Kun ohjaaja laittaa esitykseen koko ammattitaitonsa, näkemyksensä ja sielunsa, syntyy katsojaa pitkään askarruttava esitys. Lauri Maijalan ohjaama Täällä Pohjantähden alla on sellainen.
(Mainos/Lippu saatu Kansallisteatteri. Blogin sisältöön tämä ei vaikuta.)
Ikonisten tarinoiden kohdalla on aina vaaransa. Meillä ne ikoniset ovat ilman muuta Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla -trilogia. Moni osaa sieltä suoria sitaatteja ja vielä useampi on tietävinään, miten nämä romaanit pitää sovittaa näyttämölle tai elokuviksi.
Linnan tulkinnassa on siksi aina vaaransa. Suomen Kansallisteatterin ja Lauri Maijalan suuri panostus ei kuitenkaan alistu perinteisiin, vaikka onkin uskollinen perustarinalle ja sen henkilöhahmoille. Paljon on jouduttu karsimaan, mutta se ei tee esityksestä sen köykäisempää. Se, että mukaan on otettu myös trilogian viimeinen osa, on oma haasteensa. Kirjana se ei ole tarinan kiinnostavin osa, näyttämöllä osa oli minulle elämys.
Maijala ei saavuta pelkästään työvoittoa, vaan varmasti yhden oman taiteellisen voittonsa, jos niin vuonna 1986 syntyneestä niin voi sanoa. Paljon on takana, vielä enemmän edessä.
Omana sivujuonteenani on mainittava, että katsoessani teatterin katsomossa sen kattomaalausta, Lauri Maijala on katsojien ja kriitikoiden lisäksi isoäitinsä Marja Korhosen äidin, nuorena kuolleen näyttelijä Heidi Blåfieldin hahmon alla. Thalian peilin -maalauksen maalasi Yrjö Ollila vuonna 1932.
Sitäkin mietin, kun antauduin Maijalan ja dramaturgisen assistenttinsa Ada Sallisen tulkintaan Pohjantähdestä. Maijala vyöryttää tapahtumat näyttämölle hengästyttävällä vauhdilla, vaan mitä muuta Linnan trilogia on - se on suuri tarina tästä Pohjantähden alla elävästä kansasta, aikakausien muutoksista ja muutosten haasteista, joista on tähän asti selvitty.
 |
1800-luvun lopulta alkava alkava tarina kattaa vuosikymmenet toiseen maailmansotaan. Trilogian ykkös- ja kakkososa paljastavat koskettavasti torpparien ahdingon ja heitä nöyryyttävän herrasväen ylenkatseen ja ikeen. Sitä edustaa ennen kaikkea Salpakarin pappilan omanarvontuntoinen väki.
Henkiin Linnan kirjoissa heräävät hienot henkilöhahmot - kukapa ei muistaisi millainen on Koskelan Jussi, hänen vaimonsa Alma, pojat Akseli, Aleksi ja Aukusti, Kivivuoren Otto ja Leppäsen Aune. Ja sitten vielä Tuntemattomassa jatkoa Koskeloille - Vilho Koskela, Akselin poika! Tuntemattoman tarinan Lauri Maijala ohjasi Oulun kaupunginteatteriin jo vuonna 2014.
Lauri Maijalan tulkinnassa ei tarvita yhtymäkohtia nykyhetkeen, koska Linnan tarina on yleisinhimillinen. Ei tarvita alleviivauksia sotaan, sortoon tai pienen ihmisen hätään. Ne ovat aina olleet ja ovat yhä. Maijalan oma arvomaailma ei jää arvoitukseksi, kuten ei hänen aikaisemmissa ohjauksissaan. Hän antaa se näkyä ja kuulua kuten hän teki Veriruusut ja Punaorvot -näytelmissä. Hän ei pelkää ottaa kantaa, ja näytelmän vaikuttavissa joukkokohtauksissa punaliput liehuvat ja ovat paras osa lavastusta sekä valo - ja videosuunnittelua, jonka on tehnyt Kalle Ropponen. Ne kertovat oman tarinansa kansan kahtiajakautumisesta ja veljesvihasta, joka johti sisällissotaan vuonna 1918.
Olisi kohtuutonta poimia kahdenkymmenenneljän näyttelijän ensemblestä parhaimpia. Silti on nostettava muutama keskeinen - Petri Manninen (Jussi), Tiina Weckström (Alma), Otto Rokka (Akseli) Wenla Reimaluoto (Elina), Timo Tuominen (Halme), Petri Liski (Eetu Salin), Katariina Kaitue (Ellen Salpakari), Esa-Matti Long (Laurilan Anton). Ja ihan kaikki muutkin.
Ainoa, mitä tulkinnassa jäin kaipaamaan, on Väinö Linnan oivaltava huumori. Ne paljastuvat kirjoissa lyhyinä, paljon silti paljastavina tokaisuina ja kuin alleviivauksina, että tällainen tyyppi tämäkin on!
Jos ei naurua, niin kyyneliä riitti esityksen jälkeen.
Kotona otin kirjahyllystä Linnan trilogian ja luin kolmannen osan lopun: "Punertava auringonvalo kajasti kamarin seinäpaperissa ja lipaston peilissä sekä sen päällä olevissa lasten kuvissa ja samettialustalla lepäävissä kunniamerkeissä ja muistoristeissä. Keinu liikahti enää silloin tällöin mutta Elinan kasvoilla viipyi yhä hymy hänen kuunnellessaan laulua radiosta."
Suomen Kansallisteatteri, Täällä Pohjantähden alla. Esityskuvat Nico Backström. Sitaatti Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla 3 (WSOY 1969)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti