Elämä, se on edessä. Miten toiveikasta kaikki on näille nuorille, sotavuosista eri tavoin selviytyneille. He selvisivät!
Säällisen ajan jälkeen, huhtikuussa 1955 syntyy Helin ja Sakarin esikoinen, minä.
Äitini siunattiin kuolemansa jälkeen samassa kirkossa vuonna 2009, isäni kaksi vuotta myöhemmin.
Katson nyt heidän hääkuvaansa ja häpeän maata, joka ei hoida vanhuksiaan, vaan rahastaa heidän vanhuudellaan.
Äitini ja isäni kuuluivat sukupolveen, joka rakensi tätä maata. Ja hyvin rakensi. Nyt voin olla vain onnellinen siitä, etteivät vanhempani koskaan jotuneet kokemaan nykyistä henkistä, monin tavoin ahdistavaa ilmapiiriä ja sitä vanhustenhoidon jamaa, jossa Suomi tällä hetkellä on.
Äitini (1926-2009) joutui olemaan vain viisi viikkoa Peijaksen sairaalassa sairastettuaan melkein parikymmentä vuotta kuolemaan johtavaa ALS-lihasrappeumatautia. Äidin loppu tuli nopeasti maaliskuun yhdeksäntenä aamuna, ja kun tulimme sairaalaan hänen otsansa oli vielä lämmin, kun sitä silitin. Saattohoitoa ei tarvittu. Tosin hänkin joutui viimeisinä päivinään kokemaan välinpitämätöntä hoitoa ja kuuntelemaan muutamien aggressiivisten potilaiden huutoa. Näin tilanteen itse päivää ennen äidin kuolemaa.
Isäni (1917-2011) oli vain kuusi päivää Marian sairaalassa keuhkokuumeen takia. Olimme mieheni Juhan kanssa Budapestissa, kun sain aamulla puhelinsoiton, että isä oli nukahtanut rauhallisesti lopulliseen uneen. Olin tavannut hänet kolme päivää aiemmin, jolloin minun piti vielä lukea hänelle, ikuisesti toimittajasielun omaavalle miehelle, ääneen Osama Bin Ladenin murhasta!
Sen päivän me kävelimme Juhan kanssa ympäri Budapestia, ympäri vanhempieni nuoruuden rakasta kaupunkia, itkimme ja nauroimme vanhempiini liittyviä hyviä ja myös huonoja muistoja.
Isä ehti elää kaksi vuotta äidin kuoleman jälkeen yksityisessä hoivakodissa Helsingin Tammisalossa. Hänen pienen yksiönsä hinta ei ollut päätähuimaava, ja hän selvisi maksuista eläkkeellään. Hänen saamansa hoiva, huolenpito ja välittäminen olivat ensiluokkaista tasoa, eikä hän tempperamenttisena ja melkoisen jääräpäisenä eteläpohjalaisena ollut mikään helppo tapaus!
Nyt meitä vanhoja on pian entistä enemmän. Näiden nuorien sijoittajien, yksityillä, huonosti hoidetuilla hoivakodeilla rahastavien on turha kuvitella, ettei vanhuus olisi heidänkin edessään. Ehkä he selviävät loppuvuosistaan rahoillaan, ehkä eivät, mutta jos saa ja voi elää pitkän elämän, on vanhuus meidän kaikkien päätepysäkki.
Ja sillä pysäkillä kaikkien on saatava ihmisarvoista, kunnioittavaa kohtelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti