perjantai 26. toukokuuta 2017

Hietaniemen hautausmaalla

Tytär tuki äitiään. (kuva Petri Mulari). Tytär tuki äitiään. (kuva Petri Mulari).

Hetki oli pysäyttävä, ikään kuin aika olisi seisahtunut. Ja aika seisahtui hetkeksi, juuri niillä minuuteilla.

Kaikki elämäni kokemat kuolemat olivat läsnä hetkessä, kun Kaartin soittokunta alkoi helatorstaina kello 15.21 soittaa raskasta Narvan marssia, ja maavoimien kunniakomppania oli jo asemissaan, korkein valtiojohto omassa ryhmässään, tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja entiset presidentit Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen puolisoineen siinä valtiojohdon vieressä.

Mustarastas lensi ylläni kaartuvaan lehmukseen, mutta se hiljeni, tuuli Taivallahdelta hiljeni. Myös mieleni hiljentyi hetkellä, ja kaikki muistot vyöryivät mieleeni.

Hietaniemi on minulle tuttu, mutta ei enää pelottava kuten aikoinaan lapsena.

Jouduin Hietaniemen hautausmaalle suremaan liian nuorena. Olin kymmenvuotias, kun Tapiolassa kuorma-auton alle jääneen pikkuveljeni uurna laskettiin sukuhautaan. Sen jälkeen olen seissyt saman haudan äärellä äitini ja isäni uurnanlaskuissa vuosina 2009 ja 2011.  Sitten tytärpuoleni. Vuosi oli silloin 2013, ja perheeni eli raskasta aikaa.

Työtehtävissä olen ollut samalla hautausmaalla kahdesti. Ensin nuorena toimittajana vuonna 1986, kun Ilta-Sanomien toimittajana raportoin presidentti Urho Kekkosen hautajaisista. Siitä on nyt 31 vuotta, ja minä saman verran vanhempi. En enää nuori, mutta paljon kokenut.

Helatorstaina olin mukana tasavallan yhdeksännen presidentin Mauno Koiviston hautajaisissa ja seisoin hautausmaalla kolmen toimittajan ja kahdeksan kuvaajan kanssa medialle varatulla lavalla. Lavan edessä oli Väinö ja Linda Tannerin hauta.

Valtiollisten hautajaisten tiukka protokolla ei merkinnyt mitään sillä hetkellä, kun Mauno Koiviston tytär Assi talutti äitinsä Tellervon avoimen haudan äärelle. Hetki oli hyvin yksityinen ja hyvin herkkä, vain perheelle varattu, vaikka me ulkopuoliset olimme siinä läsnä.

Juuri kuusikymmentä täyttänyt tytär talutti 88-vuotiasta äitiään, joka murtumatta kesti tilanteen, äiti, joka on aikoinaan tukenut tytärtään tämän kasvaessa aikuiseksi naiseksi, nyt tytär tukemassa vanhaa äitiään.

Hetki paljasti sen, mikä elämässä on tärkeintä.

Presidentin hautakumpu peittyi kukkiin. Presidentin hautakumpu peittyi kukkiin.

 

 

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Krista ja Tiina maailmalla

Kahden naisen tarina alkaa vuodesta 2004, kun ruokatoimittaja Tiina Rantanen ja toimittaja Krista Launonen ystävystyivät ollessaan töissä Gloria-lehdessä. Juttua vilkkailla naisilla riitti toimituksen aamukahvituokioissa ja pian myös vapaa-ajalla.

Kun sukulaissielut löysivät toisensa, ei ystävyys katkennut siihen, että Krista lähti Trendiin toimituspäälliköksi ja sieltä A-lehtiin Voi hyvin -lehden päätoimittajaksi. Hän maalasi tauluja jo silloin ja on nykyään vapaa kuvataiteilija, yhtä vapaa kuin Tiina rautaisen ammattitaidon ja näkemyksen omaavana ruokatoimittajana. Ja nykyään myös kuuden kirjan tietokirjailijana.

Krista Launosen ja Tiina Rantasen yhteinen lapsi on Illallistarinoita-kirja. Krista Launosen ja Tiina Rantasen yhteinen lapsi on Illallistarinoita-kirja.

Naisten pitkäaikainen haave toteutuu tällä viikolla julkaistussa kirjassa Illallistarinoita (Cozy Publishing). Kirja on visuaalisesti houkutteleva, niin myös sisältö. Ja tietenkin kokkaamaan houkutteleva.

Kirjassa kerrotaan kymmenestä maasta, esitellään kymmenen menuta ruokaohjeineen ja kymmenen illallispöytätarinaa. Niihin ovat innoittaneet matkakokemukset ja Kristan maalaukset. Se, että kirjaa tehtiin konkreettisesti Tiinan terassilla ja kotona viime kesän vähemmän helteisen heinäkuun aikana, ei näy tuloksessa!

Maailmalla matkanneet ystävykset ovat tehneet tarkkoja havainnointeja tunnelmista ja ruuista, ja kumpikin kertoo tuokiokuvissaan kokemuksistaan muun muassa Kreikasta, Meksikosta, Yhdysvalloista ja Italiasta.

Tarinat ovat kuin pienoisnovelleja, matkalle lähtöön houkuttelevia, valon, lämmön ja makuelämysten lähteille.

Kirjaa Tiina ja Krista kutsuvat yhteiseksi lapsekseen, mutta opus on omistettu heidän pojilleen Jussille ja Emilille. Emil on Kristan 5-vuotias, 28-vuotias Jussi Tiinan poika, yhtä luova kuin äitinsä. Hän on  asianharrastajille tuttu mies juuri neljännen levynsä julkaisseesta Gaselli-rapnelikosta.

Krista Launosen kirjaan tekemät työt ovat myynnissä, myös Hummeri-taulu. Krista Launosen kirjaan tekemät työt ovat myynnissä, myös Hummeri-taulu.

 

 

 

torstai 6. huhtikuuta 2017

Jukka ja Jukkis, karismaa lavan täydeltä

Kuin kiireetön pysähdys, lepohetki kaiken päälle vyöryvän keskellä on Suomen Kansallisteatterin Kuolema Venetsiassa -näytelmä. Esityksessä ei pyritä ylimääräisiin, liiankin usein nähtyihin tehokeinoihin, eikä näytelmän sanomaa tarvitse alleviivata katsojalle.

Thomas Mannin (1875-1955) klassikkoromaanin sisältö riittää, ja siihen riittävät myös näytelmän näyttelijät, Jukka Puotila ja Jukka-Pekka, Jukkis Palo. Ikätoverit (Jukka, s. 1955, Jukkis, s. 1954) on nähty kymmenissä Kansallisen esityksissä, nyt kahden, kolmantena näyttämöllä mukana upeasti soittava nuori sellisti Artturi Aalto.

Teatterielämyksen täydentää puvustuksenkin tehneen Tarja Simonen suunnittelema unenomainen, mereen ja aikaan hitaasti vajoavan Venetsian lavastus. Katosta hiljalleen näyttämölle valuva hiekka on kuin vuosien kiito elämän tiimalasissa, hetkessä ohitse.

Jukka Puotilan ja Jukka-Pekka Palon intensiiviset, tarkat roolityöt hiljentävät katsojan (kuva Tuomo Manninen). Jukka Puotilan ja Jukka-Pekka Palon intensiiviset, tarkat roolityöt hiljentävät katsojan (kuva Tuomo Manninen).

Tarinassa kirjailija Gustav von Aschenbach (Jukka Puotila) pakenee vanhenemistaan ja luovuutensa katoamista Venetsiaan, kuolevaan kaupunkiin. Hänen tarinansa kertoja paljastaa kirjailijan epätoivon ja haaveet (Jukkis Palo). Kirjailija rakastuu silmittömästi hotellissa asuvaan nuoreen poikaan, melkein lapseen, vaikka verhoaa homoseksuaaliset tuntemuksensa runollisiin kielikuviin ja estetiikkaan. Thomas Mann kirjoitti aikoinaan romaaniin myös itsensä ja omat seksuaaliset kamppailunsa.

Michael Baranin dramatisoima ja ohjaama esitys luottaa tekstin voimaan, ja sisältöä siinä on. Hetkittäin monologien pituus tuntuu liiankin pitkältä, mutta eihän aina tarvitse kiiruhtaa. Vajaat puolitoista tuntia kestävä intensiivinen esitys ei katkea väliaikaan ja hyvä niin.

Kahden J:n, Jukan ja Jukkiksen työskentelyä on ilo katsella. Vahva keskinäinen luottamus, pitkä kokemus näyttelijöinä ja kyky muuntautua roolista toiseen eivät jää epäselväksi kenellekään.

Näytelmän käsiohjelmassa on heidän roolitöittensä lista Kansallisteatterissa, ja lista on hengästyttävä. Jukka Puotilalle Kuolema Venetsiassa on hänen taiteilijajuhlaesityksensä. Valinta on hieno.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Rikki menneet, eheäksi rakastetut

Seikkailin Järvenpäähän sanojen perässä. Sanat on kirjoittanut Aila Luode-Laiho, jonka esikoisrunokokoelma Siipensä satuttaneet on juuri tullut painosta. Se on yksi Suomi 100 runokirjaa -kirjoista.

Kauniissa keittiössä tuoksuu kahvi, ja pöydässä istuu runoilijan muusa, näyttelijä Pekka Laiho. Kahvikuppien vieressä on vaimon uunituore kirja, kannessa taiteilija Hannu Hyrskeen hieno työ.

Aila Luode-Laiho kirjoittaa runoissaan ihmiskohtaloista, joihin hän on oman elämänsä aikana törmännyt. (kuva Timo Pyykkö) Aila Luode-Laiho kirjoittaa runoissaan ihmiskohtaloista, joihin hän on oman elämänsä aikana törmännyt. (kuva Timo Pyykkö)

Runot yhdistivät viime kesänä häitä viettäneen avioparin kolmisen vuotta sitten, kun he löysivät toisensa FB-runoilijat-ryhmässä. Aila Luode-Laihon runokirjan runot ovat syntyneet näiden kolmen vuoden aikana, työn ohella.

Lastentarhanopettaja on aina lukenut paljon, ja runoja hän on kirjoittanut parikymppisestä saakka.

-Vanhemmista runoilijoista ihailen Eino Leinon ja Saima Harmajan kieltä.  Leena Kulmala on nykyrunoilijoista taitavimpia sanankäyttäjiä, samoin Harry Kiianen. Miksei myös murrerunoilija Heli Laaksonen.

Siipensä satuttaneissa Aila Luode-Laiho kirjoittaa monenlaisista ihmiskohtaloista, rujoista, rajuista ja myös elämässään eheytyneistä. Hän ottaa kantaa, mutta ei alleviivaa vaan ymmärtää.

-Pekka on antanut minulle tilaa ja aikaa kirjoittaa, antanut rakentavaa palautetta, jonka olen ottanut huomioon, hän kiittää muusaansa.

Runo Nainen on kuva vahvasta naisesta, viereisellä sivulla runo Arjen sankari kertoo jossakin onnettomuudessa kasvonsa menettäneestä nuoresta miehestä, "arjen eturintamamiehestä".

"Tapasin tänään naisen/juurevan kuin/vanhan männyn/kalliosta kiinni pitävän/köyhästä maasta/voimansa ottaneen/ kärsimyksen silmukasta/läpi kulkeneen/koko vartensa voimalla/hän puhui/puhui niin ettei kukaan/voinut olla huomaamatta/siinä oli sanat ja sielu/samaa paria"

Kirjan julkistamistilaisuutta vietetään lauantaina 18. maaliskuuta Järvenpään kirjaston Tyyni Tuulio -salissa. Yleisöllä on sinne vapaa pääsy, ja se saa kuulla runoja livenä, kun runoilija itse ja puoliso Pekka Laiho lukevat niitä.

-En lausu Ailan runoja, vaan tulkitsen, Pekka Laiho täsmentää ja antaa jylisevän näytteen runosta Tulinen tango.

Lisää Aila Luode-Laihosta lähiviikkojen Apu-lehdessä.

 

 

 

 

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Teletappina Perämerellä

Jäänmurtaja Polar Explorer on avannut väylää Perämerellä tunnin verran. Liikkeelle on lähdetty Ruotsin puolelta Axelsvikin pienestä satamasta. Jäänmurtaja ei ole pieni, se on isoin risteilykäytössä oleva murtaja.

Nerokas bisnesidea syntyi Rovaniemellä, kun Olga ja Alon Robacha keksivät ostaa murtajan.

Kun murtaja on murskannut väylää runsaan tunnin ollaan keskellä ei mitään. Alkaa reissun jännittävin vaihe, kun miehistöön kuuluva israelilainen Yarden Keynan pukee ylleni oranssin kelluntapuvun. Alle jäävät omat vaatteet takkia ja kenkiä lukuun ottamatta.

Valmiina mereen, ainakin melkein. (kuva Pekka Mustonen) Valmiina mereen, ainakin melkein. (kuva Pekka Mustonen)

Olo on lievästi tukala, kun vetoketju on kiskaistu kiinni tappiin asti. Mutta vielä hymyilyttää. Sitten murtajan laskusiltaa pitkin jäälle, liuku veteen ja yritys rentoutua, pitäähän puku ja niskaa tukeva pelastusliivi kevyesti isommankin ruhon pinnalla. Ja kuumakin puvun sisällä tulee, mutta miten kuuma, siitä lisää tarinaa ensi viikon Avussa.

Vedessä Perämerellä, ympärillä jäälakeus. (kuva Pekka Mustonen) Vedessä Perämerellä, ympärillä jäälakeus. (kuva Pekka Mustonen)

Matkalla pohjoiseen voi tapahtua mitä vain, jos on avoin mieli. Ennen risteilyä yövyin Rovaniemen lähellä sijaitsevassa Meltauksen kylässä. Meltaus on paikannimenä tunnettu siitä, että paikkakunnalle perustettiin vuonna 1940 lastenkoti sotaorvoille. Nyt entinen lastenkoti on tunnelmallinen yhdentoista huoneen hotelli aikuisille, ei lapsille, sillä se on julistettu lapsivapaaksi vyöhykkeeksi! Tyylikkäästi sisustettu Beana Laponia on muun muassa ranskalaisten pariskuntien suosiossa. En ihmettele.

Meltauksen kylässä sijaitsevan Beana Laponian huoneessa nukuin näiden kavereiden kanssa. Meltauksen kylässä sijaitsevan Beana Laponian huoneessa nukuin näiden kavereiden kanssa.

Risteilyn jälkeen oli vuorossa yö Rovaniemen kupeessa lasi-iglussa. Santa´s Glass Igluus avattiin vasta joulukuussa, mutta matkailijat ovat innoissaan. Igluja on toistaiseksi 29, ensi joulukuussa jo 71.

Tunnelmallisen igluni lasikaton alla näin vain hyviä unia. Respasta saatu revontulihälytin ei herättänyt kertaakaan, mutta en närkästynyt. Revontulet eivät tule tilauksesta, kuten taannoin Rovaniemellä vieraillut kiinalaisporukka luuli. He kyllä näkivät taivaantulet, mutta ne eivät kuulemma olleet riittävän kirkkaita...

Lasi-iglun koko katto avautuu taivaalle. Voi vain kuvitella, millainen näky sieltä avautuu revontuliyönä. Lasi-iglun koko katto avautuu taivaalle. Voi vain kuvitella, millainen näky sieltä avautuu revontuliyönä.

 

 

perjantai 24. helmikuuta 2017

Malja vapaudelle ja rohkeudelle!

Virossa vietetään tänään 99. itsenäisyyspäivää. Maa saavutti itsenäisyyden vuonna 1918, vuotta Suomea myöhemmin, mutta vapauden aika katkesi toisen maailmansodan aikana ensin saksalaismiehitykseen ja sen jälkeen vuosikymmenien kurjuuteen, henkiseen ja fyysiseen terroriin Neuvostoliiton alistamana maana.

Vuonna 1991 maa vapautui muiden Baltian maiden tavoin Neuvostoliiton ikeestä, ja virolaisille 21. elokuuta on toinen itsenäisyyspäivä.

Virolaisille itsenäisyyden tärkeä  symboli on Tallinnan ulkopuolella sijaitseva Teletorn, Televisiotorni, jota ihmismuuri puolusti elokuussa 1991 Neuvostoliiton panssarivaunuilta ja sotilailta. Kaikki tapahtui lopulta verettömästi, ja Teletornin sankareina, varsinaisina kansallissankareina juhlittiin neljää tornia puolustanutta miestä. He eivät poistuneet tiedonvälityksen kannalta tärkeästä tornista vuorokauteen. Aseina olivat vahva usko vapauteen ja yksi kalasnikov, jolla nelikko ei olisi pystynyt tekemään mitään alhaalla odottavia kalasnikoveja vastaan.

Tallinnassa pyrytti eilen, mutta Viron korkeimman rakennuksen, 314 metriä korkean Teletornin huipulta näkyy kirkkaalla säällä Suomeen asti. Niin lähellä me olemme toisiamme! Tallinnassa pyrytti eilen, mutta Viron korkeimman rakennuksen, 314 metriä korkean Teletornin huipulta näkyy kirkkaalla säällä Suomeen asti. Niin lähellä me olemme toisiamme!

Eilisen Tallinnan-matkan anti herätti monenlaisia ajatuksia. Matkan toinen isäntä, historianopettajan poika, Viking Linen linjapäällikkö Jaakko Ahti paljastui Viron menneisyyden erinomaisen hyvin tuntevaksi mieheksi (nykypäivää unohtamatta - kiinnostavin uutinen on, että Viking Linen katamaraani FSTR aloittaa liikennöinnin Helsingin ja Tallinnan välillä 10. huhtikuuta. FSTR, eli Faster on isoin Suomenlahtea ylittävistä nopeista aluksista, sinne mahtuu 830 matkustajaa ja 12o henkilöautoa. Kaikesta tästä lisää alkukesän Avussa!).

Teletornissa ajatukseni vaelsivat kauas menneeseen, lapsuudenperheestäni tuttuun tosikertomukseen. Toimittajaisäni Sakari Talvitie (1917-2011) oli palannut Uuden Suomen Lontoon-kirjeenvaihtajan pestiltä Suomeen ja nimitetty turkulaisen Uusi Aura -lehden päätoimittajaksi vuonna 1956.

Kolme vuotta myöhemmin hän pääsi ensimmäiselle matkalleen Tallinnaan. Lyhyt, runsaan 80 kilometrin mittainen merimatka ei tullut kysymykseen, koska Suomen ja Viron välillä ei ollut laivaliikennettä. Vieras asia nyt niille miljoonille vuosittain Tallinnaan matkaaville!

Isän matka Tallinnaan kesti pari vuorokautta. Hän matkusti junalla ensin Leningradiin ja sai sieltä mukaansa luotettavan oppaan. Se tarkoitti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen virkailijaa, joka raportoi länsimiehen liikkeet tarkasti Moskovaan. Isähän oli varsin epäilyttävä tyyppi, toimittaja!

Päätoimittajalla ei ollut vuonna 1956 tietokonetta eikä älypuhelinta, vaan kirjoituskone ja hieno pöytäpuhelin. Niilläkin tiedonvälitys toimi aivan mainiosti. Päätoimittaja Sakari Talvitiellä ei ollut vuonna 1956 tietokonetta eikä älypuhelinta, vaan kirjoituskone ja hieno pöytäpuhelin. Niilläkin tiedonvälitys toimi aivan mainiosti.

Perässä kulkeva varjo ei kuitenkaan estänyt isää luomasta kontakteja virolaisiin. Olin sittemmin monta kertaa vanhempiani vastassa Olympiaterminaalissa, kun he tulivat Tallinnasta ystäviensä luota legendaarisella Georg Ots -laivalla. Meren ylitys kesti kuutisen tuntia, ja passintarkastus Tallinnan satamassa jopa pari tuntia.

1980-luvulla saaressamme Pellingissä vieraili monta kertaa virolainen arkkitehti Peep Jänes vaimonsa Viiun kanssa. Heidän matkansa vaati aina erikoisjärjestelyjä. Se tarkoitti kirjallista, virallista kutsua Suomesta Viroon. Jossakin byroossa kutsu luettiin moneen kertaan ennen kuin Jänesten matkustuslupaan lätkäistiin leima.

Muistan, miten Peep seisoi Burkholmenin-saaren rantakalliolla ja katsoi surullisesti merelle ja totesi: - Niin lyhyt matka, mutta vuosikymmeniksi meiltä virolaisilta kielletty meri. Emme ole saaneet omistaa soutuvenettä isompaa alusta. Venäläiset pelkäävät meidän loikkaavan länteen niin kuin moni on tehnytkin.

Maailman tämänhetkisen kaaoksen, valheellisten uutisten ja monia pelkoja aiheuttavien ilmiöiden keskellä nostan maljan virolaisille ja meille suomalaisille: me olemme kaikki vapaan maan kansalaisia!

Teletornin toisessa kerroksessa on pieni auditorio, jonka takaseinän ikkunat ovat upeita, Dolores Hoffmanin tekemiä lasimaalauksia. Teletornin toisessa kerroksessa on pieni auditorio, jonka takaseinän peittävät upeat, taiteilija Dolores Hoffmanin tekemät lasimaalaukset.

 

 

perjantai 17. helmikuuta 2017

Mässäilyä, kannibalismia ja ihmissuhteita

Kun viikon sisään mahtuu viisi ensi-iltaa, alkaa hurjintakin teatterissakävijää hengästyttää. Ensi-iltaputkeni alkoi Espoon kaupunginteatterin Äidinmaasta ja jatkui Teatterin Imatran avajaisiin, jossa nähtiin  Satavuotias, joka karkasi ikkunasta -veijarikomedia.

Sitten oltiinkin jo Helsingissä, enkä edes ehtinyt kaikkiin ensi-iltoihin, koska ne osuvat päällekkäin. Alkuvuosi merkitsee luonnollisesti kevätkauden alkua teattereissa, mutta välillä läkähdyttää!

KOM-teatterissa läkähdytti ennen kaikkea esitys, pitkästä aikaa väkevä, mieleen jäävä teatterielämys. Brittiohjaaja Peter Greenawayn (s.1942) vuonna 1989 ohjaamasta kulttielokuvasta tuttu Kokki, varas, vaimo ja rakastaja -näytelmän saaminen Helsinkiin, KOMin näyttämölle on ainutlaatuinen kulttuuriteko. Ennen KOMia näytelmää on esitetty Suomessa, Helsingissä Viirus-teatterissa vuonna 1998. KOMiin näytelmän sai teatterin johtoon kuuluva Juho Milonoff, ja onnistuneesta dramatisoinnista ja ohjauksesta pitää kiittää  Riko Saatsia.

Peter Greenawayn piti kunnioittaa ensi-iltaa läsnäolollaan, mutta joutuikin matkustamaan Espanjaan. Harvinainen esitys oli houkutellut loppuunmyytyyn katsomoon myös metropoliitta Ambrosiuksen, ohjaaja Kristian Smedsin, näyttelijä, laulaja Samuli Edelmannin ja monia muita taiteilijoita.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja paljastaa ihmisen ahneuden ja ylettömän nautinnonhalun seuraukset. Kun mikään ei ole enää mitään, rajat inhimilliselle, humaanille käytökselle katoavat. Huippukokki Antto Melasniemen näyttämöllä valmistamien herkkujen tuoksu täyttää koko teatterin, mutta jostain syystä katsojalle ei tule nälkä...

Niko Saarela, Vilma Melasniemi ja Eero Milonoff, taustalla Marc Gassot huippurooleissa KOM-teatterissa. (kuva Noora Geagea) Niko Saarela, Vilma Melasniemi ja Eero Milonoff, taustalla Marc Gassot huippurooleissa KOM-teatterissa. (kuva Noora Geagea)

Niko Saarela on öykkärimäisen rikollispomon roolissa hillitön hedonisti, hänen pikkuveljeään näyttelevä Eero Milonoff rasistisen, älyttömiä möläytyksiä päästelevän juntin perikuva, Vilma Melasniemi miestään pettävänä vaimona vaarallisen sensuelli (upeasti Tiina Kaukasen puvustama), Eeva Soivio veljesten äitinä kaikkeen turtunut hupsu, Marc Gassot kokkina kuin parodia tämän ajan omissa sfääreissään leijuvista trendikokeista, ja Johannes Holopainen kokkipoikana juuri niin pihalla kuin huippuravintoloitten alin kasti tuppaa olemaan.

Suomenruotsalainen, Euroopassa mainetta niittänyt näyttelijä Elmer Bäck johdattaa tarinaa eteenpäin, hän on kertoja, mutta myös rakastaja, jonka kohtalo on lopulta raaka. Hän tekee rohkean, huumorintajuisen ja lämpimän roolin, ja tuo mieleen takauman kaukaa 1990-luvun alusta, jolloin Suomen Kansallisteatterissa nähtiin Jouko Turkan unohtumaton Valheita-näytelmä. Mikä on totta, mikä tarua, lumoavimmassa teatterileikissä katsoja haastetaan juuri sen kysymyksen äärelle.

Elmer Bäck on kertoja ja rakastaja, jolle soisi paremman kohtalon. (kuva Noora Geagea) Elmer Bäck on kertoja ja rakastaja, jolle soisi paremman kohtalon. (kuva Noora Geagea)

Totta on toinen viikolla mieleen jääneistä esityksistä, Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama Granada-näytelmä. Ihmissuhteiden, naisen ja miehen välisen intohimon kuvaajana hän vahvistaa otettaan näytelmä näytelmältä. Samoin kirjailijana, siitä osoituksena hänen viides proosaromaaninsa, juuri ilmestynyt Kehä (WSOY).

Sari Puumalainen ja Risto Kaskilahti ovat tosielämän aviopari, näyttämöllä he ovat toisistaan eronnut pariskunta. (kuva Yehia Eweis) Sari Puumalainen ja Risto Kaskilahti ovat tosielämän aviopari, näyttämöllä he ovat toisistaan eronnut pariskunta. (kuva Yehia Eweis)

Granadassa käy taistoon näyttelijäpariskunta Sari Puumalainen ja Risto Kaskilahti. Näytelmässä samalle matkalle kolmen vuoden eron jälkeen osunut pariskunta ottaa mittaa toisistaan juuri sellaisin argumentein kuin rakastavaiset ja avioparit keskenään tekevät.

Hetket hotellissa täyttyvät intensiivisestä, hyökkäyksestä puolustukseen lainehtivasta keskustelusta. Loppu ei ole ennalta-arvattava ja kliseinen. Totta sekin.

Granadaa rytmittää hienosti 22-Pistepirkko -yhtyeestä tuttu kitaristi PK Keränen, KOMin Kokkia, varasta, vaimoa ja rakastajaa räp-artistina tunnetun Kasperi Laineen hieno musiikki.