Äärimmäinen köyhyys, surkeat elinolosuhteet, vuoden 1918 kansaa kahtia jakaneen sisällissodan jättämät haavat ja utopistinen haave paremmasta. Siinä syitä miksi Suomesta lähdettiin 1920- ja 30-luvuilla Neuvostoliittoon rakentamaan sosialistista ihanneyhteiskuntaa.
(Lippu saatu/Suomen Kansallisteatteri/ Blogin sisältöön tämä ei vaikuta.)
Suomen Kansallisteatterin Muistopäivä-näytelmä herättää vuosikymmenien jälkeen henkiin traagiset elämäntarinat ja valaisee sitä, millaisen itänaapurin kyljessä on eletty. Ja yhä eletään, siltä ajatukselta ei esityksen aikana voi välttyä.
Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama näytelmä perustuu dokumentaariseen aineistoon, mutta ei ole hetkeäkään paperin makuinen esitys, vaan vaikuttavaa nykyteatteria.
Aineistoa on kerätty mittavassa tutkimushankkeessa lähteneiden jälkeenjääneistä kirjeistä, päiväkirjoista ja haastatteluista. Näytelmä on kirjoitettu yhteistyössä Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 tutkimushankkeen kanssa.
Tutkimus on antanut merkittävästi uutta tietoa Stalinin vainojen kohteeksi joutuneiden suomalaisten kohtaloista. Niistä on vuosikymmenten aikaan ensin vaiettu, sittemmin tutkittu ja kirjoitettu paljon. Varmasti ainakin vanhempi sukupolvi, johon itse kuulun, tietää, mitä Neuvostoliitossa tapahtui. On erittäin tärkeää, että myös nuoremmat saavat tästä tietoa. Se, mikä olisi ollut tabu 1970- ja vielä 80-luvuillakin, saa nyt konkreettiset kasvot.
Näytelmä on kokonaisvaltaista, upeaa teatteria.
Riikka Oksasen ohjaus on täsmällistä ja tarkkaa, eikä hän sorru turhaan patetiaan. Sitä ei tarvita, koska näytelmän henkilöiden kokemukset ovat epäinhimillisen rankkoja. Ohjausta tukevat Lasse Lipposen vaikuttava koreografia, ja Janne Vasaman lavastussuunnittelu. Lähteneiden kohtaloita rytmittää upeasti Eva Louhivuoren ja Ilkka Tolosen musiikki- ja äänisuunnittelu. Niiden ohelle ei olisi kaivattu näyttämön takaseinän videoita, joita nähdään varsinkin väliajan jälkeen liikaa.
Pienin viittauksin näytelmässä sivutaan myös nykyaikaa, kun Helsingin Tervasaaresta lähteneen veneen kyydissä ollaan meren armoilla. Ja rajan ylityksen jälkeen vastaanottajien armoilla, häkkeihin suljettuina vailla mitään ihmisarvoa.
Seitsenhenkinen ensemble tekee kokonaisuudessaan vaikutuksen - Miiko Toiviainen tulenpalavana, aatteeseen uskovana kommunistina, Pirjo Lonka äitinä ja hänen aikuisuuteen työleireillä kasvavana tyttärenä Inke Koskinen, Rasmus Slätis alun perin veneen kapteenina ja kirjeissään kotimaahan alituisesta vitutuksestaan kertovana miehenä. Geoffrey Erista, Annika Poijärvi ja Marja Salo, jokaisen työ kantaa koskettavaan loppuun asti.
Näytelmän lopussa nähtävät alkuperäiset mustavalkoiset valokuvat lähteneiden kotialbumeista nostaa kyyneleet silmiin. Heitä hävettiin kotimaassa ja eri suvuissa. Myös minun suvussani. Pappisisoisäni veli oli yksi lähteneistä, eikä hänen kohtalostaan koskaan saatu tietoa. Eikä sitä myöskään haluttu etsiä.
Suomen Kansallisteatteri, Muistopäivä pienellä näyttämöllä. Esityskuvat Janne Vasama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti