Tulipahan vietettyä erilainen elokuinen tiistai ja samalla tutustuttua julkiseen terveydenhuoltoon. Mieheni Juha oli menossa palaveriin Musiikkitalolle, Helsingin keskustassa. Hän katsoi oikealle ja vasemmalle, skannasi tarkkaan Baanan, helsinkiläisten suosiman Kiasmalta Ruoholahteen kulkevan pyörätien. Ei ketään horisontissa. Rohkeasti vaan yli!
Samalla hetkellä hänen takaansa syöksähti miespyöräilijä, joka tuli Musiikkitalon aukion poikki ja törmäsi hänen selkäänsä. Juha kaatui täydellä painollaan vasemman reitensä päälle (tietenkin saman reisi, jossa on polven tekonivel...), huusi ja kirosi lujaa (teidän, että Juhasta lähtee ääntä) miehen perään.
Mitä tämä teki? Karkasi paikalta taakseen vilkaisematta. Toinen jalankulkija sentään pysähtyi ja tarjosi apuaan. Karkuun lähteneestä pyöräilijästä näkyi enää harmaan puseron selkämys.
Helsingissä pyöräillään yhä enemmän, ja se on erinomainen asia. Suurin osa pyöräilijöistä hallitsee liikenne- ja käyttäytymissäännöt, mutta osa paahtaa eteenpäin kun kamikazelentäjät, välittämättä autoista, jalankulkijoista ja loppujen lopuksi myös itsestään. He eivät pysähdy stopmerkkien eteen (yksi esimerkki löytyy työmatkaltani A-lehtiin Kulosaareen, jonka sillan alta löytyy kyseinen liikennemerkki. Autoilijat pysähtyvät, joka toinen pyöräilijä viis veisaa merkistä). Helsinkiläisten pyöräilykulttuuri on vielä valovuoden päässä esimerkiksi Kööpenhaminan ja Amsterdamin asukkaiden vuosikymmeniä pitkästä taidosta pyöräillä. Olisiko pakollinen pyöräilykortti meikäläisille tarpeen?
Miten Juhalle kävi? Muutama tunti tapaturman jälkeen reisi oli niin kipeä, ettei jalka kantanut. Vein hänet Malmin sairaalaan, jossa odotimme vain vajaan tunnin traumapolin päivystykseen. Nuori, tuskin kolmekymppinen mieslääkäri tutki jalan ja sanoi, ettei reisiluu ole murtunut, mutta jalassa saattaa olla "aitiopainesyndrooma". Siis mitä?
"Lihas on saanut niin pahan iskun, että se turpoaa, mutta lihaskalvot eivät anna enää periksi. Tilanne on niin vakava, että se pahimmillaan voi johtaa jalan kuolioon. Annan lähetteen Töölön sairaalaan, vamma vaatii erikoislääkäriä."
Loistavalle nuorelle lääkärille suuri kiitos, hän sanoi vielä lopuksi, ettei voi nukkua yötään rauhassa, jos päästää Juhan kotiin. Ennustan tälle lääkärille hyvää tulevaisuutta, hän on niitä, jotka osaavat kuunnella potilasta ja paneutua tämän tilanteeseen perusteellisesti. (Edesmennyt neurologian professori Jorma Palo sanoi minulle aikoinaan haastattelussa, että hän suosittelee kaikille lääkiksen opiskelijoille patologin ammattia, jos nämä eivät tule elävien kanssa toimeen. Varsin osuva neuvo.)
Ajoimme Malmilta Töölön sairaalaan, jossa kaksi ystävällistä vastaanottovirkailijaa otti Juhan sisään ja sanoi, että menee tunti tai pari, sillä sairaalaan oli juuri tuotu auto-onnettomuudessa vakavasti loukkaantunut. Tämän jalkaa amputoitiin parhaillaan. Normi-ilta HUS-alueen suurimmassa traumatologian päivystyksessä, jossa helsinkiläisten tapaturmapotilaiden lisäksi hoidetaan vaikeimmat tapaturmat koko Uudenmaan alueelta.
Juha pääsi tarkkoihin tutkimuksiin parin tunnin sisällä. Verikokeet, jotka kiidätettiin HUS:n Meilahden laboratorioon ja kirurgin tutkimus osoittivat, ettei kyseessä ollut onneksi aitiopainesyndrooma. Pelkkä lihasrevähdys, mutta niin kipeä, että kainalosauvoilla tultiin kotiin puolenyön jälkeen.
Tapahtumalla on kaksi opetusta: OPI VAROMAAN KAMIKAZEPYÖRÄILIJÖITÄ ja JULKINEN TERVEYDENHUOLTO ON PARHAIMMILLAAN juuri niin tehokasta ja ammattitaitoista kuin saimme tiistaina 8. elokuuta kokea. Juuri sinä iltana olimme onnellisia, ettemme asu Trumplandiassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti