Suru yhdisti turkulaiset

 

Turun perjantaisen terrori-iskun järkyttämät turkulaiset kerääntyivät sunnuntaina kauppatorille, jonka Aurakadun puoleinen nurkkaus peittyi kukkiin ja kynttilöihin.

 

Kuva Petri Mulari.

Eri-ikäiset pariskunnat tulivat paikalle käsi kädessä, lohtua toisistaan hakien. Suomen Punaisen Ristin työntekijä kertoi jutelleensa monien kanssa.

- Ihmiset hakevat vastauksia ja yrittävät torjua pelkoa. Paikalla on tosin ollut heitäkin, jotka näkevät kaikki turvapaikanhakijat ja maahanmuuttajat uhkana. Myös Punaista Ristiä on arvosteltu ja Pansion vastaanottokeskuksessa on vahvistettu vartiointia vihan ilmauksien vuoksi, hän kertoi.

Suru ja järkytys tapahtuneesta näkyi turkulaisten, mutta myös irakilaisten maahanmuuttajien olemuksessa.

- Olin paikalla perjantaina, kun tapahtumat saivat alkunsa. Yritin pysäyttää puukottajan, mutta hän pääsi käsistäni. Sen jälkeen yritin tukahduttaa kaulaan puukotetun naisen verenvuotoa, kertoi kaksi vuotta Suomessa asunut turvapaikanhakija Saadi Waleed. Hän oli tullut torille sunnuntaina ystäviensä kanssa suoraan kirkosta.

- Kävimme rukoilemassa ja toivomme suomalaisten uskovan, etteivät kaikki arabit ole rikollisia, sanoi Waleedin ystävä Ali Al-Tayar.

Uudestakaupungista paikalle tullut, vahvasti tatuoitu Otto vahvisti irakilaisten mielipiteen,

- Yksi mätä hedelmä voi pilata monen viattoman maineen. Minulla on rystysiin tatuoitu sana sad, surullinen. Sitä olen tänään.

Torilla päivystysvuorossa ollut poliisi sanoi monen todenneen, että marokkolaisen 18-vuotiaan miehen terroriteko ei saa vaikuttaa elämään Turussa.

- Paikalle ei tullut ainakaan tänään yhtään mielenosoittajaa tai muuten häiritsevästi käyttäytyviä kansalaisia. Kyllä tämä turkulaisena järkyttää mieltä, kaupunki on tähän asti tuntunut kovin rauhalliselta kylältä.

Turussa opiskelevat Antti Järvinen ja Tanja Honkala olivat vakuuttuneita, että tapahtunut yhdistää ihmisiä.

- Turussa on aina voitu kulkea huoletta, mutta pelkäämään emme nytkään suostu. Surra saa, mutta vihata emme saa.

Turun tapahtumista kattava reportaasi ensi torstaina ilmestyvässä Avussa.

 

 

 

Vävypoika tuli perheeseen Bagdadista

Tänään, jolloin Turun terrori-iskusta on kulunut vuorokausi ja voimme vain ihmetellä, miksi Marokosta haetaan turvapaikkaa Suomesta, Marokosta, jossa ei ole sotaa, sortoa, eikä nälänhätää ja tukea niitä, jotka oikeasti tarvitsevat turvapaikkaa.

Itse jouduin kasvokkain tilanteessa, jota en ollut osannut ennakoida. Ehkä olisi pitänyt kolmen aikuisen lapsen äitinä, onhan maailma avoin joka suuntaan.

Tuoreen vävypoikani matka alkoi neljä vuotta sitten Irakista, Bagdadista. Vaikea, raskas ja kallis matka eteni Turkin, Makedonian ja Unkarin kautta Suomeen, Tukholman kautta Oulun vastaanottokeskukseen, sieltä Vantaan vastaanottokeskukseen.

Tuli kevät  2017, jolloin tyttäreni tapasi turvapaikkaa hakeneen hänet Helsingissä, pitkän matkan tehneen irakilaisen.

Kun tytär kertoi minulle rakastuneensa ja suunnittelevansa tulevaisuutta miehen kanssa, jouduin kasvokkain omien asenteideni kanssa.

Olin tehnyt laajan pakolaisia koskettavan reportaasin Apuun Kosilta elokuussa 2015 yhdessä kuvaaja Timo Pyykön kanssa, saman kuvaajan kanssa tänä keväänä Israelissa, jossa kuuntelin myötätuntoisesti palestiinalaisten tilannetta.

-Sitä saa, mitä tilaa. Voin kirjoittaa näistä elämänkohtaloista, mutta miten suhtautua, kun se koskee omaa perhettäni, paruin sananmukaisesti silmät päästäni kotona toukokuun lopussa.

En voi väittää, että olisin ollut ilahtunut tyttäreni ilmoituksesta  - minulla ei ole mitään rasistisia tai  maahanmuuttovastaisia mielipiteitä. Olin huolissani irakilaisen perheeseen yllättäen tulleen miehen tilanteen epävarmuudesta ja tietenkin siitä, mihin tilanteeseen tyttäreni ehkä tulevaisuudessa joutuu.

Bagdadiin on palautettu suurin piirtein kaikki Suomeen tulleet. Vävyn perustelut maahanmuuttoviranomaisille ovat olleet hyvät, mutta Migriä ne eivät ole vakuuttaneet.

-Minulle sanottiin, että osa Bagdadin kaupunginosista ovat turvallisia. Se ei pidä paikkaansa. Minulla on siitä omakohtaisia, karmeita kokemuksia. Mosulista paenneet ovat saaneet turvapaikan, hän kertoi syödessään meillä sienirisott0a.

Se ei maistunut, sillä mausteita olisi pitänyt olla enemmän. Seuraavalla kerralla enemmän mausteita, eikä italialaista....

En kirjaa tähän hänen pakonsa perusteluita, ne kuuluvat maahanmuuttoviranomaisille. Alkukesästä ilmeni kuitenkin, että häntä auttanut oululainen lakimies oli useimmiten päiväunilla, "päikkäreillä", eikä muutenkaan paneutunut tilanteeseen kuten olisi pitänyt. Sitten julkisuuteen tulikin uutisia, että moni turvapaikanhakijoiden asiaa hoitavaa lakimies rahastaa helpolla rahaa valtiolta.

Paperittomista ja karkotetuista kirjat kirjoittanut toimittaja Kaisa Viitanen neuvoi meille hyvän asianajajan. Monia turvapaikanhakijoita auttanut lakimies on nainen. Nyt odotamme, mitä syksyn kuukaudet tuovat tullessaan.

Tänään, jolloin marokkolainen 18-vuotias on puukottanut kuoliaaksi kaksi ihmistä, ja kuusi on sairaalahoidossa, vävypoikani on tuskainen.

- En ole itse käynyt ulkona, mutta ystäväni Oulussa aisti pelkoa ja vihaa käydessään kaupassa.

Pitäisikö meidän kaikkien muistaa, että niin turvapaikanhakijoihin, kantasuomalaisiin - meihin ihmisiin - mahtuu niin hyvyyttä kuin pahuutta?

Meissä on Turun tai Barcelonan teon kaltaisia, joka puolella, joka maassa ja kansallisuudessa heitä on -  mutta rajat kiinni - ajattelu ei johda tässä maailmantilanteessa mihinkään.

Malttia, kuten tasavallan presidentti Sauli Niinistö viestitti.

 

Pyörällä päin ja pakoon!

Tulipahan vietettyä erilainen elokuinen tiistai ja samalla tutustuttua julkiseen terveydenhuoltoon. Mieheni Juha oli menossa palaveriin Musiikkitalolle, Helsingin keskustassa. Hän katsoi oikealle ja vasemmalle, skannasi tarkkaan Baanan, helsinkiläisten suosiman Kiasmalta Ruoholahteen kulkevan pyörätien. Ei ketään horisontissa. Rohkeasti vaan yli!

Samalla hetkellä hänen takaansa syöksähti miespyöräilijä, joka tuli Musiikkitalon aukion poikki ja törmäsi hänen selkäänsä. Juha kaatui täydellä painollaan vasemman reitensä päälle (tietenkin saman reisi, jossa on polven tekonivel...), huusi ja kirosi lujaa (teidän, että Juhasta lähtee ääntä) miehen perään.

Mitä tämä teki? Karkasi paikalta taakseen vilkaisematta. Toinen jalankulkija sentään pysähtyi ja tarjosi apuaan. Karkuun lähteneestä pyöräilijästä näkyi enää harmaan puseron selkämys.

Helsingissä pyöräillään yhä enemmän, ja se on erinomainen asia. Suurin osa pyöräilijöistä hallitsee liikenne- ja käyttäytymissäännöt, mutta osa paahtaa eteenpäin kun kamikazelentäjät, välittämättä autoista, jalankulkijoista ja loppujen lopuksi myös itsestään. He eivät pysähdy stopmerkkien eteen (yksi esimerkki löytyy työmatkaltani A-lehtiin Kulosaareen, jonka sillan alta löytyy kyseinen liikennemerkki. Autoilijat pysähtyvät, joka toinen pyöräilijä viis veisaa merkistä). Helsinkiläisten pyöräilykulttuuri on vielä valovuoden päässä esimerkiksi Kööpenhaminan ja Amsterdamin asukkaiden vuosikymmeniä pitkästä taidosta pyöräillä. Olisiko pakollinen pyöräilykortti meikäläisille tarpeen?

Miten Juhalle kävi? Muutama tunti tapaturman jälkeen reisi oli niin kipeä, ettei jalka kantanut. Vein hänet Malmin sairaalaan, jossa odotimme vain vajaan tunnin traumapolin päivystykseen. Nuori, tuskin kolmekymppinen mieslääkäri tutki jalan ja sanoi, ettei reisiluu ole murtunut, mutta jalassa saattaa olla "aitiopainesyndrooma". Siis mitä?

"Lihas on saanut niin pahan iskun, että se turpoaa, mutta lihaskalvot eivät anna enää periksi. Tilanne on niin vakava, että se pahimmillaan voi johtaa jalan kuolioon. Annan lähetteen Töölön sairaalaan, vamma vaatii erikoislääkäriä."

Loistavalle nuorelle lääkärille suuri kiitos, hän sanoi vielä lopuksi, ettei voi nukkua yötään rauhassa, jos päästää Juhan kotiin. Ennustan tälle lääkärille hyvää tulevaisuutta, hän on niitä, jotka osaavat kuunnella potilasta ja paneutua tämän tilanteeseen perusteellisesti. (Edesmennyt neurologian professori Jorma Palo sanoi minulle aikoinaan haastattelussa, että hän suosittelee kaikille lääkiksen opiskelijoille patologin ammattia, jos nämä eivät tule elävien kanssa toimeen. Varsin osuva neuvo.)

Ajoimme Malmilta Töölön sairaalaan, jossa kaksi ystävällistä vastaanottovirkailijaa otti Juhan sisään ja sanoi, että menee tunti tai pari, sillä sairaalaan oli juuri tuotu auto-onnettomuudessa vakavasti loukkaantunut. Tämän jalkaa amputoitiin parhaillaan. Normi-ilta HUS-alueen suurimmassa traumatologian päivystyksessä, jossa helsinkiläisten tapaturmapotilaiden lisäksi hoidetaan vaikeimmat tapaturmat koko Uudenmaan alueelta.

Juha pääsi tarkkoihin tutkimuksiin parin tunnin sisällä. Verikokeet, jotka kiidätettiin HUS:n Meilahden laboratorioon ja kirurgin tutkimus osoittivat, ettei kyseessä ollut onneksi aitiopainesyndrooma. Pelkkä lihasrevähdys, mutta niin kipeä, että kainalosauvoilla tultiin kotiin puolenyön jälkeen.

Tapahtumalla on kaksi opetusta: OPI VAROMAAN KAMIKAZEPYÖRÄILIJÖITÄ ja JULKINEN TERVEYDENHUOLTO ON PARHAIMMILLAAN juuri niin tehokasta ja ammattitaitoista kuin saimme tiistaina 8. elokuuta kokea.  Juuri sinä iltana olimme onnellisia, ettemme asu Trumplandiassa.

Tunnit Even ja Mannerheimin kanssa

Laila Hirvisaari ja tyttäret, vas. Anu, Eve ja Kristiina.

Jos työkaveriksi, ystäväksi sattuu toimituksessa vastapäätä ylös ja alas laskettavan sermin takana istuva Eve Hietamies, ei ole kolmen vuoden aikana voinut välttyä Mannerheimilta.

Eve on luonnonvoima ja mestari vähättelemään itseään, yhdentoista menestysromaanin kirjailija (onhan luku Eve oikea?), jatkuvasti Apuun tekstiä tuottava toimittaja. Oopperan Carl Gustaf Emil Mannerheimista hän kirjoitti äitinsä, kirjailija Laila Hirvisaaren kanssa kahdella Italian-reissulla ja vähän kotimaisemissakin. Italiassa ei kommelluksilta vältytty, mutta tekstiä näiltä sanojen, tarinoiden ja suomen kielen taitajilta syntyi.

Tulos nähtiin 9. kesäkuuta Ilmajoen Musiikkijuhlien Mannerheim-oopperan ensi-illassa. Librettonsa ohjaajaksi äiti ja tytär saivat Tuomas Parkkisen, säveltäjäksi Tuomas Kantelisen, koreografiksi Osku Heiskasen. Ja päärooleihin Waltteri Torikan, Johanna Rusanen-Kartanon, Essi Luttisen ja liudan nuorempia ykkösluokan laulajia. Vaasan kaupunginorkesteri, Ilmajoen oopperakuoro ja Oopperan lapsi- ja nuorisokuoro viimeistelivät lopputuloksen.

Lopputulos on hieno. Mannerheim ei nouse kivisen patsaansa selkään, ikonista tehdään mies ja ihminen. Sensaatiota ei haeta, ei etsitä homo- tai biseksuaalitulkintaa. Riittää, kun kerrotaan elämästä, miehen yksinäisyydestä ja hänen valintojensa vaikeudesta.

Ensi-illan karonkassa täristiin onnesta, otettiin selfiekuvia, skoolattiin, naurettiin ja vähän liikututtiinkin. Sain olla hetken siivellä, työtehtävissä, mutta myös Even ystävänä iloitsemassa hänen elämänsä hetkestä.

Hetki on tosin suhteellinen käsite, tuleehan syksyllä ensi-iltaan hänen Yösyöttö-romaanistaan tehty elokuva. Ja uusin romaani, Hammaskeiju, on myynyt kustantajan (Otava) mukaan niin hyvin, että se on parantanut alkuvuoden kirjanmyyntiä. Aivan kuten rouva Jenni Haukion kokoama suomalaisen runouden kokoelma Katso pohjoista taivasta.

Rouva sattui olemaan (ei sentään ihan sattumalta) Mannerheimin ensi-illassa puolisonsa, tasavallan presidentin Sauli Niinistön kanssa. Väliajalla Eve ja äitinsä edustivat presidentin seurueessa.

-Tosi rentoja tyyppejä, kyselivät, miten tarina syntyi. Ja me kerrottiin, Eve kertoi karonkahuumassa.

Johanna Rusanen-Kartano ja Sofi Oksanen ovat tuttuja entuudestaan. (kuva Jussi Niukkala)

Karonkan yksi onnellisista oli upean roolin tehnyt ykkössopraanomme Johanna Rusanen-Kartano. Hän iloitsi yhdessä kirjailija Sofi Oksasen kanssa lopputuloksesta ja otti selfien Johannan mummoroolien kunniaksi, tekihän hän Sofin Puhdistus-romaanin oopperaversiossa Kansallisoopperassa vanhan Aliiden roolin.

Koska ilta oli satumainen, ei tarvittu enää kuin täysikuu. Se nousikin valtavana pallona maan ja metsien ylle.

 

 

Hietaniemen hautausmaalla

Tytär tuki äitiään. (kuva Petri Mulari).

Hetki oli pysäyttävä, ikään kuin aika olisi seisahtunut. Ja aika seisahtui hetkeksi, juuri niillä minuuteilla.

Kaikki elämäni kokemat kuolemat olivat läsnä hetkessä, kun Kaartin soittokunta alkoi helatorstaina kello 15.21 soittaa raskasta Narvan marssia, ja maavoimien kunniakomppania oli jo asemissaan, korkein valtiojohto omassa ryhmässään, tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja entiset presidentit Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen puolisoineen siinä valtiojohdon vieressä.

Mustarastas lensi ylläni kaartuvaan lehmukseen, mutta se hiljeni, tuuli Taivallahdelta hiljeni. Myös mieleni hiljentyi hetkellä, ja kaikki muistot vyöryivät mieleeni.

Hietaniemi on minulle tuttu, mutta ei enää pelottava kuten aikoinaan lapsena.

Jouduin Hietaniemen hautausmaalle suremaan liian nuorena. Olin kymmenvuotias, kun Tapiolassa kuorma-auton alle jääneen pikkuveljeni uurna laskettiin sukuhautaan. Sen jälkeen olen seissyt saman haudan äärellä äitini ja isäni uurnanlaskuissa vuosina 2009 ja 2011.  Sitten tytärpuoleni. Vuosi oli silloin 2013, ja perheeni eli raskasta aikaa.

Työtehtävissä olen ollut samalla hautausmaalla kahdesti. Ensin nuorena toimittajana vuonna 1986, kun Ilta-Sanomien toimittajana raportoin presidentti Urho Kekkosen hautajaisista. Siitä on nyt 31 vuotta, ja minä saman verran vanhempi. En enää nuori, mutta paljon kokenut.

Helatorstaina olin mukana tasavallan yhdeksännen presidentin Mauno Koiviston hautajaisissa ja seisoin hautausmaalla kolmen toimittajan ja kahdeksan kuvaajan kanssa medialle varatulla lavalla. Lavan edessä oli Väinö ja Linda Tannerin hauta.

Valtiollisten hautajaisten tiukka protokolla ei merkinnyt mitään sillä hetkellä, kun Mauno Koiviston tytär Assi talutti äitinsä Tellervon avoimen haudan äärelle. Hetki oli hyvin yksityinen ja hyvin herkkä, vain perheelle varattu, vaikka me ulkopuoliset olimme siinä läsnä.

Juuri kuusikymmentä täyttänyt tytär talutti 88-vuotiasta äitiään, joka murtumatta kesti tilanteen, äiti, joka on aikoinaan tukenut tytärtään tämän kasvaessa aikuiseksi naiseksi, nyt tytär tukemassa vanhaa äitiään.

Hetki paljasti sen, mikä elämässä on tärkeintä.

Presidentin hautakumpu peittyi kukkiin.

 

 

Krista ja Tiina maailmalla

Kahden naisen tarina alkaa vuodesta 2004, kun ruokatoimittaja Tiina Rantanen ja toimittaja Krista Launonen ystävystyivät ollessaan töissä Gloria-lehdessä. Juttua vilkkailla naisilla riitti toimituksen aamukahvituokioissa ja pian myös vapaa-ajalla.

Kun sukulaissielut löysivät toisensa, ei ystävyys katkennut siihen, että Krista lähti Trendiin toimituspäälliköksi ja sieltä A-lehtiin Voi hyvin -lehden päätoimittajaksi. Hän maalasi tauluja jo silloin ja on nykyään vapaa kuvataiteilija, yhtä vapaa kuin Tiina rautaisen ammattitaidon ja näkemyksen omaavana ruokatoimittajana. Ja nykyään myös kuuden kirjan tietokirjailijana.

Krista Launosen ja Tiina Rantasen yhteinen lapsi on Illallistarinoita-kirja.

Naisten pitkäaikainen haave toteutuu tällä viikolla julkaistussa kirjassa Illallistarinoita (Cozy Publishing). Kirja on visuaalisesti houkutteleva, niin myös sisältö. Ja tietenkin kokkaamaan houkutteleva.

Kirjassa kerrotaan kymmenestä maasta, esitellään kymmenen menuta ruokaohjeineen ja kymmenen illallispöytätarinaa. Niihin ovat innoittaneet matkakokemukset ja Kristan maalaukset. Se, että kirjaa tehtiin konkreettisesti Tiinan terassilla ja kotona viime kesän vähemmän helteisen heinäkuun aikana, ei näy tuloksessa!

Maailmalla matkanneet ystävykset ovat tehneet tarkkoja havainnointeja tunnelmista ja ruuista, ja kumpikin kertoo tuokiokuvissaan kokemuksistaan muun muassa Kreikasta, Meksikosta, Yhdysvalloista ja Italiasta.

Tarinat ovat kuin pienoisnovelleja, matkalle lähtöön houkuttelevia, valon, lämmön ja makuelämysten lähteille.

Kirjaa Tiina ja Krista kutsuvat yhteiseksi lapsekseen, mutta opus on omistettu heidän pojilleen Jussille ja Emilille. Emil on Kristan 5-vuotias, 28-vuotias Jussi Tiinan poika, yhtä luova kuin äitinsä. Hän on  asianharrastajille tuttu mies juuri neljännen levynsä julkaisseesta Gaselli-rapnelikosta.

Krista Launosen kirjaan tekemät työt ovat myynnissä, myös Hummeri-taulu.

 

 

 

Jukka ja Jukkis, karismaa lavan täydeltä

Kuin kiireetön pysähdys, lepohetki kaiken päälle vyöryvän keskellä on Suomen Kansallisteatterin Kuolema Venetsiassa -näytelmä. Esityksessä ei pyritä ylimääräisiin, liiankin usein nähtyihin tehokeinoihin, eikä näytelmän sanomaa tarvitse alleviivata katsojalle.

Thomas Mannin (1875-1955) klassikkoromaanin sisältö riittää, ja siihen riittävät myös näytelmän näyttelijät, Jukka Puotila ja Jukka-Pekka, Jukkis Palo. Ikätoverit (Jukka, s. 1955, Jukkis, s. 1954) on nähty kymmenissä Kansallisen esityksissä, nyt kahden, kolmantena näyttämöllä mukana upeasti soittava nuori sellisti Artturi Aalto.

Teatterielämyksen täydentää puvustuksenkin tehneen Tarja Simonen suunnittelema unenomainen, mereen ja aikaan hitaasti vajoavan Venetsian lavastus. Katosta hiljalleen näyttämölle valuva hiekka on kuin vuosien kiito elämän tiimalasissa, hetkessä ohitse.

Jukka Puotilan ja Jukka-Pekka Palon intensiiviset, tarkat roolityöt hiljentävät katsojan (kuva Tuomo Manninen).

Tarinassa kirjailija Gustav von Aschenbach (Jukka Puotila) pakenee vanhenemistaan ja luovuutensa katoamista Venetsiaan, kuolevaan kaupunkiin. Hänen tarinansa kertoja paljastaa kirjailijan epätoivon ja haaveet (Jukkis Palo). Kirjailija rakastuu silmittömästi hotellissa asuvaan nuoreen poikaan, melkein lapseen, vaikka verhoaa homoseksuaaliset tuntemuksensa runollisiin kielikuviin ja estetiikkaan. Thomas Mann kirjoitti aikoinaan romaaniin myös itsensä ja omat seksuaaliset kamppailunsa.

Michael Baranin dramatisoima ja ohjaama esitys luottaa tekstin voimaan, ja sisältöä siinä on. Hetkittäin monologien pituus tuntuu liiankin pitkältä, mutta eihän aina tarvitse kiiruhtaa. Vajaat puolitoista tuntia kestävä intensiivinen esitys ei katkea väliaikaan ja hyvä niin.

Kahden J:n, Jukan ja Jukkiksen työskentelyä on ilo katsella. Vahva keskinäinen luottamus, pitkä kokemus näyttelijöinä ja kyky muuntautua roolista toiseen eivät jää epäselväksi kenellekään.

Näytelmän käsiohjelmassa on heidän roolitöittensä lista Kansallisteatterissa, ja lista on hengästyttävä. Jukka Puotilalle Kuolema Venetsiassa on hänen taiteilijajuhlaesityksensä. Valinta on hieno.