Ukrainassa kuollut Aleksi, sotilas Oulusta, herää henkiin näyttämöllä

Aleksi Suomesta -näytelmä ei ole vain tositarina oululaisesta Aleksi Lysanderista, ammattisotilaasta, joka lähtee Ukrainaan sotimaan. Se on riipaiseva tulkinta rasismin ja sotatrauman jättämistä jäljistä.

(Mainos/Lippu saatu HKT/ Blogin sisältöön tämä ei vaikuta.)

Vavisuttavaan teatterielämykseen riittää kaksi näyttelijää ja erinomainen näytelmän dramatisointi sekä ohjaus. Sellaisen kokee nyt Helsingin kaupunginteatterin Aleksi Suomesta -näytelmää katsoessa. Ari-Pekka Lahti on dramatisoinut näytelmän eheäksi esitykseksi. Kun tietää, että kyseessä ei ole fiktiivinen tarina, se koskettaa rajusti. Tuomas Rinta-Panttilan ohjaus on intensiivinen, ja väliajan kanssa pari tuntia kestävä esitys on tarkka ja oivaltava tulkinta.

Roderick Kabanga ja Eetu Känkänen (kuva Katri Naukkarinen)

Kokemus oli nyt minulle järisyttävämpi kuin Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2023 ilmestynyt Tuomas Kyrön kirja. Näytelmän myötä valkenee, miksi elämä johti Aleksi Lysanderin muukalaislegionaan sotimaan, ja miksi hän lähti vapaaehtoistaistelijaksi Ukrainaan. 

Ei ollut kyse sotahullusta miehestä, eikä kunniaa tavoittelevasta sotilaasta, vaan pyrkimyksestä kelvata ihmisenä. 

Pienen Aleksin elämä isovanhempien maatilalla Oulussa oli ihan suomalaista elämää. Hän haaveili tekevänsä aikuisena samoja töitä kuin isovanhemmat, ja hän haaveili tavallisesta elämästä. Sitä Aleksi Lysander (1989-2024) ei koskaan saavuttanut. 

Jo varhaisina kouluvuosina ja uintiharrastuksessaan hän joutui kokemaan olevansa erilainen kuin muut pojat. Aleksin äiti oli suomalainen, isä Senegalista. Se riitti syrjintään ja kiusaamiseen, siihen, millä on suomalaisen rasismin rumat kasvot. 

Osoittaakseen kelpoisuutensa Aleksi pyrki ja pääsi suorastaan epäinhimillisten pääsykokeiden jälkeen muukalaislegioonaan. Hän oli 18-vuotias, vasta aikuisen elämänsä alussa, mutta aika Afganistanissa ja muilla sotien repimillä kriisialueilla jätti häneen henkiset haavat.

Voisi sanoa, että Aleksi Lysander laitostui sotaan - tottui siihen niin, ettei kyennyt enää normaaliin elämään. Siihen tavalliseen elämään, mitä se sitten kenellekin tarkoittaa. Rauhallista, tasaisesti etenevää arkea, hyvää perhe-elämää, vakaata ja turvallista yhteiskuntaa?

Hän tiesi vaarat, joihin joutui Ukrainassa, mutta lähti silti. Hän kaatui joulukuun viimeisellä viikolla vuonna 2024, mutta ehti olla mukana näytelmänteon alkuvaiheessa. Hänen toivomuksensa oli, että Kyrön kirjasta tehdään tämä tulkinta, ja että hänen tarinansa tulee kuulluksi. Nyt se kuullaan ja se herättää ajattelemaan. 

Näyttelijät Roderick Kabanga ja Eetu Känkänen saavuttavat näyttämöllä dialogissaan vahvan jännitteen. Kouriintuntuvasti nousee keskiöön Aleksin lapsena kokema syrjintä, niin myös kovat ajat muukalaislegioonassa, sen jälkeen turhauttava asevelvollisuusaika Suomessa ja lopulta vapaaehtoistaistelijana Ukrainan rintamalla. Hänen oli mahdotonta sopeutua takaisin elämään Oulussa.

Kabanga ja Känkänen näyttelevät kuin kyseessä olisi yksi ja sama mies, vaikka äänessä on välillä tarinan kertoja, kirjailija.

Eetu Känkänen ja Roderick Kabanga (kuva Katri Naukkarinen)

 

Mika Haarasen lavastus-, valo- ja videosuunnittelu ja Aleksi Sauran sävellys ja äänisuunnittelu viimeistelevät katsojan kokemuksen. Ei tarvita massiivisia sodan ääniä tehostamaan Aleksin kokemusten järkyttävyyttä. Pyörivä näyttämö valoineen kuvastaa hienosti Aleksin elämänmittaista matkaa, samoin Elina Kolehmaisen suunnittelema hyvä puvustus.

Ennen esitystä osui kohdalle näytelmän sanomaan liittyvä hetki. Hakaniemen metroasemalla esiintynyt trio lauloi Liisan Tavin vuonna 1984 säveltämää ja sanoittamaa laulua Jäähyväiset aseille. Kylmät väreet se nostatti iholle, aivan kuten näytelmä.

Ilahduttavaa oli nähdä katsomossa joukko asevelvollisia maastopuvuissaan. Näytelmän loputtua narikassa muuan naishenkilö kysyi katsomossa yhdeltä varusmieheltä: "Onko nyt kiva mennä Santahaminaan?" Fiksu asevelvollinen vastasi hänelle: "Miten se tähän näytelmään liittyy?" Nainen vaikeni. 

Se, että ensi-iltaan oli kutsuttu asevelvollisia, oli hienoa. Nämä nuoret ovat kuten nuoret aina niitä, jotka joutuvat puolustamaan maata.

Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö, Aleksi Suomesta