Liisan seikkailut

Tyttönä monessa sopassa

Kirjatyttö, miten erinomainen ja kuvaava nimi kustannus- ja kulttuurimaailmassa mittavan uran tehneelle Leena Majander-Reenpään omaelämäkerralle. 

Leena Majander-Reenpää tyttärensä Anni Reenpään kuvaamana.

Siltalan kustantama muistelmateos on parasta elämäkertakirjallisuutta, jota olen aikoihin lukenut. Suorastaan ahminut, niin koukuttavasti teksti lentää ja elää! Ja tyttö on nimenomaan tässä yhteydessä kunnianimitys Leena Majander-Reenpäälle, Leenalle, joka uppoutui kirjojen maailmaan heti lukemaan opittuaan. Ehkä jonkinlainen enne oli se, että Majanderien kesäpaikka oli aikoinaan kirjailija Mika Waltarin naapurissa Pornaisten Laukkoskella.

Leena päätti jo varhain, että haluaa tehdä työtä kirjojen parissa. Niin todella tapahtui. Työ alkoi jo 15-vuotiaana Kallion Kirjakeskuksen kesämyyjänä, ja vaikka hän opiskeli Helsingissä Kauppakorkeakoulussa, niin päämäärä oli selvä. 

Tarina alkaa hänen lapsuudestaan Taito, "Taitsa" ja Seija Majanderin esikoisena ja päättyy lähes 500 sivua myöhemmin sittenkin siihen tärkeimpään - perheeseen. 

Kun Leenan esikoinen Ulla Tarkka sanoo kuusivuotiaana vuonna 1990, että "kaikki mun perheessä on kirjatyössä" pitää lause sananmukaisesti paikkansa. Kirjatyössä on äiti, siellä on isä, kirjallisuuskriitikko, kulttuurivaikuttaja Pekka Tarkka, samoin eno Antti Majander...

Johtajapaikat, vaikuttaminen yhteiskunnallisissa tehtävissä kuten Suomen Kansallisteatterin hallituksessa, monet voitot ja tappiot ovat vain osa elämää. Kun Leena sairastui rintasyöpään, hän joutui jäämään pois työelämästä. Myös sairastumisestaan, peloistaan ja elämänhalustaan hän kertoo harvinaisen avoimesti ja tulee hyvinkin intiimisti lähelle lukijaa. 

Tarinaan mahtuu hurjia vuosikymmeniä kustannusmaailman suorastaan shakespearelaisissa koukeroissa, tarina poukkaa erilaisista tehtävistä Otavasta Weilin&Göösiin, takaisin Otavaan, sieltä WSOY:n palvelukseen ja Bonnieriin, joka ostaa maineikkaat kustantamot itselleen ja lopulta kirjallisuuden vientikeskukseen FILI:iin. Itseään johtajana Leena osaa arvioida myös kriittisesti, eikä toisaalta laita kynttiläänsä vakan alle.

Kirjatyttö eli lapsuutensa ja nuoruutensa samaan aikaan kuin minä lukijana Leenaa vain vuotta vanhempana olen elänyt. 1950-luvun loppu, 1960- ja 70-luvut ovat kirjasssa tarkkaa aikalaishistoriaa, aivan kuin hetki sitten elettyä. Monessa kohtaa kirjaa tunnistan samat kirjat, joita luettiin, saman äänilevyt, joita kuunneltiin, samat samettihousut, joita ommeltiin, tuon ajan koulumaailman hengen. Ja tietenkin samat sisustuksen värit tyttöjen huoneitten seinissä ja sen ensimmäisen interrailin ja yöt Pariisin leirintäalueella!

Se, että Leena Majanderista tulee lopulta myös Reenpää, on kirjan juonen kannalta kutkuttavaa. Hän eroaa Pekka Tarkasta rakastuttuaan Antti Reenpäähän, menee naimisiin tämän kanssa ja joutuu lopulta lähtemään Otavasta appensa Olli Reenpään takia. Sillä niinhän lopulta kävi. Ilta-Sanomien etusivun otsikko maaliskuussa 2011 julistaa "Isä suuttui - poika sai lähteä - MINIÄSTÄ ILMIRIITA rahasuvussa". 

Suku on tässä kohdin se pahin, vaikka samalla rakkain. Erityisen lämpimästi Leena muistelee kaukaista sukulaistaan, professori Heikki A. Reenpäätä, tyylikästä, sivistynyttä herrasmiestä, joka nukkui pois viime syksynä.

Kirjatyttö on aikalaiskertomus, se on kulttuurihistoriaa suomalaisten kustantamojen kuohuissa. Se kertoo myös uskomattomia, koskettavia tarinoita Leenan rakkaista ystävistä Jörn Donnerista, Laila Hirvisaaresta, jopa kryptisestä Paavo Haavikosta. Ja monesta muusta.

Leena Majander-Reenpää voi totisesti sanoa eläneensä ja kokeneensa. En voi olla siteeraamatta kirjan loppua: "Todeksi ovat osoittautuneet isäni sanat "kaikest on selvitty" että Pekka Tarkan sanat "kaikki järjestyy". Paavo Haavikko sanoi viimeisessä keskustelussamme: "Kaikkea en muista, mutta kaikesta kiitän." En minäkään kaikkea muista, mutta paljosta kiitän."

Kirjatyttö, Kustantajaelämää (Siltala 2021).