Täällä Pohjantähden alla yhä ollaan

Kun ohjaaja laittaa esitykseen koko ammattitaitonsa, näkemyksensä ja sielunsa, syntyy katsojaa pitkään askarruttava esitys. Lauri Maijalan ohjaama Täällä Pohjantähden alla on sellainen.

(Mainos/Lippu saatu Kansallisteatteri. Blogin sisältöön tämä ei vaikuta.)

Ikonisten tarinoiden kohdalla on aina vaaransa. Meillä ne ikoniset ovat ilman muuta Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla -trilogia. Moni osaa sieltä suoria sitaatteja ja vielä useampi on tietävinään, miten nämä romaanit pitää sovittaa näyttämölle tai elokuviksi.

Linnan tulkinnassa on siksi aina vaaransa. Suomen Kansallisteatterin ja Lauri Maijalan suuri panostus ei kuitenkaan alistu perinteisiin, vaikka onkin uskollinen perustarinalle ja sen tutuille henkilöhahmoille. Paljon on jouduttu karsimaan, mutta se ei tee esityksestä sen köykäisempää. Se, että mukaan on otettu myös trilogian viimeinen osa, on oma haasteensa. Kirjana se ei ole tarinan kiinnostavin osa, näyttämöllä osa oli minulle elämys.

Maijala ei saavuta pelkästään työvoittoa, vaan varmasti yhden oman taiteellisen voittonsa, jos niin vuonna 1986 syntyneestä niin voi sanoa. Paljon on takana, vielä enemmän edessä.

Omana sivujuonteenani on mainittava, että katsoessani teatterin katsomossa sen kattomaalausta, Lauri Maijala on katsojien ja kriitikoiden lisäksi isoäitinsä Marja Korhosen äidin, nuorena kuolleen näyttelijä Heidi Blåfieldin hahmon alla. Thalian peilin -maalauksen maalasi Yrjö Ollila vuonna 1932. 

Sitäkin mietin, kun antauduin Maijalan ja dramaturgisen assistenttinsa Ada Sallisen tulkintaan Pohjantähdestä. Maijala vyöryttää tapahtumat näyttämölle hengästyttävällä vauhdilla, vaan mitä muuta Linnan trilogia on - se on suuri tarina tästä Pohjantähden alla elävästä kansasta, aikakausien muutoksista ja muutosten haasteista, joista on tähän asti selvitty. 

1800-luvun lopulta alkava alkava tarina kattaa vuosikymmenet toiseen maailmansotaan. Trilogian ykkös- ja kakkososa paljastavat koskettavasti torpparien ahdingon ja heitä nöyryyttävän herrasväen ylenkatseen ja ikeen. Sitä edustaa ennen kaikkea Salpakarin pappilan omanarvontuntoinen väki. 

Henkiin Linnan kirjoissa heräävät hienot henkilöhahmot - kukapa ei muistaisi millainen on Koskelan Jussi, hänen vaimonsa Alma, pojat Akseli, Aleksi ja Aukusti, Kivivuoren Otto ja Leppäsen Aune. Ja sitten vielä Tuntemattomassa jatkoa Koskeloille - Vilho Koskela, Akselin poika! Tuntemattoman tarinan Lauri Maijala ohjasi Oulun kaupunginteatteriin jo vuonna 2014.

Lauri Maijalan tulkinnassa ei tarvita yhtymäkohtia nykyhetkeen, koska Linnan tarina on yleisinhimillinen. Ei tarvita alleviivauksia sotaan, sortoon tai pienen ihmisen hätään. Ne ovat aina olleet ja ovat yhä. Maijalan oma arvomaailma ei jää arvoitukseksi, kuten ei hänen aikaisemmissa ohjauksissaan. Hän antaa se näkyä ja kuulua kuten hän teki Veriruusut ja Punaorvot -näytelmissä. Hän ei pelkää ottaa kantaa, ja näytelmän vaikuttavissa joukkokohtauksissa punaliput liehuvat ja ovat paras osa lavastusta sekä valo - ja videosuunnittelua, jonka on tehnyt Kalle Ropponen. Ne kertovat oman tarinansa kansan kahtiajakautumisesta ja veljesvihasta, joka johti sisällissotaan vuonna 1918. 

Olisi kohtuutonta poimia kahdenkymmenenneljän näyttelijän ensemblestä parhaimpia. Silti on nostettava muutama keskeinen - Petri Manninen (Jussi), Tiina Weckström (Alma), Otto Rokka (Akseli) Wenla Reimaluoto (Elina), Timo Tuominen (Halme), Petri Liski (Eetu Salin), Katariina Kaitue (Ellen Salpakari), Juha Varis (rovasti Lauri Salpakari), Esa-Matti Long (Laurilan Anton) - Aksa Korttila (Laurilan Elma), Helmi-Leena Nummela (Leppäsen Aune)! Ja ihan kaikki muutkin. 

Ainoa, mitä tulkinnassa jäin kaipaamaan, on Väinö Linnan oivaltava huumori. Ne paljastuvat kirjoissa lyhyinä, paljon silti paljastavina tokaisuina ja kuin alleviivauksina, että tällainen tyyppi tämäkin on! 

Jos ei naurua, niin kyyneliä riitti esityksen jälkeen. Ja paljon jälkipuheita kuten Väinö Linnan romaanien kohdalla aina ja yhä vuonna 2025.

Kotona otin kirjahyllystä Linnan trilogian ja luin kolmannen osan lopun: "Punertava auringonvalo kajasti kamarin seinäpaperissa ja lipaston peilissä sekä sen päällä olevissa lasten kuvissa ja samettialustalla lepäävissä kunniamerkeissä ja muistoristeissä. Keinu liikahti enää silloin tällöin mutta Elinan kasvoilla viipyi yhä hymy hänen kuunnellessaan laulua radiosta."

 

Suomen Kansallisteatteri, Täällä Pohjantähden alla. Esityskuvat Nico Backström. Sitaatti Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla 3 (WSOY 1969)

Jotuni-näytelmä on ravistava kuvaus kirjailijan perhehelvetistä

Jotuni on kokonaistaideteos, jossa teksti, ohjaus, näyttelijäntyö, puvustus ja lavastus tukevat toisiaan. Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä nähdään nyt henkeäsalpaava esitys.

Mainos/Lippu saatu Suomen Kansallisteatteri

Täydellisiä teatterielämyksiä on harvoin - sellaisia, jossa katsoja voi olla näyttämön tapahtumissa mukana herpaantumatta. Jotuni-näytelmä on sellainen, ja se jää varmasti hienojen elämysten arkistoon.

Näytelmän kirjoittaneet Anneli Kanto ja Heini Tola ovat tehneet tarkan taustatyön kirjailija Maria Jotunin (1880-1943) ja hänen puolisonsa, kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiaisen (1879-1951) elämästä. Parasta lähdeaineistoa on tietenkin Jotunin paljon paljastava tuotanto, josta on jäänyt elämään muun muassa näytelmät Kultainen vasikka, Miehen kylkiluu ja Tohvelisankarin rouva. 

Sari Puumalainen ja Antti Pääkkönen (kuva Mitro Härkönen)

Maria Jotunista muistetaan kuitenkin ennen kaikkea hänen kuolemansa jälkeen postuumisti vuonna 1963 ilmestynyt Huojuva talo -romaani. Raadollinen avioliittokuvaus herätti jo ilmestyessään kohun, luettiinhan sitä Jotunin ja Tarkiaisen liiton suorasanaisena kuvauksena. Legendaarinen tulkinta Huojuvasta talosta nähtiin televisiodraamasarjassa vuonna 1990, päärooleissa Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen. 

Hirviöksi tv-draamassa nousi fyysisesti väkivaltainen, perhettään despoottisesti hallitseva mies. Kansallisteatterin esityksessä näytelmän kirjoittajat ja esityksen myös ohjannut Heini Tola alleviivaavat kyllä sitä, millaisin ottein Tarkiainen hallitsi perhettään, ja millainen teennäinen kulissi on "kulttuurikoti". Sen ohella tekijät korostavat oivaltavasti Jotunin omaa osuutta avioliittohelvettiin, jossa usein on kaksi osapuolta. Hän osasi olla marttyyri ja piti sietämättömiä mykkäkoulujaksoja. Mustasukkaisuuskohtauksissaan hän epäili miestään jatkuvasti pettämisestä ja silmätikuksi nousi perheen palvelija.

Näytelmä ei ole dokumentaarinen tarina aikakautensa tunnetuista kulttuuripersoonista tai kuvaus naistaiteilijan vaikeasta taloudellisesta ja puolisonsa kanssa tasaveroisesta asemasta viime vuosisadan alussa. Sitäkin, mutta Jotuni kuvaa viiltävän tarkasti vaikeaa parisuhdetta ja vähitellen pahenevan fyysisen väkivallan kierrettä. Sitä, mikä vetää ihmisiä toistensa puoleen ja miten he repivät toisensa hajalle. Lasten asema perhehelvetin keskellä nousee koskettavasti esille. Jotunin ja Tarkiaisen kohdalla se tarkoittaa heidän poikiaan Jukkaa ja Tuttua, jotka asettuvat riitojen keskellä äitinsä puolelle. Varsinkin Jukka nousee isäänsä vastaan ja joutuu tämän silmätikuksi.

Antti Pääkkönen, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen ja Ilja Peltonen (kuva Mitro Härkönen)

Sari Puumalainen ja Antti Pääkkönen luovat näyttämölle ensimmäisestä kohtauksesta lähtien valtavan keskinäisen jännitteen, joka tuntuu katsomossa asti. Hetkittäin jopa niin piinallisena, että katsoja pidättää hengitystä milloin helvetti pääsee irti.

Sari Puumalaisen Jotuni on hurja, herkkä ja vakuuttava kaivatessaan omaa luomisen rauhaa ja hakiessaan julkista tunnustusta. Hänen intensiteettinsä kantaa alusta loppuun. Enkä muista milloin olisin nähnyt Antti Pääkkösen yhtä vahvana kuin nyt Tarkiaisen roolissa. Hän tulkitsee hyytävästi ylimielistä kiipijää, jolle kulttuurikoti on väkisin ylläpidettävä kulissi.

Perheen poikien rooleissa nähdään Ilja Peltonen ja Heikki Pitkänen. Peltonen tulkitsee hienosti fyysisellä ketteryydellään esikoispoika Jukan levottomuutta ja Pitkänen on tyyneyttä riitojen keskelle etsivä Tuttu. Sivustakatsoja on perheen palvelija Siiri, jota näyttelee vähäeleisesti Anna Airola.

Anna Airola ja Sari Puumalainen (kuva Mitro Härkönen)

 

Fyysistä väkivaltaa kuvaa hienosti hidastettu, viitteellinen liikekieli, jossa näkyy Marjo Kuuselan koreografisen konsultaation jälki. Tulkintaan ei tarvita rajuja otteita.

Katri Renton lavastus, Tarja Simonen pukusuunnittelu, Salla Markkasen musiikki (hän on muusikkona myös näyttämöllä), Kare Markkolan valo- ja Paula Lehtosen videosuunnittelu täydentävät sen, mistä aloitin: Jotuni on kokonaistaideteos.

Svenskanin Amos A iskee tunteisiin

Juuri nyt Svenska Teatern tekee suomalaista ja suomenruotsalaista teatteria Espan päässä Helsingissä, historiaa havisevalla paikalla. Toistaiseksi  teatterisyksyn mieleenpainuvin, ajankohtaisin ja syvältä Suomen historiaa luotaava näytelmä Amos A iskee tunteisiin. Iloa ja naurua hetkessä, kohta kyyneleitä.

 Kuten elämässä. 

Patrick Henriksen on Amos A. (kuva Svenska Teatern)

 

 Amos A on ennen muuta kertomus aikakautensa miehestä, ihmisestä, jolle elämä ei tuntunut olevan helppoa, ei ilotontakaan. Rahaa ja huomiota kertyi, mitä muuta? 

Viime vuosisadan alkuvuosikymmeniin keskittyvä on kertomus liikemiehestä kulttuurivaikuttajasta ja -mesenaatista Amos Andersonista. Teksti ja näytelmä onnistuvat terävillä vertauksilla sivuamaan nykyhetken Suomea, Eurooppaa ja maata, jossa politiikan populistit ajavat nyt alas kulttuuria - demokratiaa ja koko länsimaista sivistystä.

Raikuvat aplodit ansaitsi se, miten 1930-luvun alun kuohuissa, Lapuan liikkeen yrittäessä horjuttaa demokratiaa, ajateltiin, ettei Rkp mene ikinä hallitukseen äärioikeistolaisen puolueen kanssa!

Lapuan liike uhkasi demokratiaa (kuva Svenska Teatern)

Gunilla Hemmingin riipaiseva, Amos Andersonin paljaaksi riisuva käsikirjoitus jättää paljon tilaa näytelmän dramatisoineelle ja ohjanneelle Kari Heiskaselle. Hänen näyttämöilmaisunsa tunnusmerkkihän koko näyttämötilan maksimaalinen käyttö. Heiskaselle luonteenomainen näyttämöilmaisu tuo katsojan eteen elävän ja ristiriitaisen Amos Andersonin, joka voi olla nimenä tuttu, muuten suurelle yleisölle vieras. Hän oli yksi harvoista suomalaisista, joka omana aikanaan katsoi Eurooppaa ja maailmaa laajalla katseella. Ei enkeli, mutta ei pirukaan tämä Amos, vaan inhimillisen tunnistettava ihminen, josta Patrick Henriksen tekee hienon tulkinnan kuten koko ensemble rooleissaan. Näytelmässä rakastetaan, riidellään ja ollaan juuri sellaisia kuin me ihmiset olemme. 

Nopeat siirtymät kohtauksesta toiseen kuljettavat katsojaa läpi kuohuvien vuosien ennen toista maailmansotaa. Heiskasen kädenjälki kuuluu myös näytelmän musiikkivalinnoissa ja näkyy hienossa yhteistyössä valosuunnittelun tehneen Joonas Tikkasen kanssa. Yhdessä nopeassa kohtauksessa on neuvostotanssija, joka korostaa Suomen asemaa väkivaltaisen naapurin kainalossa. 

Peter Pihlström on suunnitellut näytelmän ilmavan koreografian. (kuva Svenska Teatern)

Riko Eklundh ja Patrick Henriksen (kuva Svenska Teatern)

Köyhä kalastajanpoika Amos pääsee aikoinaan Kemiöstä Turkuun opiskelemaan kansantaloutta ja vakuutusalaa ja jatkaa opintojaan Saksassa. Hänestä kasvaa liikemiesnero, ja hän onnistuu taidoillaan sekä sittemmin myös suhteillaan luomaan satumaisen rikkauden. Hän toimii myös kansanedustajana ja on kolmeen otteeseen presidentin valitsijamiehenä. Anderson lahjoitti 1940-luvun alussa Tamminiemen huvilan presidentin asunnoksi, jonka pitkäaikaisin asukas oli Urho Kekkonen.

Amos Anderson työskentelee myös vaikutusvaltaisena lehdenkustantajana kolmessa lehdessä ja on Hufvudstadsbladetin päätoimittaja 1922-1945. Kiinteistöomaisuuden hän hankkii muun muassa nykyisestä Forumin korttelista. Mannerheimintiellä sijaitsevan Hufvudstadsbladetin kauniin rakennuksen arkkitehdiksi hän saa luottosuunnittelijansa W.G. Palmqvistin, joka myös uudistaa Andersonin Kemiössä sijaitsevaa kesäkartanoa Söderlångvikiä.

Moni tietää Amos Andersonin nimen nykyään ehkä parhaiten Helsingin Kampissa sijaitsevasta Amos Rex -taidemuseosta. Sitä ylläpitää Konstsamfundet, jolle Anderson testamenttasi suuren omaisuutensa.

Amos Rexistä ei ole pitkä loikka Svenska Teaterniin, jonka Amos A -näytelmää voi seurata tekstitettynä sekä suomeksi että englanniksi Subtitle Mobile -sovelluksesta. Suuren näyttämön yläpuolella on myös suomenkielinen tekstitys.

Amos A, Svenska Teaterns stora scen