Leijonamielen rohkeat veljekset

Kirjailija Astrid Lindgren (1907-2002) ei kaihtanut rohkeita, omassa ajassaan jopa radikaaleja ja vaikeita aiheita. Kuolemaa hän käsitteli erityisen hienosti Mio, poikani Mio- sekä Veljeni Leijonamieli -romaaneissaan. Näistä jälkimmäinen saa nyt vaikuttavan tulkinnan Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. 

Mikko Kauppila ja Alexander Wendelin. 

Katsojien kyynelkanavat  - minun ja myös edessäni istuneen kymmenvuotiaan pojan - aukeavat heti ensimmäisessä kohtauksessa, jossa isoveli Joonatan lohduttaa kuolemansairasta pikkuveljeään Korppua. Joonatan lupaa, ettei jätä veljeään koskaan ja kuvailee hänelle ihanan Nangijalan maan. Käy kuitenkin niin, että Joonatan kuolee ensin tulipalossa hänen yrittäessään pelastaa Korppua liekeistä. 

Tarinan edetessä kuollaan monta kertaa, mutta siinä myös eletään ja taistellaan hyvän puolesta pahaa vastaan kuten parhaissa saduissa on kautta aikojen kerrottu. Mieleeni tuli monta kertaa alkusyksystä Tampereella näkemäni Taru Sormusten herrasta -suuresitys. Siinä pahuuden valtakunta on Mordorissa, Veljeni Leijonamielessä lohikäärme Katlassa, jonka valta uhkaa Nangijalan asukkaita. He ovat jakautuneet Kirsikkalaakson ja Ruusulaakson väeksi. Kammottavaa pahuutta ja terroria edustavat mustat sotilaat ovat vieneet ruusulaaksolaisten vapauden ja kuristaneet näiden elinolosuhteet surkeiksi. Aikuisen katsojan ei tarvitse etsiä tästä kuvastosta ajankohtaista symboliikkaa. Näytelmän lohikäärme Katlaa ei tuoda onneksi näyttämön kokoisena hirviönä, vaan nukketeatterin keinoin.

Ohjaaja Jakob Höglund tavoittaa tarinan herkät sävyt ja myös pahan, joka on voitettava. Mikko Kauppila on karismaattisen vahva isoveli Joonatan, Alexander Wendelin herkkäkasvoinen pikkuveli Korppu. Molemmilla on tehtävänsä tukea ja rohkaista toista hetkillä, jolloin usko horjuu ja paha tuntuu ylivoimaiselta voitettavalta.

Pahan sotilaat esitetään myös nukkeina, joiden suunnittelusta vastaa Heini Maaranen.  

Sanna Majuri, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Unto Nuora ... voisin luetella koko ensemblen, niin hienosti porukka heittäytyy tarinaan! Juonta vie myös eteenpäin uskomattoman taitava muusikko Senni Valtonen, joka soittaa konserttikanteletta, kansanhuiluja, klarinettia, säkkipilliä ja niiden lisäksi monta muuta soitinta! Stefan Johansson on säveltänyt esityksen musiikin ja luonut  äänidesignin, joka on kerrassaan hieno. 

Vaikka ollaan kaupunginteatterin jättinäyttämöllä, Vilma Mattilan lavastus ei pröystäile. Olennainen osa esitystä on Heini Maarasen nukkesuunnittelu ja myös valkoiset origamikyyhkyset, nämä viestintuojat ja miksei myös symboliset rauhankyyhkyt. 

Loistava muusikko Senni Valtonen! 

Kun tähtitaivas säteilee Leijonamielen veljesten yllä, on pakko uskoa hyvän voittoon myös tässä meidän maailmassamme. Ilman toivoa meillä ei ole mitään. 

Helsingin kaupunginteatteri,Veljeni Leijonamieli suurella näyttämöllä, esitys suositellaan yli 9-vuotialle. Kuvat Otto-Ville Väätäinen.

Jäniksen matkassa

Kuka on tuonut 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä lähtien Suomen Kansallisteatteriin Väinö Linnaa, Timo K. Mukkaa ja Arto Paasilinnaa - näitä suomalaisten rakastamien kirjailijoiden romaaneista tehtyjä näytelmiä? Ei kukaan muu kuin ohjaaja Kristian Smeds. Ensin tuli Linnan Tuntematon sotilas (2007), Mukan Tabu (2015) ja nyt on vuorossa Paasilinnan Jäniksen vuosi.

Katsomoon kannattaa istahtaa ennakkoluulottomin mielin. Smeds haastaa yleisön heti alkuminuuteista mukaan esitykseen, kun jäniksenä temmeltävä, porkkanoita rouskuttava, aluksi suorastaan riiviömäistä kauhukakaraa muistuttava Marja Salo pomppii rivien välissä. Alkukohtaus on pitkä, ehkä jopa liian pitkä. Mutta sitten alkaa tapahtua. Päästään elämäänsä kyllästyneen Kaarlo Antero Vatasen ja jäniksen yhteisen matkan alkuun.

Marja Salo ja Tommi Korpela (kuva Stefan Bremer)

Tommi Korpela ei tee Vatasesta tyyppiä, hän on juurevasti näyttämöllä seisova Vatanen - jäyhä, tunteistaan vaikeneva suomalainen mies, joka päättää toimittajan työhönsä, vaimoonsa ja koko elämäänsä kyllästyneenä paeta metsään.  

Karnevalistinen vauhti kiihtyy, kun näyttämölle saadaan Heikki Pitkänen, Juha Varis ja Sari Puumalainen. He ovat monena - metsämansikkana, pääskysenä, tikkana ja muina luojan luomina. Kolmikko tekee erinomaiset roolityöt, Pitkänen ja Varis muun muassa nilsiäläisinä poliiseina. Entä Variksen noin satavuotias Kekkos-tutkija... Aika hurjan lavastuksen on kohtaukseen Kati Lukka jälleen tehnyt! Isosta työryhmästä on ehdottomasti mainittava myös Hanna Rajakankaan äänisuunnittelu. 

Juha Varis, Marja Salo, Tommi Korpela, Heikki Pitkänen ja Sari Puumalainen (kuva Stefan Bremer)

Sari Puumalainen on erityisen vahvasti läsnä eri rooleissaan. Hän kehottaa itseään näytelmän käsiohjelmassa "tuo aina uutta energiaa uudella hahmolla". Sitä hän todellakin tekee! Upeaa osaamista on ilo katsoa, hänen pelkäämätöntä fyysistä heittäytymistään. Mitään ei hävetä, eikä tarvitse hävetä.

Sari Puumalainen (kuva Stefan Bremer)

Kristian Smeds viekoittelee katsojan nauramaan, ja naurua tässä ajassa todella kaivataan. Smeds ei jämähdä tietenkään alun viekoitteluun, sillä esityksen tyylilaji vaihtuu väliajan jälkeen, kun jänis ja Vatanen ovat päässeet Lappiin asti. Alkaa synkempi vaihe miehen elämän tilityksessä.

Jos alussa nauratti, niin ihan lopussa liikutti. Satu aikuisille onkin satiiri tästä kaikesta, mitä Suomi on vuonna 2024. Vatanen häipyi Helsingin yöhön, niin yleisökin. 

Tommi Korpela ja Marja Salo (kuva Stefan Bremer)

Suomen Kansallisteatteri, suuri näyttämö, Jäniksen vuosi 

Angels in America on maagisen ihana

Hengästyttävä, maaginen, realistinen ja edelleen järkyttävän ajankohtainen - Suomen Kansallisteatterin Angels in America on täydellinen kokonaistaideteos ja kaikkiin aisteihin vaikuttava teatterielämys. Kun väliaika alkoi, ja väliverho laskeutui, pidättelin liikutustani. Ensimmäisen näyttämökuvan pieni lepattava kynttilänliekki oli muuttunut esityksen edetessä koko universumiksi, tautien, ennakkoluulojen, ihmisiä erilleen repivien riitojen, maapallon tuhon ja monenlaisen vallankäytön näyttämöksi.

Inke Koskinen, Aleksi Holkko ja Leo Ikhilor (kuva Mitro Härkönen)

Ja kaikista uhkakuvista huolimatta pelolle ei saa antaa periksi, eikä toivoa menettää. Se on näytelmän perimmäinen sanoma. 

Ohjaaja Linda Wallgren sai erityisluvan sovittaa ja ohjata amerikanjuutalaisen Tony Kushnerin (s. 1956) yli kuusituntisen esityksen neljään tuntiin. Tätä lyhennettyä versiota esitetään koko maailmassa vain Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, mikä on merkkitapaus jo sinänsä. Tarinan alkuperäisteokset ilmestyivät peräkkäisinä vuosina 1990-luvun alussa, eikä mikään tunnu vanhentuneelta. Viimeksi täyspitkä versio nähtiin Kansallisteatterissa vuonna 1994 Otso Kauton ohjaamana. 

Näytelmässä on maailmanlaajuinen aids-epidemia, koko planeettaa uhkaava ilmastokriisi, seksuaalisuutensa löytäneet ja homoseksuaalisuuden kieltävät ihmiset, häikäilemätöntä, sairasta valtaa käyttävä ja demokratiaa halveksiva poliittinen vaikuttaja. Se on myös kuva " vapaan maailman" Amerikasta. Kuulostaa raskaalta, mutta sitä Angels in America ei ole. 

Kristiina Halttu ja Timo Tuominen (kuva Mitro Härkönen)

Koko työryhmästä näkyy tekemisen ilo. Kristiina Halttu häikäisee useammassa roolissa - ennen kaikkea kuolemaantuomitun Ethel Rosenbergin haamuna ja myös mormoniäitinä. Timo Tuominen on valtavassa iskussa, hän on häikäilemättömän kova Roy M. Cohn, jolle "laki on notkea, hengittävä ja hikoileva elin" (Cohn on ajankohtainen hahmo myös uudessa, Trumpin uran alkuvaiheista kertovassa The Apprentice -elokuvassa). 

Markku Haussila ja Aleksi Holkko (kuva Mitro Härkönen)

Markku Haussila ja Aleksi Holkko ovat rooleissaan sananmukaisesti vereslihalla aidsin erilleen repivinä rakastavaisina, Leo Ikhilor molempia ymmärtävä ystävä ja sairaanhoitaja, Aksa Korttila mielenterveysongelmista kärsivä mormonimiehen, asianajaja Otto Rokan epätoivoinen vaimo. Entä taivaasta laskeutuva enkeli Inke Koskinen! Hänen vahvat repliikkinsä ovat kuin Shakespearen ikiaikaisen hienoa tekstiä. Juho Gröndahl on tehnyt hienon suomennoksen.

Aksa Korttila ja Leo Ikhilor (kuva Mitro Härkönen) 

Näytelmän visuaalisuus ja äänimaailma lumoavat katsojan. Stina Koistisen ja Joonas Outakosken musiikki, Ville Virtasen valo-, hänen ja ohjaajan yhteinen videosuunnittelu, Tarja Simonen lavastus- ja pukusuunnittelu, Suvi Kemppaisen koreografia ja näyttämöruumiillinen ajattelu vahvistavat elämyksen, jollaista en ole pitkään aikaan kokenut. 

Aksa Kortttila ja Otto Rokka (kuva Mitro Härkönen)

Neljän tunnin mittaisessa esityksessä ei ole minuuttiakaan liikaa, sillä Linda Wallgren vie työryhmänsä kanssa esitystä eteenpäin nopeina ja vaikuttavina kohtauksina. Uskon, mitä ohjaaja kirjoittaa käsiohjelmassa: tätä esitystä on ollut ravistuttavaa, maagista ja ihanaa tehdä. 

Suomen Kansallisteatterin pieni näyttämö, Angels in America