Jotuni on kokonaistaideteos, jossa teksti, ohjaus, näyttelijäntyö, puvustus ja lavastus tukevat toisiaan. Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä nähdään nyt henkeäsalpaava esitys.
Mainos/Lippu saatu Suomen Kansallisteatteri
Täydellisiä teatterielämyksiä on harvoin - sellaisia, jossa katsoja voi olla näyttämön tapahtumissa mukana herpaantumatta. Jotuni-näytelmä on sellainen, ja se jää varmasti hienojen elämysten arkistoon.
Näytelmän kirjoittaneet Anneli Kanto ja Heini Tola ovat tehneet tarkan taustatyön kirjailija Maria Jotunin (1880-1943) ja hänen puolisonsa, kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiaisen (1879-1951) elämästä. Parasta lähdeaineistoa on tietenkin Jotunin paljon paljastava tuotanto, josta on jäänyt elämään muun muassa näytelmät Kultainen vasikka, Miehen kylkiluu ja Tohvelisankarin rouva.
 |
| Sari Puumalainen ja Antti Pääkkönen (kuva Mitro Härkönen) |
Maria Jotunista muistetaan kuitenkin ennen kaikkea hänen kuolemansa jälkeen postuumisti vuonna 1963 ilmestynyt Huojuva talo -romaani. Raadollinen avioliittokuvaus herätti jo ilmestyessään kohun, luettiinhan sitä Jotunin ja Tarkiaisen liiton suorasanaisena kuvauksena. Legendaarinen tulkinta Huojuvasta talosta nähtiin televisiodraamasarjassa vuonna 1990, päärooleissa Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen.
Hirviöksi tv-draamassa nousi fyysisesti väkivaltainen, perhettään despoottisesti hallitseva mies. Kansallisteatterin esityksessä näytelmän kirjoittajat ja esityksen myös ohjannut Heini Tola alleviivaavat kyllä sitä, millaisin ottein Tarkiainen hallitsi perheettään ja millainen teennäinen kulissi on "kulttuurikoti". Sen ohella tekijät korostavat oivaltavasti Jotunin omaa osuutta avioliittohelvettiin, jossa usein on kaksi osapuolta. Hän osasi olla marttyyri ja piti sietämättömiä mykkäkoulujaksoja. Mustasukkaisuuskohtauksissaan hän epäili miestään jatkuvasti pettämisestä ja silmätikuksi nousi perheen palvelija.
Näytelmä ei ole dokumentaarinen tarina aikakautensa tunnetuista kulttuuripersoonista tai kuvaus naisen vaikeasta asemasta taiteilijana viime vuosisadan alussa. Sitäkin, mutta Jotuni kuvaa viiltävän tarkasti vaikeaa parisuhdetta ja fyysisen väkivallan kierrettä. Sitä, mikä vetää ihmisiä toistensa puoleen ja miten he repivät toisensa hajalle. Lasten asema perhehelvetin keskellä nousee koskettavasti esille. Jotunin ja Tarkiaisen kohdalla se tarkoittaa heidän poikiaan Jukkaa ja Tuttua, jotka asettuvat riitojen keskellä äitinsä puolelle. Varsinkin Jukka nousee isäänsä vastaan ja joutuu tämän silmätikuksi.
 |
| Antti Pääkkönen, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen ja Ilja Peltonen (kuva Mitro Härkönen) |
Sari Puumalainen ja Antti Pääkkönen luovat näyttämölle ensimmäisestä kohtauksesta lähtien valtavan keskinäisen jännitteen, joka tuntuu katsomossa asti. Hetkittäin jopa niin piinallisena, että katsoja pidättää hengitystä milloin helvetti pääsee irti.
Sari Puumalaisen Jotuni on hurja, herkkä ja vakuuttava kaivatessaan omaa luomisen rauhaa ja hakiessaan julkista tunnustusta, enkä muista milloin olisin nähnyt Antti Pääkkösen yhtä vahvana kuin nyt Tarkiaisen roolissa. Hän tulkitsee hyytävästi ylimielistä kiipijää, jolle kulttuurikoti on väkisin ylläpidettävä kulissi.
Perheen poikien rooleissa nähdään Ilja Peltonen ja Heikki Pitkänen. Peltonen tulkitsee hienosti fyysisellä ketteryydellään esikoispoika Jukan levottomuutta ja Pitkänen on tyyneyttä riitojen keskelle etsivä Tuttu. Sivustakatsoja on perheen palvelija Siiri, jota näyttelee vähäeleisesti Anna Airola.
 |
| Anna Airola ja Sari Puumalainen (kuva Mitro Härkönen) |
Fyysistä väkivaltaa kuvaavat hienosti hidastetut hetket, joissa näkyy Marjo Kuuselan koreografisen konsultaation jälki.
Katri Renton lavastus, Tarja Simonen pukusuunnittelu, Salla Markkasen musiikki (hän on muusikkona myös näyttämöllä), Kare Markkolan valo- ja Paula Lehtosen videosuunnittelu täydentävät sen, mistä aloitin: Jotuni on kokonaistaideteos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti