rajanen laulavatkaan!

Apuun tekemässäni Miika Nousiaisen haastattelussa kirjailija sanoi, että sukulaisuussuhteet ovat tärkeitä: "Omat juuret ovat ihmisen identiteetille tärkeitä asioita. Usein ne ovat myös jotain sellaista, jota osaa kaivata vasta sitten, kun niitä ei ole."

Ja jos juuret ovat tärkeitä, niin myös hampaat ja niiden juuret. Markku Maalismaan esittämä hammaslääkäri on niin vakuuttava, ettei ilman hammaslankaa uskaltaisi olla enää päivääkään!

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Perhe piti salaisuutensa

Kirjoitin isänpäivän aattona pikkuveljeni kuolemasta ja vanhempieni sukupolven vaikenemisen kulttuurista. Oma sukupolveni on oppinut - toivottavasti - käsittelemään asioita avoimemmin, häpeilemättä. Siitä erinomainen esimerkki on yksi syksyn kiinnostavista elämäkertakirjoista, Laura Kolben äidistään, toimittaja Pirkko Kolbesta (1932-2008) kirjoittama Nykyajan nainen (Kirjapaja).

kolbe1

 

Tutustuin itseäni kaksi vuotta nuorempaan Laura Kolbeen yhteisessä Helsingin yliopiston historiallis- kielitieteellisen tiedekunnan maisteripromootiossamme toukokuussa 1982. Kaunis, reipasotteinen ja iloinen Laura toimi promootiotoimikunnan sihteerinä. Vuosien varrella olemme tavanneet joissakin tilaisuuksissa ja tein hänestä ison haastattelun Gloria-lehteen vajaat kymmenen vuotta sitten.

Historian opiskelija Laurasta tuli terävä ja sanavalmis tutkija, ja Helsingin yliopiston Euroopan historian professorina hänellä on merkittävä asema tutkijayhteisössä. Hän on myös Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen.

Kirjassaan hän nivoo kiinnostavasti yhteen äitinsä ja perheensä yksityiset kokemukset 1960- ja 1970-lukujen yhteiskunnalliseen kehitykseen ja jopa journalismin muutokseen, jonka hänen äitinsä pitkäaikaisena Helsingin Sanomien toimittajana ehti kokea.

Pirkko Kolben, nimimerkki Piin journalistinen tuotanto oli häkellyttävän laaja - paljon enemmän kuin hänen suositut pakinansa. Hän kirjoitti haastatteluja, reportaaseja, edisti jutuissaan naisen asemaa, purki seksiin liittyviä tabuja, tapasi työmatkoillaan kuuluisia suomalaisia ja tavallista kansaa. Jotain Hesarin pitkään jatkuneesta miehisestä kulttuurista kertoo se, että jo eläkkeellä olevan päätoimittaja Janne Virkkusen omaelämäkerrassa Päivälehden mies (WSOY) Pirkko Kolbe mainitaan vain nimimerkki Piinä. Ei sanaakaan hänen muusta tuotannostaan!

Pirkko Kolbe oli sananmukaisesti nykyajan nainen, sotien jälkeen aikuiseksi kasvanut nainen, joka sai vahvan itsetunnon jo kotoaan. Avioliitosta Boris Kolben kanssa syntyi Lauran lisäksi poika. Heidän kodissaan tunnistan oman lapsuudenkotini 60-luvun sisustusihanteet ja elämäntavan - myös siksi, että Pirkko Kolbe istui liian usein pitkää iltaa Lönnrotinkadun Pressiklubilla aivan kuten isäni, Uuden Suomen toimittaja Sakari Talvitie. Laura kertoo kirjassaan odottaneensa levottomana isää nenä ikkunassa. Niin minäkin tein Tapiolassa.

Isä Boris, äiti Pirkko ja tytär Laura. Sekä tietenkin auto, jonka ajanana isä oli aivan omaa luokkaansa! Isä Boris, äiti Pirkko ja tytär Laura. Sekä tietenkin auto, jonka räväkkänä kuskina Borisi Kolbe oli aivan omaa luokkaansa!

Laura Kolbe ei peittele kirjassaan äitinsä liiallista juomista, ei isänsä ankaruutta ja kaiken tietävyyttä, eikä helpotusta, joka seurasi vanhempien avioeroa 1970-luvun alussa. Tarina ei ole silti synkkä. Kesät rakkaalla mökillä Sysmässä ovat valoisia tunnelmakuvia, niissä sukelletaan muun muassa pitkiin, keskustelujen täyttämiin hetkiin illallispöydän ääressä - olihan Pirkko Kolbe armoitettu ruuanlaittaja.

Vaikka kirja paljastaa Pirkko Kolben elämän raskaat hetket ja masennuksen eläkkeelle jäämisen jälkeen, se on tyttären vilpitön rakkaudentunnustus äidilleen. Huumorintajuinen, särmikäs Pii olisi nauttinut tästä tarinasta, omasta elämäntarinastaan.

 

lauantai 12. marraskuuta 2016

Pikkuveljeni kuolema

Marraskuun 24. päivä on viisikymmentäyksi vuotta siitä, kun lapsuudenperheeni elämä muuttui.

perhe

Sinä lumisateisena päivänä yli puoli vuosisataa sitten 6-vuotias pikkuveljeni Jaakko Talvitie juoksi Tapiolan Louhentiellä kuorma-auton alle. Hänet oli laitettu kouluun jo kuusivuotiaana -  olihan poika vanhempieni mielestä koulukypsä - ensimmäiselle luokalle. Hän olisi täyttänyt seitsemän seuraavan vuoden toukokuussa.

Kuorma-auto ajoi yli kolmenkymmenen kilometrin ylinopeutta tiellä. Ruumiinavausraportin mukaan Jaakko kuoli aortan repeämään. Sen sain tietää vasta järjestäessäni edesmenneiden vanhempieni papereita 2010-luvun alussa. Orimattilalainen ammattiautoilija oli tuomittu jo aiemmin muun muassa rattijuoppoudesta ja muutamasta yliajosta. Silti hän sai jatkaa ammattiaan.

Pikkuveljeni kuolemaan johtanut onnettomuus oli ensimmäinen, josta hän sai isommat sakot. Muutaman kuukauden sakot ja väliaikaisen ajokiellon.

En saa koskaan tietää, mitä tämä kuski koki, miten eli elämänsä.

Minun elämäni pikkuveljeni Jaakon kuolema muutti kokonaan. Tapiolan vastavihityn kirkon ensimmäinen tilaisuus olivat vihkiäisten jälkeen pikkuveljeni hautajaiset. Tapiolan yhteiskoulun kuoro lauloi Maa on niin kaunis. Minä en muista tilaisuudesta mitään, mutta Einojuhani Rautavaaran tuleva puoliso Sini Rautavaara kertoi häntä haastatellessani  laulaneensa kuorossa. Sini oli minua muutamaa vuotta nuorempi. Minä kymmenvuotias. Muihinkin lapsiin tapahtunut jätti jotain, mitä lasten ei pitäisi kokea.

Minusta tuli perheeni ainoana lapsena ylivarjeltu tyttö. En kapinoinut vanhempiani vastaan, en silloin kun olisi pitänyt. Kapina alkoi vasta 30-vuotiaana, aikuisena, jolloin olin jo Ilta-Sanomien toimittaja. Myöhäinen murrosikä oli yksi syy avioeroon, josta varmasti nyt jo aikuiset tyttäreni ovat kantaneet osansa. Edellisten sukupolvien kokema jatkuu seuraavissa, sille emme voi mitään.

Tai sitten voimme.

Lapsuudenperheessäni veljeni kuolemasta tuli tabu. Hänestä ei koskaan puhuttu, hänestä tuli vaiettu suru ja tuska, joka vaikutti vanhempieni elämään loppuun asti. Mutta minusta tuli kaiken vaietun keskellä kuin avoin kirja. Puhuminen ja avoimuus auttoivat myös niinä tammikuun päivinä vuonna 2013, jolloin tytärpuoleni kuoli traagisesti.

Isänpäivän alla marraskuussa 2016 ajattelen, että avoimuus, rehellisyys ja kaikkein vaikeimmista elämänkokemuksista puhuminen ovat voima, jolla me jaksamme eteenpäin.

Vaikenemisen kulttuuri oli sukupolveni vanhempien taakka. Minä en ole sitä jatkanut uusperheessäni.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Ursula Salo avoimena, paljaana

Kylmät väreet kulkevat pitkin ihoa, kun katsoo näyttelijä Ursula Salon vahvaa, tunteisiin suoraan iskevää tulkintaa Taju-näytelmässä. Olen nähnyt hänet Helsingin kaupunginteatterissa monena vuosien mittaan, mutta uskaltaisiko nyt sanoa: Ursula Salo tekee elämänsä roolin taidemaalari Tyko Sallisen Taju Birgitta Tiara -nimisenä tyttärenä.

Santeri Kinnunen on Tyko Sallinen, Ursula Salo Sallisen tytär Taju. (kuva Stefan Bremer) Santeri Kinnunen on Tyko Sallinen, Ursula Salo Sallisen tytär Taju. (kuva Stefan Bremer)

Näyttelijän tulkinnassa on kaikki, mitä tarvitaan: omat elämänkokemukset ja luja ammattitaito. Hän tekee roolin kuin vereslihalla, tunteissaan täysin paljaana ja samalla hallittuna.

Mutta ei ole näytelmäkään mikä tahansa. Liisa Urpelaisen kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Taju kertoo lahjakkaan, despoottisen ja tunteissaan muista piittaamattoman isän ja tyttären välisestä suhteesta. Jäntin ote hienoon tekstiin on tiukka, ja varsinkin ensimmäinen puoliaika on hengästyttävän intensiivinen. Jälkiosa puolestaan hieman pitkitetty.

Tyko Sallinen (1879-1955) syntyi Pohjanmaalla kiihkeään lestadiolaiseen perheeseen, ja vaikka hän karkasi kotoaan 14-vuotiaana ja vaellusvuosiensa jälkeen valmistui yhdeksi Suomen merkittävimmistä taidemaalareista, ei hän koskaan päässyt jyrkkyydestään irti.

Taju syntyi Sallisen ja tämän kuvataidetta opiskelleen Helmi Vartiaisen (1888-1920) toiseksi lapseksi. Helmi tunnetaan lukuisista Sallisen Mirri-maalauksista, joissa hän toljottaa hölmistyneenä, porsaannenäisenä naisena. Maalaukset paljastavat paljon Sallisen vaikeasta suhteesta naisiin.

Perheen 2-vuotiaan esikoisen Tyko Sallinen oli vienyt vaimoltaan salaa sisarensa luokse Kööpenhaminaan, eikä tämä nähnyt enää koskaan tytärtään. Pienen Tajun Sallinen riisti vaimoltaan avioeron jälkeen, vaikka tyttö oli määrätty erossa äidilleen. Helmi Vartiainen kuoli hämärissä olosuhteissa, kun Taju oli 8-vuotias. Äidin ikävä jäi häneen loppuelämäksi.

Taju (1912-1966) eli lapsuutensa ja kasvunsa naiseksi vaikean isän kanssa. Taiteellisten vanhempien lapsesta tuli kuitenkin kirjailija, joka tunnetaan Irja Salla -nimisenä. Viimeisen kirjansa Isä ja minä (1957) hän kirjoitti Nikkilän mielisairaalan potilaana. Kirja on yritys kirjoittaa uusiksi lapsuus ja isäsuhde. Se oli yritys muistaa mennyt kauniina, yritys tavoittaa rakkaus, jota hän ei isältään saanut.

Ursulan Salon tulkinnassa on tunteiden ääripäät. (kuva Stefan Bremer) Ursulan Salon tulkinnassa on tunteiden ääripäät. (kuva Stefan Bremer)

Ursula Salo on Taju vauvana, pikkutyttönä, miehiä nielevänä aikuisena naisena ja lopulta mieleltään järkkyneenä Nikkilän potilaana. Vahvana vastanäyttelijänä nähdään isän roolissa Santeri Kinnunen, jonka raju suoritus kylmää katsojaa.

Rauno Ahonen, Antti Lang ja Iida Kuningas heittäytyvät upeasti roolista toiseen, ja flyygelin takana istuva Eero Ojanen on myös säveltänyt näytelmän musiikin.

Antti Lang ja Rauno Ahonen tekevät näytelmässä monta roolia, tässä saksalaisen Pension Klaran väkenä (kuva Stefan Bremer) Antti Lang ja Rauno Ahonen tekevät näytelmässä monta roolia, tässä saksalaisen Pension Klaran väkenä (kuva Stefan Bremer)

Laura Jäntti kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa: "Muistikuvia lapsuuden tunnelmista ja hetkistä on loputtomasti. Kun yhden kaivaa esiin, ilmestyy sen alta kymmenen jo unohtunutta. Onneksi muisti on armelias. Valoisat muistot on helpompi kantaa."

Niitä sanoja jäin vielä illalla pitkään miettimään. Mitä muistamme omasta lapsuudestamme?