Elämisen sietämätön keveys

On uskomatonta, että Lokki-näytelmä elää vuosikymmenestä ja jo vuosisadasta toiseen. Kirjailija Anton Tsehov tuskaili itsekin sitä, että hänen näytelmässään ei ole juonta, eikä siinä tapahdu varsinaisesti mitään. Ensi-ilta Pietarissa Aleksanterin teatterissa vuonna 1896 oli katastrofi. Ihmiset nauroivat, keskustelivat keskenään kesken esityksen, vihelsivät ja huutelivat ivahuutoja. Kirjailija pakeni nolattuna teatterista ulos takakautta.

Lokki nousi siivilleen kaksi vuotta myöhemmin Moskovan taiteellisessa teatterissa, jolloin suuri teatterin uudistaja Konstantin Stanislavski ohjasi sen. Pato murtautui, esitys loppui korviahuumaavaan aplodimyrskyyn.

Lokin menestys ei ole uskomatonta, ei sittenkään. Ei tarvita dramaattisia juonenkäänteitä, sillä kaikki mikä Lokissa tapahtuu, tapahtuu tunnetasolla. Siinä elämässä, jota me elämme. Kurkotamme tähtiin, rakastumme, riudumme rakkaudesta, olemme taitamattomia tai tökeröitä ihmissuhteissa. Lokissa korostuu myös maalaisaateliston elämisen sietämätön keveys.

Suomen Kansallisteatterin pienen näyttämön Lokki on tyylitelty, visuaalisesti vaikuttava esitys. Ohjauksen ja sovituksen tehnyt Anne Rautiainen on hankkinut oppinsa ennen Teatterikorkeakoulua Intiassa, jossa hän tutki eteläintialaista tanssi- ja nukketeatteria sekä Japanissa näyttelijänä tokiolaisessa varjoteatterissa. Rautiaisen liikekieli, Katri Renton lavastus ja Saija Siekkisen puvustus luovat näyttämölle unenomaisen tunnelman.

Maria Kuusiluoma ja Miro Lopperi Irina-äitinä ja poikana, Vesa Vierikko Irinan veljenä. (kuva Tommi Mattila).

 

 

Näyttelijä Maria Kuusiluoma viettää näytelmässä 25-vuotistaiteilijajuhlaansa ja tekee komean, näyttävän roolin itsekeskeisenä Irina-näyttelijättärenä, jolle mikään muu ei merkitse mitään kuin ne saamansa aplodit, ne aplodit! Kuusiluoman tulkinta, ääni ja artikulaatio todistavat millainen taito pitkän uran tehneellä näyttelijällä on hallussaan. Hän on aplodinsa ansainnut.

Vaan on näyttämöllä muitakin koskettavia roolitulkintoja. Yksi on Emmi Parviaisen tuskaisa Masa, ja hän laulaa väliajan jälkeen sellaisen biisin, että yleisö on polvillaan. Aksa Korttila on vielä viaton, näyttelijän urasta haaveileva Nina, Teatterikorkeassa vielä opiskeleva Miro Lopperi vaikuttavan herkkä, kirjailijan uralle tähtävää Irinan poika Konstantin, Jussi Lehtonen vimmainen, kirjailijan luomistyötä tekevä Irinan rakastaja. Ja moni muu.

Ei tarvita valtavia spektaakkeleja, ei videotykkejä, riehuntaa näyttämöllä, jotta katsoja tuntisi itsensä ravistelluksi. Henkisesti kylläiseksi.

 

Jussi Lehtonen ja Emmi Parviainen tekevät vahvat roolit Lokissa. (kuva Tommi Mattila)

Cabaret-musikaali kertoo myös nykyhetkestä, jossa äärioikeisto kasvattaa voimiaan

Äärioikeistolainen, maahanmuuttovastainen ja populistinen AfD, vaihtoehto Saksalle, nousi äskeisissä vaaleissa Itä-Saksan alueella Saksissa maan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi.

Äärioikeisto ja populismi kasvattavat kannatustaan muuallakin Euroopassa. Ihmisiä johdetaan harhaan valheilla ja valeuutisilla. Ei mitään uutta taivaan alla, ei oppia historian virheistä.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Cabaret-musikaali tarttuu juuri nyt ajankohtaiseen aiheeseen. Musikaali sijoittuu Saksaan, Berliiniin, historialliseen hetkeen 1920- ja 30-luvun taitteessa, jolloin natsit ovat nousemassa askel askeelta valtaan, ja toinen maailmansota on melkein ovella.

Musikaalin tarina on keveydessään traaginen ja juuri siksi niin koskettava. Viihde porskuttaa eteenpäin lähestyvästä maailmanpalosta huolimatta ja kuin epätoivon vimmalla ihmiset yrittävät hukuttaa huolensa elämän huolettomuuteen ja kauniiseen turhuuteen. Juutalaisia aletaan ajaa jo nurkkaan, ja vaikka keskitysleirien helvetti on vasta edessä, ei yksikään juutalainen ole enää turvassa.

Jäin kaipaamaan Iiris Rannion ohjaamasta esityksestä voimakkaampaa tulkintaa juuri tästä Cabaretin poliittisesta sanomasta. Sillä sen Joe Masteroff, Fred Ebb ja John Kander ovat musikaaliin sisällyttäneet. Lappeenrannan versiossa nähdään kyllä muutama käsivarsinauha, jossa on hakaristi. Natsismin nousu ei kuitenkaan tule vain sillä todelliseksi, ei todelliseksi uhaksi. Mielessäni oli erityisesti vuoden 1972 vahva elokuvaversio, jonka tähtenä loisti Liza Minnelli ja myös 2000-luvun alussa näkemäni Helsingin kaupunginteatterin versio.


 

Kit Kat klubin tanssijat ja keskellä pääroolia näyttelevä Sanna Kemppainen.

 

Tarinaa vie vahvasti silti eteenpäin läpi linjan vahva näyttelijätyö. Cabaretin tähteä, Kit Kat klubin Sally Bowlesia näyttelevä Sanna Kemppainen säkenöi roolissaan, hän näyttelee, laulaa ja tanssii suoraan katsojan sydämeen. Näin Kemppaisen jo vuosi sitten Lappeenrannan kesäteatterin Kaunis Veera -musikaalissa ja ihastuin! Teatterikorkeakoulusta valmistunut Kemppainen on tehnyt uraa nimenomaan Lappeenrannassa, joka on maininnan arvoinen asia. Kaikkien ei tarvitse näet jäädä Helsinkiin, eikä pyrkiä tv-tähdeksi erilaisiin television sketsiohjelmiin...

Seremoniamestarin roolissa nähtävä Jussi Johnsson tekee sellaisen roolin, että oksat pois. Hänen laulunumeronsa ovat esityksen parhaimpia, ja liukas seremoniamestari on vahva kontrasti hakaristejä kantaville natseille.

Esityksen musiikista vastaa Jani Polan johtama kuusihenkinen orkesteri ja erinomaisesti vastaakin.

Pirkko Saisio ja Marja Packalén paljastavat salaisuuksiaan

He ovat rakastuneet, rakastaneet, pettyneet, eronneet, vihanneetkin, nämä kaksi vahvaa, suurenmoisen karismaattista näyttelijää.

Pirkko Saisio ja Marja Packalén ovat eläneet ja elävät elämää, jota kannattaa muistella. He eivät kaihda muistamasta KOM-teatterin näyttämöllä.

Yleisö oli ensi-illassa myyty ensimmäisestä repliikistä ja heti perään ensimmäisestä muistosta, jossa Marja Packalén kuulee Oulussa KOMin kiertueella lapsenlapsensa syntymästä. Ettäkö olisi nauttinut muutaman lasillisen - peruukki päähän ja totuus esille. Viimeinen calvados-lasillinen siemaistiin kello viisi aamulla, ja Eero Aho joutui herättämään tuoreen isoäidin aamulla. Kiertuebussi jo odotti!

Valehtelijan peruukki -esitys on jatko-osa Odotus-esitykselle, joka nähtiin KOMissa vuonna 2009. Työryhmä on sama lahjakas naiskolmikko kuin silloin, Saisiota ja Packalénia haastatteli puolitoista vuotta näytelmäkirjailija, ohjaaja Heini Junkkaala ja ohjasi tämänkin esityksen.

Valehtelijan peruukki on kolmikon mosaiikkimainen kudelma naisen elämästä. Fakta muuttuu myös fiktioksi, mutta todellista elettyä elämää esityksessä on paljon. Näyttelijät eivät hienotunteisesti paljasta nimiä, eivätkä rehentele rakkaussuhteillaan. Se tuntuu erityiseltä raikkaalta ajassa, jossa mässäillään paljastuksilla ja kehutaan kaadoilla. Ajassa, jossa yleissivistys on kadoksissa.

Jokainen teatterimaailmaa seurannut voi aavistaa, kuka oli Marja Packalénin rakastaja "Kaulus" Turun Kaupunginteatterin hurjina vuosina 1970-luvulla, jolloin ohjaajina kohahduttivat Kalle Holmberg ja Ralf Långbacka. Tai kuka on Packalénin lasten isä, puoliso "Farkku", tai Pirkko Saision monivuotinen suhde "Silkkiin".

Marja Packalén ja Pirkko Saisio muistojen keskellä, keskellä elämää. (kuva Noora Geagea)

 

Vaateripustimilla olevat takit ja leningit muuntuvat moniksi, muuntuvat puolisoiksi, lapsiksi, lapsenlapsiksi, kohtaamisiksi ja eroiksi.

Tarina kulkee muistosta, tunnetilasta ja tapahtumasta toiseen, ja dialogin sujuvuus paljastaa harjoitusten määrän, mutta myös sen, miten Pirkko Saisio ja Marja Packalén nauttivat yhteisestä työstään.

Lopussa näyttelijät vetävät palttoot ylleen ja miettivät hautajaisiaan. Mutta hei - heidän on tunnustettava, ettei elämä ole vielä lopussa, sillä kymmenen vuoden kuluttua on luvassa trilogian kolmas osa.

Silloin ollaan jo kasikymppisiä, ja elämää on eletty lisää jälleen kymmenen vuotta.

Jukka Virtasta, armoitettua kirjoittajaa muistellessa

Suruviesti ei tänä sunnuntaiaamuna ollut yllätys, Jukka Virtanen on kuollut 86-vuotiaana vuosia kestäneen sairauden jälkeen.

Vuonna 1933 Jämsänkoskella syntynyt mies oli taiteilija henkeen ja vereen, kirjailija, runoilija, suomentaja, toimittaja, käsikirjoittaja, näyttelijä, laulaja. Tuntui kuin luonto olisi tuhlaillut lahjojaan hänelle. Jukka Virtanen oli sanavirtuoosi, jonka kynästä syntyi kymmeniä lauluja, runoja ja tekstejä.

Haastattelin häntä muutaman kerran. Yhden tapaamisen muistan erityisesti - istuimme Etelä-Haagassa Musta Hevonen -ravintolassa ja tein juttua Me Naiset -lehteen isästä ja pojasta, Jukasta ja Ville Virtasesta.

Jukka puhui avoimesti alkoholismistaan kuten monissa muissakin haastatteluissa ja mietti, mitä se on hänen poikaansa vaikuttanut. Pääsimme aiheessa syvälle, ja sen tapaamisen jälkeen näimme usein eri teattereiden ensi-illoissa.

"Mitä Liisa", hän huudahti aina ja otti karhunsyleilyynsä.

Jukan kynä oli ehtymätön, ja hän oli muun muassa Veikkaaja-lehden kolumnisti niihin aikoihin, kun mieheni Juha Heiskanen vaikutti siellä päätoimittajana. Aina kolumnin lähetettyään Jukka soitti Juhalle ja intoili: "Eiks ollutkin hyvä kolumni!"

Edelläkerrottu kuvaa hyvin Jukkaa - hän oli vilpitön, innoissaan kuin pikkupoika ja suorapuheisuudessaan jotain muuta kuin monet tuppisuiset suomalaiset.

Kirjoittaessani laulaja Matti Eskon Valtakunnan rekkamies -elämäkertaa (Docendo 2017) Matti kertoi heidän yhteisestä syksystään Rovaniemellä vuonna 2000. Jukka pyysi silloin Mattia joulupukin rooliin Rovaniemen kaupunginteatterille kirjoittamaansa näytelmään Pukinpunainen.

Näytelmää esitettiin kahtena vuonna, ja mukana Rovaniemellä olivat myös Matin vaimo Pirjo ja Jukan vaimo Liisa.

"Ystävyys Jukka Virtasen kanssa johti siihen, että esitysviikkojen aikana Matti ja Pirjo asuivat hänen kanssaan samassa kämpässä Rovaniemen keskustassa. Jukka oli aluksi asunut yksin, mutta se oli johtanut liiallisiin houkutuksiin, häntä riivaaviin ryyppyputkiin. Kun Liisa tuli kaupunkiin toisena jouluna, Jukka lopetti ryyppäämisen. Hän kirjoitteli omassa huoneessaan, ja välillä Matti ja hän kävivät kaupungilla totoamassa.

Matti ja Pirjo näkivät yhteisasumisen aikana Jukka Virtasen herkän puolen, haavoittuvankin. Kun hän sai diagnoosin eturauhassyövästään, hän pyysi Pirjoa henkiseksi tueksi ja kuskiksi Rovaniemen lentokentälle. Helsingin päässä vastassa oli Liisa."

Yksi hienoimmista Jukan teksteistä on hänen Peter Pan -musikaalin kirjoittamansa Kauniin kuoleman maa. Jukka Linkola sävelsi musikaalin, Ritva Holmberg dramatisoi sen ja Helsingin Kaupunginteatterin kantaesityksessä Peter Pania näytteli Susanna Haavisto. Vuosi oli 1984.

Jukka tavoitti laulunsa sanoissa herkästi sen, mikä on jokaisen ihmisen edessä:

Jukka Virtanen

"On edessä kyynelten lahti,
sen takana kauniin kuoleman maa.
Ja suurten surujen huvijahti,
sinne kulkijan kerran kuljettaa.
Kukin lähteä saa aikataulunsa mukaan,
eikä myöhästy kukaan,
sillä kaunis on kauniin kuoleman maa...

Kun kerran sä laivalla lähdet,
on suuntana kauniin kuoleman maa.
Ja suuren seikkailun matkan tähden,
hytti hyvä on laivaan varmistaa.
Eikä pelottava ole lähtöni hetki,
sillä hieno on retki.
Kovin kaunis on kauniin kuoleman maa."