Kova kolmikko Vierikko, Reinikainen ja Puotila!

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, 1900-luvun vaikuttavin, voimakkain ja lopulta yksinäisin mies Suomessa. Kekkonen hallitsi, Kekkonen pelasi, Kekkonen juuttui kiinni valtaan, sai hännystelijänsä ja teki itsestään lopulta korvaamattoman.  Kansallisteatterin Toinen tasavalta -näytelmä kertoo dokumenttiteatterin tavoin ajasta, joka nyt tuntuu uskomattomalta. Vai onko  sittenkään uskomatonta?

Lippu saatu/Suomen Kansallisteatteri (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Ohjaaja, näytelmäkirjailija Esa Leskinen jatkaa tarkkaa Suomen lähihistorian ja yhteiskunnan analysoimista uutuusnäytelmässään Toinen tasavalta. Tarkalla tutkijanotteella ja teatterintekijän taidolla hän perkaa vuosikymmenet, jotka meille Urho Kekkosen ajan eläneille ovat tuttuja ja erinomainen muistutus heille, joille aika on historiaa. 

Janne Reinikainen

Näytelmä on myös muistutus siitä, miten hyvinvointivaltiota rakennettiin sotien jälkeen, neuvostonyrkin alla. Havahtuminen kannattaa, sillä niin hyvinvointivaltiota kuin demokratiaa uhkaavat nyt erilaiset vaarat kuin Kekkosen aikana. Sitä Leskinen ei lähde alleviivaamaan. Näytelmän ajankohtaisuus on silti juuri nyt ilmeistä.

Leskinen ohjaa isoa työryhmäänsä kuin kapellimestari orkesteria. Nopeilla näyttämökuvan vaihdoilla ollaan välillä eduskunnassa, välillä Kesärannassa, Tamminiemen saunassa, Moskovassa ja myös meidän, tavallisten suomalaisten kodeissa. 

Näyttämön ylälaidassa kulkevat videot hallitsevat näyttämön tapahtumia hetkittäin vähän liikaa. Suuri spektaakkeli voisi alkaa muutenkin kuin videolla näyttämön takaa, ja katsojan huomio kiinnittyy liikaa videoihin, ei näyttämölle. Faktatieto on silti varmasti paikallaan nuoremmille katsojille. 

Keskeisissä rooleissa Kekkosena ja Paasikivenä Vesa Vierikko, Janne Reinikainen ja Jukka Puotila ovat voimiensa tunnossa ja osoittavat roolihahmojen luonteissa ja toiminnassa myös näiden heikkoudet. 

Valtteri Simonen ja Vesa Vierikko

Vierikon koskettavassa, dementiaan sairastuneen Kekkosen hahmossa on koskettavaa inhimillisyyttä. Nuoruuden painajainen sisällissodan ajalta Haminan valleilla ei jätä häntä rauhaa, eikä näytä jättävän Stalinkaan. 

Janne Reinikainen tunnetaan vahvoista rooleistaan. Nyt hän nousee jotenkin aivan uudelle tasolle, hänen Kekkosensa on itsevarma, dynaaminen  ja herkkä.

Jukka Puotilan Paasikivi, Jan-Magnus Jansson ja Mauno Koivisto vakuuttavat. Puotilan roolityö on sellaista taidokkuutta, josta katsoja voi vain nauttia. 

Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Katariina Kaitue, Janne Reinikainen ja Sari Puumalainen

Naisten rooleissa loistavat Sari Puumalainen, Kristiina Halttu ja Katariina Kaitue, jonka neuvostotulkki on yksi esityksen pienistä helmistä.

Janne Reinikainen ja Jukka Puotila

Jukka Puotila

Kun suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ajetaan nyt täysillä alas, on hyvä muistaa, miten se rakentui ja ketkä sitä olivat rakentamassa. Ja ketkä yrittivät estää, hekin tulevat näytelmässä esille.

Suomen Kansallisteatteri, Toinen tasavalta, esityskuvat Mitro Härkönen.

Vesa Vierikko

Minna Suuronen on Ryhmäteatterin tähti

Ryhmäteatterin The Poet of Finland ei ole elämäkertanäytelmä runoilija Pentti Saarikoskesta. Se on riipaisevan kipeä tarina intohimoisesta, järjettömästä rakkaudesta, alkoholismista ja siitä, miten juominen tuhoaa ihmissuhteet.  

Lippu saatu/Ryhmäteatteri (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

The Poet of Finland eli Saarikoski ja minä -näytelmän keskiössä loistaa melkein kaiken kestävä Pentti Saarikosken (1937-1983) kolmas vaimo, toimittaja, kirjailija Tuula-Liina Varis (s.1942). Hänen vuonna 1994 ilmestynyt omaelämäkerrallinen Kilpikonna ja olkimarsalkka -romaaninsa innoitti Aina Bergrothin kirjoittamaan näytelmän, jonka on nyt sovittanut ja ohjannut Ryhmäteatterin uusi johtaja Riikka Oksanen. 

Santtu Karvonen ja Minna Suuronen.

Näytelmä kuten kirjakin kertoo Tuula-Liinan ja runoilija Pentti Saarikosken avioliitosta, joka kesti vuodesta 1967 vuoteen 1975. Nuoren toimittajan Tuula-Liinan rakastuminen jo jalustalle nostettuun runoilijaan johtaa avioliittoon, jossa Tuula-Liina sietää melkein kaiken. Kunnes ei enää siedä. 

Pääroolissa loistaa näyttelijä Minna Suuronen, jonka levollinen ilmaisu antaa hyvän vastavoiman Markku Haussilan, Santtu Karvosen ja Robin Svartströmin rooleille Saarikoskena, ja kaksi viimeksi mainittua muun muassa myös Hannu Salamana, Jorma Ojaharjuna ja Lasse Sammalistona. 

1960-luvun alkoholinhuuruista elämää tulkitsee tuskaisimmin ja aidoimmin Santtu Karvonen. Hän ei tyypittele, eikä liioittele juomisen hurmaa ja rypemistä Helsingin eri kapakoissa, ei krapuloitaan, ei edes kammottavaa delirium-kohtaustaan.

Näen näytelmän naisten luomana kokonaistaideteoksena ja vahvana puheenvuorona ihmissuhteiden monimutkaisuudesta. He ovat löytäneet Tuula-Liina Variksen romaanista kirkkaimman ytimen - sen, ettei taiteilijan puolison, muusan tarvitse sietää kaikkea. Aina Bergroth, Riikka Oksanen, Minna Suuronen ja myös näytelmässä mukana oleva sopraano Johanna Isokoski osoittavat tulkinnassaan sen, mitä itsekeskeinen, alkoholisoitunut ihminen vaatii läheisiltään. Miten piittaamaton hän on, miten  mitkään lupaukset eivät pidä paikkaansa, ja miten hänen työnsä on tärkeämpää kuin mikään muu. 

Minna Suuronen Janne Vasaman hienossa lavastuksessa.

1960- ja 70-lukujen taitteen kostea, legendaarisia mittasuhteita saanut taitelijaelämä ja Saarikosken alkoholismi tunnetaan, ja aikalaiskuvauksena näytelmä onnistuukin hyvin. Vaikka kyseessä ei ole mikään dokumentti, niin kenties nykypolvelle olisi voitu kertoa myös enemmän myös hänen kiistattomasta lahjakkuudestaan. Saarikoski oli poikkeuksellinen kielellinen nero, joka omien runojensa lisäksi suomensi loistavasti muun muassa Homerosta, Aristotelesta, James Joycea ja J.P. Salingeria. 

Näytelmä tuntui naurattavan aluksi osaa yleisöä. Väliajan jälkeen tarina sävy tummenee niin, että nauru loppui. Jäljelle jäivät kyyneleet siitä, miten kaunista elämä voisi olla, jos kauneudelle antaisi mahdollisuuden.

Viimeisenä jäivät mieleeni näyttämön valojen himmetessä Minna Suurosen katse ja Johanna Isokosken suurenmoinen laulu. 

Ryhmäteatteri, The Poet of Finland, Saarikoski ja minä. Esityskuvat Mitro Härkönen.

Myrsky on maaginen teatterileikki

Teatteri Jurkan piskuisella näyttämöllä nähdään nyt Myrsky, josta Shakespearenkin olisi riemastunut. Klassikkonäytelmässä temmeltävät ja pistävät itsensä likoon Martti Suosalo, Minttu Mustakallio, Marc Gassot ja Tuukka Leppänen.

Lippu saatu/Teatteri Jurkka (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Maa. Ilma. Maailma. 

Myrskyn ohjannut, sovittanut, lavastus- ja äänisuunnittelun tehnyt Erik Söderblom kiteyttää klassikkonäytelmän idean käsiohjelmassa kolmeen edellä mainittuun. 

Ohjauksessaan hän luottaa loistavaan näyttelijänelikkoonsa. Nelikko tekee kaikki Myrskyn roolit sellaisella heittäytymisellä, että katsojan henki on välillä salpautua. Myrskyn sinänsä sekavaa tarinaa katsotaan nyt kuin kaleidoskoopin läpi. Mikä on totta, mikä tarua? Mikä ylhäistä, mikä alhaista, mikä komediaa, tragediaa? Niitä kaikkia kuten koko elämä!

Loistava nelikko Martti Suosalo, Marc Gassot, Tuukka Leppänen ja Minttu Mustakallio.

Söderblom taitaa vieraannuttamisefektin - juuri sillä hetkellä, kun ollaan Paavo Cajanderin vanhahtavan suomennoksen koukeroissa, katsoja pudotetaan nykyhetkeen, Teatteri Jurkkaan, jossa kello käy, ja näyttelijöidenkin työaika loppuu ihan kohta. Muutama viittaus kulttuuria kurittaviin säästöihin ja Shakespearen sovinismiin riittää kertomaan, että nyt nähdään myös kantaaottavaa teatteria. Se tehdään hymy huulessa, jonka vain pitkään teatteria tehneet osaavat. Ei tosikkomaisesti, eikä mustavalkoisesti.

Näytelmän keskushenkilö, Martti Suosalon Prospero luulee hallitsevansa saartaan ja myös tytärtään Mirandaa. Harhaa kaikki, ei nuorten rakastavaisten tunteita voi pakottaa ja harhaa myös se, ettei Prospero ole voittanut orjakseen Kalibania, saaren onkaloissa asuvaa maan ja manalan iljettävää henkeä. 

Suosalon tulkinta Kalibanin hirviöhahmosta on sukua Sormusten herran Klonkulle, mutta tässä tapauksessa näyttelijä on ilkialastomana. Prospero-Kaliban -Suosalo tokaisee, että "neljäkymmentä vuotta näitä töitä tehneenä joutuu heilumaan näyttämöllä munasillaan." Hyvin heiluu ja täysin estottomasti!

Tuukka Leppäsen pää, Martti Suosalon takamus. Marc Gassot ihmettelee.

Yhtä häkellyttävän estoton kohtaus on, kun Tuukka Leppänen roikkuu minuuttikaupalla pää alaspäin alastoman Suosalon jalkovälissä (ja jälleen vieraannutetaan, että tässä on isossa teatterissa näyttäviä musikaalirooleja tekevä näyttelijä!) Leppänen on myös kuningas, kuninkaan poika ja hillittömässä juomakohtauksessa yksi saareen haaksirikkoutuneen laivan idiooteista kuten myös Marc Gassot, jonka tulkinnat eri roolihenkilöistä ovat valloittavaa katsottavaa ihan näytelmän alkuhetkistä lähtien.

Minttu Mustakallio hallitsee viehätysvoimallaan isäänsä Prosperoa ja myös Ferninandia, johon isästään piittaamatta rakastuu. Hän on myös henkäyksenkevyt ilman henki Ariel ja parodioi mainiosti erästä Kiviä taskussa -näyttelijää... 

Martti Suosalo ja Tuukka Leppänen.

Näytelmän uskomattoman hieno äänimaailma on työryhmän luoma, ja oman lisänsä siihen tuo kipakan pakkasillan henkäykset Kruununhaan Vironkadulle aukeavasta näyttämön ovesta. 

Marja Uusitalon pukusuunnittelussa on käytetty hyväksi kaikkea vanhaa - täkkejä viittoina, tyynyjä kruunuina ja somia pitsisiä alusvaatteita kuin hoviväen juhlakostyymeinä. Kertakaikkisen nerokasta, samoin Riikka Virtasen naamioinninsuunnittelu ja ompelija Sarita Vepsäläisen kädenjälki. Jos ei resursseja ison teatterin tavoin, käytetään hyväksi luovuutta!

Martti Suosalo ja Minttu Mustakallio.

Katsoja poistuu pakkasiltaan huumaantuneena, vapauttaahan Prospero-Suosalo näyttelijät ja yleisön teatterin taiasta. Katsoja tietää nähneensä juuri sitä teatteria, mitä tämä vakava aika kaipaa: taiteen vapauttavaa elämystä, leikkiä kaaoksen partaalla olevassa maailmassa.

Teatteri Jurkka, Myrsky, esityskuvat Marko Mäkinen.

Hildur on Arena-näyttämön täysosuma

Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä nähdään nyt jotain muuta kuin farssia. Menestyskirjailija Satu Rämön Hildur-dekkarista dramatisoitu näytelmä on täysosuma kaikilta osin. Arenan pieni näyttämö muuntuu hienosti Islannin maisemaksi ja myös näytelmän henkilöiden valoa ja varjoja sisältäväksi mielenmaisemaksi.

Lippu saatu/HKT (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Tarvitaan tarina - Satu Rämön esikoisdekkari Hildur - tarinan dramatisoija Satu Rasila - dramaturgian suunnittelija Ari-Pekka Lahti ja näytelmän ohjaaja Tuomas Parkkinen. Tämän työryhmän tulos on Helsingin Kaupunginteatterin Hildur.

Elena Leeve ja Paavo Kinnunen (kuva Mitro Härkönen)

Islantiin, Länsivuodoille sijoittuvassa tarinassa on keskiössä monin tavoin traumatisoitunut rikosetsivä, kadonneiden lasten yksikön päällikkö  Hildur Rúnarsdóttir. Vaativan työnsä ohella hän suree myös  omien pikkusiskojensa mystistä katoamista ja pakenee synkkiä ajatuksiaan surffailemalla Atlantin jääkylmissä aalloissa. Todellisuus iskee kuitenkin vasten kasvoja, edessä on jälleen uusi murhatutkinta ja sen jälkeen vielä pari muuta. Niitä kaikkia yhdistää outo löytö - uhrien suusta löytyvät vaaleat hiustupot.

Hildur saa avukseen poliisiharjoittelijan Suomesta, villapaitoja kutovan Jakob Johansonin, joka pelkää kuollakseen lentämistä. Jakob ei ole myöskään mukavuusalueellaan venekyydissä Atlanttia vellovassa myrskytuulessa. 

Hildurinsa lukeneet tietävät, miten tarina etenee. Se etenee myös Arena-näyttämön sovituksessa. Antti Mattilan lavastus, valosuunnittelija Petteri Heiskasen, äänisuunnittelija Eradj Nazimovin ja videosuunnittelija Toni Haarasen yhteistyönä muodostuu harvinaisen eheä kokonaistaideteos.

Nimiroolissa vaikuttaa rauhallisella läsnäolollaan Elena Leeve. Hän on se Hildur, joka lukija näkee mielikuvissaan jo kirjaa lukiessaan. Leeven roolissa ei ole mitään ylimääräistä, hän tulkitsee hienosti Hildurin mielenmaisemaa, kaikkea sitä hyvää ja myös ahdistavaa, mitä Hildur on elämässään kokenut. 

Elena Leeve (kuva Mitro Härkönen)

Toista pääroolia, Jakobia näyttelevä Paavo Kinnunen on tekee villapaitoja kutovana roolin, johon kaipasin hieman enemmän juurevuutta. Mutta ehkä Jakob on juuri niin nörtti oman poikansa huoltajuuskiistansa keskellä kuin mitä Kinnunen roolitulkinnassaan tekee. Huoltajuuskiistaan näytelmässä viitataan vain muutamin kohtauksin. Ja siitähän Satu Rämö on kirjoittanut dekkarisarjansa Jakob-nimisen kirjan. (Jotenkin voisi kuvitella, että sarjan muutkin osat poikivat näyttämöversioita.)

Paavo Kinnunen (kuva Mitro Härkönen)

Satu Rämö kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa, miten paha löytyy usein läheltä, mutta ihmisten läheisyys on suuri voimavara, joka meillä on. Se tulee todeksi myös näytelmäversiossa.

PS. Kysyin ensi-illassa kysyin Satu Ramöltä, onko hän ollut mukana Islannin jokasyksyisessä lampaidenkeruussa. Siitä nimittäin Hildur-sarjan viides osa Tinna-dekkari alkaa. Olisi pitänyt arvata - on hän tietenkin ollut!

Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö, Hildur.

 

Kullervo-elokuva paljastaa vaikenemisen tuskan

Perheen ja suvun salaisuudet, vaikenemisen vaikutus aikuiseksi kasvavan pojan tuntemaan vihaan ja sen seuraamuksiin - Kalevala - Kullervon tarina -elokuvan teemat eivät ole vähäisempiä kuin nuo yllä luetellut. Kullervo on minulle tuttu monista dramatisoinneista, mutta 1100-luvulle fiktiivisesti sijoitetun elokuvan myötä tarina nousee todella siivilleen. 

Kullervon ohjaaja Antti J. Jokinen ja hänen vuosia suunnittelemansa elokuvan toinen käsikirjoittaja Jorma Tommila ovat luoneet suurelokuvan, niin uskallan todeta. On aika purkaa miehen elämän kipupisteitä, puhua ja kertoa miehistä. Vaikka elokuva on rajuine tappelu- ja miekkailukohtauksineen "äijäelokuva" kuten seppä Ilmarisen vaimoa näyttelevä Krista Kosonen elokuvaa kutsuvierasensi-illassa luonnehti, niin se koskettaa myös naiskatsojaa (jos tällainen sukupuolittelu sallitaan). Miksi ei koskettaisi?!

Elias Salonen ja Eero Aho, Kullervo ja Untamo (kuva Marek Sabogal)

Miesten kyvyttömyys näyttää tunteitaan ja puhua suoraan ei liene vain suomalainen ilmiö. Sotien jälkeen syntyneelle sukupolvelle ei ole vierasta isoisien ja isiensä vaikenemisen kulttuuri. Se, mistä ei puhuttu, huudettiin ääneen yöllisissä painajaisissa tai itkettiin humalassa. Kalevalassa, Kullervon tarinassa vaikeneminen johtaa äärimmäiseen fyysiseen väkivaltaan.

Tragedia kehkeytyy kahden veljeksen, Kalervon ja Untamon välisestä tonttiriidasta. Se johtaa siihen, että Untamo tappaa Kalervon ja tämän vaimon ja sieppaa mukaansa heidän pienen poikansa Kullervon. Kullervosta kasvaa väkivaltainen, vihaa kaikkia ja kaikkea kohtaan tuntema mies, joka ei tunnista epätoivonsa ja traumansa syitä. Tekojensa takia hän saa ylleen koko kyläyhteisön vihat.

Elias Salonen (kuva Marek Sabogal)

Jokisen ohjaus korostaa rajujen miekkailukohtausten toiminnallisuuden ohella pojan ja isän välistä herkkää ja vaikeaa suhdetta - isän, joka ei ole Kullervon oikea isä. Kun totuus paljastuu, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin heidän välisensä traaginen välienselvittely.

Kullervon nimiroolissa luo sananmukaisesti nahkansa Elias Salonen. Herkkäkasvoisesta näyttelijästä kuoriutuu karismaattinen ja roolin vaatimaa tuskaa tunteva Kullervo. Untamo, Eero Aho, on ilman muuta elokuvan kantavin voima ja hyvä vastavoima Elias Saloselle. Hänen ja Ahon keskinäinen kemia toimii loistavasti. Hyvin toimivat myös tarinan alussa Kalervoa näyttelevän Johannes Holopaisen ja lapsiroolissa kirkassilmäisen pienen pojan väliset kohtaukset.

Johannes Holopainen (kuva Marek Sabogal)

Jokisen ratkaisu Ainon  roolin kohdalla on kiinnostava, ja se pitää nähdä, ei paljastaa ennakkoon.  Pienessä, mutta vaikuttavassa roolissa tekee hienon debyytin Teatterikorkeakoulusta tänä keväänä näyttelijäksi valmistuva Ronja Orasta.

Ronja Orasta (kuva Reelmedia)

Elokuvan lavasteet on rakennettu Nurmekseen pieteetillä ja puuseppien ammattitaidolla. Eikä muuta lavasteita rakennusten lisäksi tarvita kuin Pohjois-Karjalan jylhä maisema vaaroineen, koskineen ja louhikkoisine kallioineen. 

Mikä sopisi paremmin maisemaan ja tarinaan kuin Lauri Porran säveltämä musiikki ja Ylioppilaskunnan laulajat. Porra jatkaa Kullervossa sukulaisensa Jean Sibeliuksen jalanjäljissä. Se, miten Tuonelan musta joutsen lipuu elokuvan loppuvaiheissa pitkin tyyntä vettä Porran musiikin soidessa taustalla, nostaa kylmät väreet iholle. Kuten koko loppukohtaus, elämän kaikki kauneus ja raskaus.

Kalevala - Kullervon tarina elokuvateattereissa 16.1.2026 lähtien.