Täällä Pohjantähden alla yhä ollaan

Kun ohjaaja laittaa esitykseen koko ammattitaitonsa, näkemyksensä ja sielunsa, syntyy katsojaa pitkään askarruttava esitys. Lauri Maijalan ohjaama Täällä Pohjantähden alla on sellainen.

(Mainos/Lippu saatu Kansallisteatteri. Blogin sisältöön tämä ei vaikuta.)

Ikonisten tarinoiden kohdalla on aina vaaransa. Meillä ne ikoniset ovat ilman muuta Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla -trilogia. Moni osaa sieltä suoria sitaatteja ja vielä useampi on tietävinään, miten nämä romaanit pitää sovittaa näyttämölle tai elokuviksi.

Linnan tulkinnassa on siksi aina vaaransa. Suomen Kansallisteatterin ja Lauri Maijalan suuri panostus ei kuitenkaan alistu perinteisiin, vaikka onkin uskollinen perustarinalle ja sen tutuille henkilöhahmoille. Paljon on jouduttu karsimaan, mutta se ei tee esityksestä sen köykäisempää. Se, että mukaan on otettu myös trilogian viimeinen osa, on oma haasteensa. Kirjana se ei ole tarinan kiinnostavin osa, näyttämöllä osa oli minulle elämys.

Maijala ei saavuta pelkästään työvoittoa, vaan varmasti yhden oman taiteellisen voittonsa, jos niin vuonna 1986 syntyneestä niin voi sanoa. Paljon on takana, vielä enemmän edessä.

Omana sivujuonteenani on mainittava, että katsoessani teatterin katsomossa sen kattomaalausta, Lauri Maijala on katsojien ja kriitikoiden lisäksi isoäitinsä Marja Korhosen äidin, nuorena kuolleen näyttelijä Heidi Blåfieldin hahmon alla. Thalian peilin -maalauksen maalasi Yrjö Ollila vuonna 1932. 

Sitäkin mietin, kun antauduin Maijalan ja dramaturgisen assistenttinsa Ada Sallisen tulkintaan Pohjantähdestä. Maijala vyöryttää tapahtumat näyttämölle hengästyttävällä vauhdilla, vaan mitä muuta Linnan trilogia on - se on suuri tarina tästä Pohjantähden alla elävästä kansasta, aikakausien muutoksista ja muutosten haasteista, joista on tähän asti selvitty. 

1800-luvun lopulta alkava alkava tarina kattaa vuosikymmenet toiseen maailmansotaan. Trilogian ykkös- ja kakkososa paljastavat koskettavasti torpparien ahdingon ja heitä nöyryyttävän herrasväen ylenkatseen ja ikeen. Sitä edustaa ennen kaikkea Salpakarin pappilan omanarvontuntoinen väki. 

Henkiin Linnan kirjoissa heräävät hienot henkilöhahmot - kukapa ei muistaisi millainen on Koskelan Jussi, hänen vaimonsa Alma, pojat Akseli, Aleksi ja Aukusti, Kivivuoren Otto ja Leppäsen Aune. Ja sitten vielä Tuntemattomassa jatkoa Koskeloille - Vilho Koskela, Akselin poika! Tuntemattoman tarinan Lauri Maijala ohjasi Oulun kaupunginteatteriin jo vuonna 2014.

Lauri Maijalan tulkinnassa ei tarvita yhtymäkohtia nykyhetkeen, koska Linnan tarina on yleisinhimillinen. Ei tarvita alleviivauksia sotaan, sortoon tai pienen ihmisen hätään. Ne ovat aina olleet ja ovat yhä. Maijalan oma arvomaailma ei jää arvoitukseksi, kuten ei hänen aikaisemmissa ohjauksissaan. Hän antaa se näkyä ja kuulua kuten hän teki Veriruusut ja Punaorvot -näytelmissä. Hän ei pelkää ottaa kantaa, ja näytelmän vaikuttavissa joukkokohtauksissa punaliput liehuvat ja ovat paras osa lavastusta sekä valo - ja videosuunnittelua, jonka on tehnyt Kalle Ropponen. Ne kertovat oman tarinansa kansan kahtiajakautumisesta ja veljesvihasta, joka johti sisällissotaan vuonna 1918. 

Olisi kohtuutonta poimia kahdenkymmenenneljän näyttelijän ensemblestä parhaimpia. Silti on nostettava muutama keskeinen - Petri Manninen (Jussi), Tiina Weckström (Alma), Otto Rokka (Akseli) Wenla Reimaluoto (Elina), Timo Tuominen (Halme), Petri Liski (Eetu Salin), Katariina Kaitue (Ellen Salpakari), Juha Varis (rovasti Lauri Salpakari), Esa-Matti Long (Laurilan Anton) - Aksa Korttila (Laurilan Elma), Helmi-Leena Nummela (Leppäsen Aune)! Ja ihan kaikki muutkin. 

Ainoa, mitä tulkinnassa jäin kaipaamaan, on Väinö Linnan oivaltava huumori. Ne paljastuvat kirjoissa lyhyinä, paljon silti paljastavina tokaisuina ja kuin alleviivauksina, että tällainen tyyppi tämäkin on! 

Jos ei naurua, niin kyyneliä riitti esityksen jälkeen. Ja paljon jälkipuheita kuten Väinö Linnan romaanien kohdalla aina ja yhä vuonna 2025.

Kotona otin kirjahyllystä Linnan trilogian ja luin kolmannen osan lopun: "Punertava auringonvalo kajasti kamarin seinäpaperissa ja lipaston peilissä sekä sen päällä olevissa lasten kuvissa ja samettialustalla lepäävissä kunniamerkeissä ja muistoristeissä. Keinu liikahti enää silloin tällöin mutta Elinan kasvoilla viipyi yhä hymy hänen kuunnellessaan laulua radiosta."

 

Suomen Kansallisteatteri, Täällä Pohjantähden alla. Esityskuvat Nico Backström. Sitaatti Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla 3 (WSOY 1969)

Jotuni-näytelmä on ravistava kuvaus kirjailijan perhehelvetistä

Jotuni on kokonaistaideteos, jossa teksti, ohjaus, näyttelijäntyö, puvustus ja lavastus tukevat toisiaan. Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä nähdään nyt henkeäsalpaava esitys.

Mainos/Lippu saatu Suomen Kansallisteatteri

Täydellisiä teatterielämyksiä on harvoin - sellaisia, jossa katsoja voi olla näyttämön tapahtumissa mukana herpaantumatta. Jotuni-näytelmä on sellainen, ja se jää varmasti hienojen elämysten arkistoon.

Näytelmän kirjoittaneet Anneli Kanto ja Heini Tola ovat tehneet tarkan taustatyön kirjailija Maria Jotunin (1880-1943) ja hänen puolisonsa, kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiaisen (1879-1951) elämästä. Parasta lähdeaineistoa on tietenkin Jotunin paljon paljastava tuotanto, josta on jäänyt elämään muun muassa näytelmät Kultainen vasikka, Miehen kylkiluu ja Tohvelisankarin rouva. 

Sari Puumalainen ja Antti Pääkkönen (kuva Mitro Härkönen)

Maria Jotunista muistetaan kuitenkin ennen kaikkea hänen kuolemansa jälkeen postuumisti vuonna 1963 ilmestynyt Huojuva talo -romaani. Raadollinen avioliittokuvaus herätti jo ilmestyessään kohun, luettiinhan sitä Jotunin ja Tarkiaisen liiton suorasanaisena kuvauksena. Legendaarinen tulkinta Huojuvasta talosta nähtiin televisiodraamasarjassa vuonna 1990, päärooleissa Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen. 

Hirviöksi tv-draamassa nousi fyysisesti väkivaltainen, perhettään despoottisesti hallitseva mies. Kansallisteatterin esityksessä näytelmän kirjoittajat ja esityksen myös ohjannut Heini Tola alleviivaavat kyllä sitä, millaisin ottein Tarkiainen hallitsi perhettään, ja millainen teennäinen kulissi on "kulttuurikoti". Sen ohella tekijät korostavat oivaltavasti Jotunin omaa osuutta avioliittohelvettiin, jossa usein on kaksi osapuolta. Hän osasi olla marttyyri ja piti sietämättömiä mykkäkoulujaksoja. Mustasukkaisuuskohtauksissaan hän epäili miestään jatkuvasti pettämisestä ja silmätikuksi nousi perheen palvelija.

Näytelmä ei ole dokumentaarinen tarina aikakautensa tunnetuista kulttuuripersoonista tai kuvaus naistaiteilijan vaikeasta taloudellisesta ja puolisonsa kanssa tasaveroisesta asemasta viime vuosisadan alussa. Sitäkin, mutta Jotuni kuvaa viiltävän tarkasti vaikeaa parisuhdetta ja vähitellen pahenevan fyysisen väkivallan kierrettä. Sitä, mikä vetää ihmisiä toistensa puoleen ja miten he repivät toisensa hajalle. Lasten asema perhehelvetin keskellä nousee koskettavasti esille. Jotunin ja Tarkiaisen kohdalla se tarkoittaa heidän poikiaan Jukkaa ja Tuttua, jotka asettuvat riitojen keskellä äitinsä puolelle. Varsinkin Jukka nousee isäänsä vastaan ja joutuu tämän silmätikuksi.

Antti Pääkkönen, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen ja Ilja Peltonen (kuva Mitro Härkönen)

Sari Puumalainen ja Antti Pääkkönen luovat näyttämölle ensimmäisestä kohtauksesta lähtien valtavan keskinäisen jännitteen, joka tuntuu katsomossa asti. Hetkittäin jopa niin piinallisena, että katsoja pidättää hengitystä milloin helvetti pääsee irti.

Sari Puumalaisen Jotuni on hurja, herkkä ja vakuuttava kaivatessaan omaa luomisen rauhaa ja hakiessaan julkista tunnustusta. Hänen intensiteettinsä kantaa alusta loppuun. Enkä muista milloin olisin nähnyt Antti Pääkkösen yhtä vahvana kuin nyt Tarkiaisen roolissa. Hän tulkitsee hyytävästi ylimielistä kiipijää, jolle kulttuurikoti on väkisin ylläpidettävä kulissi.

Perheen poikien rooleissa nähdään Ilja Peltonen ja Heikki Pitkänen. Peltonen tulkitsee hienosti fyysisellä ketteryydellään esikoispoika Jukan levottomuutta ja Pitkänen on tyyneyttä riitojen keskelle etsivä Tuttu. Sivustakatsoja on perheen palvelija Siiri, jota näyttelee vähäeleisesti Anna Airola.

Anna Airola ja Sari Puumalainen (kuva Mitro Härkönen)

 

Fyysistä väkivaltaa kuvaa hienosti hidastettu, viitteellinen liikekieli, jossa näkyy Marjo Kuuselan koreografisen konsultaation jälki. Tulkintaan ei tarvita rajuja otteita.

Katri Renton lavastus, Tarja Simonen pukusuunnittelu, Salla Markkasen musiikki (hän on muusikkona myös näyttämöllä), Kare Markkolan valo- ja Paula Lehtosen videosuunnittelu täydentävät sen, mistä aloitin: Jotuni on kokonaistaideteos.

Svenskanin Amos A iskee tunteisiin

Juuri nyt Svenska Teatern tekee suomalaista ja suomenruotsalaista teatteria Espan päässä Helsingissä, historiaa havisevalla paikalla. Toistaiseksi  teatterisyksyn mieleenpainuvin, ajankohtaisin ja syvältä Suomen historiaa luotaava näytelmä Amos A iskee tunteisiin. Iloa ja naurua hetkessä, kohta kyyneleitä.

 Kuten elämässä. 

Patrick Henriksen on Amos A. (kuva Svenska Teatern)

 

 Amos A on ennen muuta kertomus aikakautensa miehestä, ihmisestä, jolle elämä ei tuntunut olevan helppoa, ei ilotontakaan. Rahaa ja huomiota kertyi, mitä muuta? 

Viime vuosisadan alkuvuosikymmeniin keskittyvä on kertomus liikemiehestä kulttuurivaikuttajasta ja -mesenaatista Amos Andersonista. Teksti ja näytelmä onnistuvat terävillä vertauksilla sivuamaan nykyhetken Suomea, Eurooppaa ja maata, jossa politiikan populistit ajavat nyt alas kulttuuria - demokratiaa ja koko länsimaista sivistystä.

Raikuvat aplodit ansaitsi se, miten 1930-luvun alun kuohuissa, Lapuan liikkeen yrittäessä horjuttaa demokratiaa, ajateltiin, ettei Rkp mene ikinä hallitukseen äärioikeistolaisen puolueen kanssa!

Lapuan liike uhkasi demokratiaa (kuva Svenska Teatern)

Gunilla Hemmingin riipaiseva, Amos Andersonin paljaaksi riisuva käsikirjoitus jättää paljon tilaa näytelmän dramatisoineelle ja ohjanneelle Kari Heiskaselle. Hänen näyttämöilmaisunsa tunnusmerkkihän koko näyttämötilan maksimaalinen käyttö. Heiskaselle luonteenomainen näyttämöilmaisu tuo katsojan eteen elävän ja ristiriitaisen Amos Andersonin, joka voi olla nimenä tuttu, muuten suurelle yleisölle vieras. Hän oli yksi harvoista suomalaisista, joka omana aikanaan katsoi Eurooppaa ja maailmaa laajalla katseella. Ei enkeli, mutta ei pirukaan tämä Amos, vaan inhimillisen tunnistettava ihminen, josta Patrick Henriksen tekee hienon tulkinnan kuten koko ensemble rooleissaan. Näytelmässä rakastetaan, riidellään ja ollaan juuri sellaisia kuin me ihmiset olemme. 

Nopeat siirtymät kohtauksesta toiseen kuljettavat katsojaa läpi kuohuvien vuosien ennen toista maailmansotaa. Heiskasen kädenjälki kuuluu myös näytelmän musiikkivalinnoissa ja näkyy hienossa yhteistyössä valosuunnittelun tehneen Joonas Tikkasen kanssa. Yhdessä nopeassa kohtauksessa on neuvostotanssija, joka korostaa Suomen asemaa väkivaltaisen naapurin kainalossa. 

Peter Pihlström on suunnitellut näytelmän ilmavan koreografian. (kuva Svenska Teatern)

Riko Eklundh ja Patrick Henriksen (kuva Svenska Teatern)

Köyhä kalastajanpoika Amos pääsee aikoinaan Kemiöstä Turkuun opiskelemaan kansantaloutta ja vakuutusalaa ja jatkaa opintojaan Saksassa. Hänestä kasvaa liikemiesnero, ja hän onnistuu taidoillaan sekä sittemmin myös suhteillaan luomaan satumaisen rikkauden. Hän toimii myös kansanedustajana ja on kolmeen otteeseen presidentin valitsijamiehenä. Anderson lahjoitti 1940-luvun alussa Tamminiemen huvilan presidentin asunnoksi, jonka pitkäaikaisin asukas oli Urho Kekkonen.

Amos Anderson työskentelee myös vaikutusvaltaisena lehdenkustantajana kolmessa lehdessä ja on Hufvudstadsbladetin päätoimittaja 1922-1945. Kiinteistöomaisuuden hän hankkii muun muassa nykyisestä Forumin korttelista. Mannerheimintiellä sijaitsevan Hufvudstadsbladetin kauniin rakennuksen arkkitehdiksi hän saa luottosuunnittelijansa W.G. Palmqvistin, joka myös uudistaa Andersonin Kemiössä sijaitsevaa kesäkartanoa Söderlångvikiä.

Moni tietää Amos Andersonin nimen nykyään ehkä parhaiten Helsingin Kampissa sijaitsevasta Amos Rex -taidemuseosta. Sitä ylläpitää Konstsamfundet, jolle Anderson testamenttasi suuren omaisuutensa.

Amos Rexistä ei ole pitkä loikka Svenska Teaterniin, jonka Amos A -näytelmää voi seurata tekstitettynä sekä suomeksi että englanniksi Subtitle Mobile -sovelluksesta. Suuren näyttämön yläpuolella on myös suomenkielinen tekstitys.

Amos A, Svenska Teaterns stora scen

Yleisö syö Wanda Dubielin kädestä

Mitä tarvitaan, kun näyttelijä pitää yleisön hyppysissään jokaista repliikkiään myöten? Tarvitaan sellainen näyttelijä kuin Wanda Dubiel! Pitkän uran Kansallisteatterissa ja freelancerina tehnyt Dubiel vierailee nyt ensimmäistä kertaa Helsingin kaupunginteatterissa ja tekee väkevänjuurevan roolin Juha Jokelan kirjoittamassa ja ohjaamassa Let´s play business -näytelmässä. Hän saa irrotella roolissa kaikella ammattitaidollaan!

Wanda Dubiel (kuva Otto-Ville Väätäinen)

 

Työelämää satiirisesti ja tunnistettavasti kertovassa näytelmässä ihmiset kipuilevat jo eläkkeelle jääneen johtajansa jäljiltä. Ilmapiiri toimistossa on innostavista sloganeista huolimatta kaikkea muuta kuin hyvä, ja kansainvälisen HX-konsulttiyrityksen työntekijöissä riittää tyyppejä joka lähtöön - on yksi, joka myötäilee, toinen, joka vaikenee epäkohdista ja sitten se kolmas, joka yrittää tuoda näkyväksi, sen, mitä on tapahtunut. Häntä näyttelee jälleen varmaotteisesti Sanna June Hyde. Vanhaa perinteistä johtajamallia kannattaa toimialajohtajaa näyttelevä Santeri Kinnunen. Oma etu etusijalle, muusta ei väliä.

Ja on tietenkin uusi ja innokas nuori toimitusjohtaja, jota Martti Manninen näyttelee juuri sopivalla draivilla. Hänpä keksii jakaa papukaijamerkkejä parhaimmille työntekijöilleen ja lanseeraa tietenkin myös viikoittaisen pakkoliikuntatunnin. Kaiken työelämässä todennut voi todeta, että eipä mitään uutta taivaan alla. 

Ursula Salo, Wanda Dubiel ja Santeri Kinnunen (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Juha Jokelan näytelmän rakenteellinen ratkaisu on hieno, kun hän siirtää katsojan fokuksen firman tarinasta näytelmän tekemiseen eli kertoo teatterissa teatterista. 

Wanda Dubiel on firman tarinassa HX:n hallituksen puheenjohtaja ja nopeissa siirtymissä myös  näyttelijäryhmän vetäjä. Hän kamppailee teatterin talousjohtajan kanssa rahasta (!) ja yrittää saada kollegansa asettumaan rooleihinsa. Mieleen tuli kaukaa 1990-luvun alusta Jouko Turkan Kansallisteatteriin ohjaama Valheita-näytelmä, jossa katsoja pudotettiin todellisuuteen sekoittamalla tarinaan täysin absurdeja vieraannuttamiselementtejä. Vähän samaa tekee Jokela nyt. 

Martti Manninen, taustalla Sanna June Hyde (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Näytelmän erinomaisesta videosuunnittelusta vastaa Timo Teräväinen, äänisuunnittelusta Maura Korhonen ja valosuunnittelusta Toni Haaranen.

Let´s play business, Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö.

Tuntematon Pyynikillä koskettaa jälleen

Tuntematon sotilas Pyynikillä, taas kerran. Samoissa maisemissa nähtiin jo vuosina 1961-1969 Edvin Laineen tulkinta, vuonna 1997 Kalle Holmbergin ohjaus ja nyt Antti Mikkolan ohjaamana ja Sami Keski-Vähälän sovittamana.

Miksi aina uusi sukupolvi tarttuu ikoniseksi muodostuneeseen tarinaan? Miksi se liikuttaa yhä kyyneliin saakka?

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on universaali kuvaus nuorista miehistä sodassa. Kirja kuvaa rohkeutta, pelkoa, peräänantamattomuutta, alistumista sodan olosuhteisiin, huumorin ja yhteishengen voimaa kuolemanvaaran keskellä. Ja kuvaahan kirja myös meitä suomalaisia sekä hyvän johtajuuden merkitystä. Vänrikki Koskela on johtaja parhaimmillaan, luutnantti Lammio ei. 

Lavastus Kari Sirén (kuva Katri Dahlström) 

Pyynikin maisemissa nähdään nyt esitys, joka ei liioittele. Näytelmä alkaa 101-vuotiaan jatkosodan veteraanin Aimo Reinikaisen painavalla ja itseään korostamattomalla puheenvuorolla ja myös päättyy siihen. Ei tarvita mitään ylimääräisiä sanoja, Reinikaisen tarina sellaisenaan kertoo sen, mitä nuoret suomalaiset joutuivat sotavuosina kokemaan. On hieno ratkaisu, että hänen tarinansa on otettu mukaan näytelmän alkuun ja loppuun.

Antti Mikkolan ohjaus luottaa siihen, mikä Linnan romaanissa on oleellisinta - ei vain sotatilanne vaan ihmisiä asemasodan ja taisteluiden keskellä. Nuoremman polven näyttelijät astuvat ennakkoluulottomasti ja pelottomasti ikonisiin rooleihin. Paavo Kinnunen, Kasperi Kola, Pyry Kähkönen, Konsta Laakso, Verneri Lilja, Jyrki Mänttäri, Jussi-Pekka Parviainen, Antti Tiensuu ja Kai Vaine. Koko upea ensemble!

Ja tietenkin myös kokeneet näyttelijät Aimo Räsänen roolissaan majuri Sarastienä ja Tommi Raitolehto Rokkana.

Aimo Räsänen (Sarastie), Tommi Raitolehto (Rokka) (kuva Katri Dahlström)

Esityksen yksi vahvuuksista on vaikuttava äänisuunnittelu. Sami Silén on luonut äänimaiseman, joka tehoaa katsojaan ilman valtavia räjähdyksiä ja tykkien pauhua. Kari Sirénin lavastussuunnittelu on nerokas ja tehokkaimmillaan kohtauksessa, jossa Lahtinen (Paavo Kinnunen) raahaa perässään kelkkaa konekivääreineen. Eikä Hietasen (Verneri Lilja) sokeutumisen hirvittävään hetkeen tarvita kuin se, mikä nyt nähdään. Liljan tulkinta on riipaiseva, myös Kinnusen totaalinen uupumus sodan turhuuden keskellä.

Jussi-Pekka Parviainen, Verneri Lilja ja Markus Pärssinen (kuva Katri Dahlström)

Olen nähnyt Jouko Turkan, Kalle Holmbergin, Mika Myllyahon ja Kristian Smedsin näyttämöversiot Tuntemattomasta. Turkka käytti taitavasti hyväkseen Helsingin kaupunginteatterin laajaa suurta näyttämöä, Holmberg vältti yltiöisänmaallisuutta ja sai ohjaamansa näyttelijät vaikuttavaan hehkuun, Myllyaho puolestaan tiivisti tilanteen pieneen tilaan Ryhmäteatterissa Suomenlinnan valleilla. Smeds teki omanlaistaan, aivan erityistä ja provokatiivista teatterihistoriaa Suomen Kansallisteatterissa ja uskalsi pilkata Tuntemattoman tarinaa ja muita suomalaisuuden ikoneita. 

Pyynikin kesäteatterissa Väinö Linnan Tuntematon kantaa jälleen tässä ajassa. Kovin lähellä sota tuntuu olleen ja on yhä. Siksi näytelmän pohjavire, ei sodan, vaan rauhan merkityksen korostaminen on tärkeää. 

Pyynikin kesäteatteri, Tuntematon sotilas 9.8.2025 saakka.

 

Ratsumiehen elämykset

 "Ei mikään virta ole niin nopea kuin elämä. On ilta, kun ehtii joen ylitse." 

Niin kirjoitti Paavo Haavikko (1931-2008), ja miten koskettavasti ajatus kuvaa vuonna 1935 syntyneen Aulis Sallisen säveltämän Ratsumies-oopperan ikiaikaista teemaa. Haavikon libretto kuvaa runollisen hienosti tätä ihmisen elämää kaikkineen.

Ratsumies nähdään nyt ensimmäistä kertaa Suomen Kansallisoopperassa, vaikka oopperan ensiesityksestä Savonlinnan Oopperajuhlilla on jo viisikymmentä vuotta. Voi todeta, että jo oli aikakin. 

Jussi Nikkilän ohjaus peilautuu vahvasti nykyhetken kauhuihin, sotiin, ilmastokriisiin ja moniin muihin uhkiin. Kalle Holmberg ohjasi vuonna 1975 Ratsumiehen vallankumousdraamaksi ja viittasi monin kohdin presidentti Kekkosen uudelleenvalintaan ja Suomen silloiseen poliittiseen tilanteeseen. Jussi Nikkilä tuo tarinaan oman sukupolvensa näkemyksen, jossa Kekkosen haamu ei enää näy. Vaikka muita haamuja riittää.

Mustansynkeä lavastus ja puvustus, jotka ovat luovan suunnittelijan, visionääri takiksen käsialaa, eivät varsinaisesti luo toivoa. Jos sitä tarinassa muutenkaan on.

Ajat kuluvat, vuosisadat vierivät, mutta jokin säilyy - sodat, valtataistelut - monimutkaiset vallan myrkylliset koneistot. Kamppailu vallasta käydään aina ihmisten kesken, ja oopperassa lopulta Ruotsin ja Venäjän välissä sijaitsevalla rajamaalla, metsävaltiossa. 

Ratsumiehen tarinassa vallitsee dystooppinen maailmankuva, joka tiivistyy fyysiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan. Kertomuksen pääparin, Annan ja Antin rakkaus ei kestä ajan paineissa.

Mika Kares (kuva Ilkka Saastamoinen)

Väkevimmän elämyksen esityksessä antoi ensemblen ykköskaarti, kansainvälistä uraa tekevä basso Mika Kares Anttina, sopraano Miina-Liisa Värelä Annana ja baritoni Ville Rusanen ratsutilallisena. Sekä tietysti kapellimestari Hannu Linnun upeasti johtama Suomen Kansallisoopperan orkesteri sekä oopperan kuoro.

Ville Rusanen (kuva Ilkka Saastamoinen)

Ensi-illan keskeytti juuri ennen väliaikaa katsomossa tapahtunut sairaskohtaus, mutta esitys pääsi vauhtiin runsaan kymmenen minuutin katkoksen jälkeen. Ei voinut kuin ihailla, miten saumattomasti ooppera jatkui.

Hannu Lintu (kuva Samuli Isola)

Illan kruunasi juhlafanfaari Aulis Salliselle. Hän on itse säveltänyt fanfaarin orkesterin 60-vuotisjuhlan kunniaksi.

90-vuotias säveltäjä otti yleisön kiitokset vastaan ensimmäisen parven ykkösriviltä. Seisaalleen nousseen yleisön joukossa tiesi sillä hetkellä tiesi todistavansa ainutkertaista historiallista tilaisuutta. Hetken tiivisti hienosti kiitospuheen Salliselle pitänyt Suomen Kansallisoopperan ja -baletin pääjohtaja Gita Kadampi. Se ollut virkapuhe, vaan aidosti lämmin tunnustus merkittävälle säveltäjälle.

Aulis Sallinen ja puoliso, oopperalaulaja Maija Lokka (kuva Samuli Isola)

Suomen Kansallisooppera, Ratsumies, esitykset 28.5. saakka.

Teatteri elää, teatteria tarvitaan!

Ensimmäinen sortokausi, Suomen suurruhtinaskunnan venäläistäminen 1899-1905, yrittää suitsia suomalaisten kansallishenkeä, mutta toisin käy. Vastarintaan nousevat edistysmielisten poliitikkojen ohella säveltäjät, taidemaalarit, kirjallisuus, lehdistö ja suomenkielinen teatteri. Suomen kenraalikuvernööri Bobrikov saa lähes diktaattorin valtuudet, mikä johtaa 1905 hänen salamurhaansa. On vielä vuosia maan itsenäistymiseen.

Vuosisadan alku kuohuu, ja myrskyn keskellä sensuuri yrittää suitsia mielipiteen ja sanomisen vapautta.

Sari Puumalainen tulkitsee vahvasti Emilie Bergbomin roolin.

Suomen Kansallisteatterin Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset -uutuusnäytelmässä ollaan vuodessa 1902. Näytelmä on kuin kaleidoskooppi, jota kääntämällä aukeaa aina uusi näkymä niin tarinassa kuin  näyttämökuvassa. Tehdään komediaa, mutta vavahduttavan komeassa lopussa ollaan henkisesti läsnä tässä hetkessä. Hetkessä, jolloin kansallista kulttuuria ajetaan säästötoimin koko ajan ahtaammalle, ja kulttuurin merkitystä suorastaan halveksutaan. 

Näytelmä ajoittuu hetkeen, jolloin edessä ovat upouuden Kansallisteatterin avajaiset ja ensimmäisen esityksen, Pohjolan häiden ensi-ilta. Teatterilla joudutaan jännittämään painoylihallituksen lupaa esitykselle. Sensuuri nuuskii jokaista sanaa, jokaista ilmaisua, ja viranomaiset pelkäävät Venäjän reaktioita.

Käsikirjoittajat, ohjaaja Tiina Puumalainen ja Hanna Suutela luonnehtivat näytelmää Huwi-näytelmäksi. Sitäkin se on, juuriltaan kuin kansanteatteria, kun innostunut näyttelijöiden joukko yrittää valmistautua suureen iltaansa. Kalevalaisiin pukuihin sonnustautunut ensemble säntäilee näyttämöllä, ja teatterinjohtaja, sensuurin hampaissa oleva Kaarlo Bergbom on menettää hermonsa heidän kanssaan. Aikataulut eivät pidä, ja aina joku on myöhässä tai valittamassa johtajalle milloin mitäkin. Oman lisänsä soppaan tuo teatteridiiva, aikansa suuri tähti Ida Aalberg, joka lupautuu näyttelemään vaikka kaksi kertaa Aleksis Kiven Lean, jonka merkitys oli jo vuonna 1869 ensiarvoisen tärkeä. Olihan se ensimmäinen suomeksi näytelty teksti.

Juha Varis on teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom, Maria Kuusiluoma häikäisevä Ida Aalberg, Paula Siimes vahva Kaarola Avellan.

Kaarlo Bergbomin (1843-1906) ja hänen sisarensa Emilie Bergbomin (1834-1905) merkitys suomenkielisen teatterin synnylle tuodaan näytelmässä hienosti esille. He kävivät asiassaan vuosien taistelun, he uskoivat asiaansa ja selvisivät voittajina. (Tein aikoinaan Helsingin yliopistossa Suomen historian laudaturtyön siitä, miten kiistaa suomenkielisen teatterin perustamisesta puitiin sanomalehdistössä. Aihe oli kuuma, ja artikkeleita riitti puolesta ja vastaan!)

Näytelmän tekijät nostavat oikeutetusti esille vahvojen naisten osuuden tapahtumissa. Emilie on historiassa jäänyt turhaan pikkuveljensä varjoon. Nyt on aika tuoda hänet esille, samoin perheen pikkusisar Augusta af Heurlin, ja miksei myös näyttelijä Kaarola Avellan, jonka maine ei ole kantanut niin pitkälle kuin legendaarisen Ida Aalbergin. Vuonna 1902 oli sentään vielä neljä vuotta yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden saamiseen, mutta valistuneet naiset eivät olleet mikään vaikeneva seurakunta.

Yksi esityksen koskettavimpia kohtauksia on Sari Puumalaisen Emilien vahvasti esittämä todistus - naiset, mehän tämän teimme! Puumalainen, Kristiina Halttu (Augusta), Maria Kuusiluoma (Ida), Paula Siimes (Kaarola) - siinä Kansallisteatterin todelliset voimanaiset tulkintaa ja vahvaa äänenkäyttöä myöten. Ja lisänä uusi tulokas, herkkä Linnea Leino (Amanda).

Naisissa on voimaa!

Juha Variksen Kaarlo Bergbom on roolissaan vallan mainio, mutta vielä suuremman vaikutuksen tekee kirjailija Jalmari Finnen roolissa notkeasti liikehtivä Carl-Kristian Rundman. Esa-Matti Longin hyytävä tulkinta painoylihallituksen tarkastajasta on kuin pahaenteinen ennustaja, joka tähyää  pahansuovasti tähän hetkeen... 

Painoylihallituksen tarkastajan roolissa hyytävän hyvä Esa-Matti Long.

Petri Liski, Carl-Kristian Rundman, Linnea Leino.

 

Tarinaa siivittävät hienosti eteenpäin Osku Heiskasen koreografia, Joakim Berghällin musiikki, Teppo Järvisen lavastus- ja videosuunnittelu sekä Kalle Ropposen valosuunnittelu.

Viimeisessä vaikuttavassa näyttämökuvassa on vasta uransa alkutaipaleella oleva Linnea Leino. Hän seisoo yksin suurella näyttämöllä - ja sillä hetkellä ajattelen, mikä voima ja intohimo nuorissa tekijöissä on. Se, mitä kulttuurin puolustamisessa tarvitaan. 

Suomen Kansallisteatteri, Suuri näyttämö Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset. Kuvat Stefan Bremer.

Sinun, Margot on tarkkojen havaintojen teatteria

Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on suuruudeltaan kuin lentokenttä, ja jokainen ohjaaja tietää, miten vaikeaa on täyttää koko tila toimivaksi. Ohjaaja Riikka Oksanen onnistuu tässä, eikä Antti Mattila ole lavastanut näyttämöä joka nurkkaa myöten täyteen. Oksanen on ohjannut ja tehnyt myös tyylillä hyvin oman näköisensä esitysdramaturgian Sinun, Margot -näytelmään. 

Kirjailija Meri Valkaman Sinun, Margot -esikoisromaanin hotkaisin sen ilmestyttyä kaksi kertaa, niin loistavasti se kuvaa menneisyyden etsintää, ihmissuhteita, totuutta ja valhetta. Eri aikatasoissa tapahtuva tarina kuvaa tarkasti arjen elämää entisen rautaesiripun takana, sosialismin mallimaaksi kutsutussa DDR:ssä.

Satu Tuuli Karhu (kuva Mitro Härkönen)

Valkama ei demonisoi omaa varhaislapsuutensa elinpiiriä, mutta ei sorru myös ihannoimaan itäsaksalaisen tehokasta järjestelmää. Romaanissa salaisen poliisin Stasin varjo on silti kaiken yllä kylmänä hirviönä. Näytelmässä julman hirviön jokaisen ihmisen elämään ulottuvat lonkerot eivät ole niin keskiössä. Ei se, miten jokaista vakoiltiin, naapurit ilmiantoivat naapureitaan, lapset vanhempiaan. Tosin se ilmiantaja paljastuu Sinun, Margotin tarinassa.

Näytelmän toteutus on melko uskollinen alkuperäistekstille. Riikka Oksanen ja romaanin dramatisoinut Tuomas Timonen ratkaisevat eri aikatasot niin, että varmasti nekin, jotka eivät ole kirjaa lukeneet, pysyvät kärryillä.

Varhaislapsuuttaan etsivä Vilja löytää isänsä jäämistöstä salaperäisen kirjeenvaihdon, josta paljastuu vaiettu, vaikea rakkaustarina isän ja salaperäisen Luisen välillä. Allekirjoituksensa kirjeissä on Margot ja Erich - siis Honeckerit, DDR:n pitkäaikainen kommunistijohtaja ja hänen vallanhimoinen puolisonsa. 

Viljaa näyttelevän Satu Tuuli Karhun roolisuoritus on raikkaassa eleettömyydessään vaikuttava, ja hän nousee ehdottomasti esityksen ykköstähdeksi. Sara Soulié ja Martin Bahne rakastavaisina eivät yllä ihan sille eroottisen intohimon tasolle kuin kirjassa kuvataan. Soulién fyysistä notkeutta on joka tapauksessa ihailtava, mutta onhan hänellä näyttelijän koulutuksen lisäksi tanssitaustansa.

Sara Soulié ja Martin Bahne (kuva Mitro Härkönen) 

Ohjauksen vaikuttavista yksittäisistä kohtauksista on mainittava Lasse Lipposen uskomaton tanssi rajavartijana läpi koko näyttämön. Näytelmän koskettavin näkymä koetaan Tsernobylin tuhoutuneessa maisemassa, josta Vilja etsii jälkiä Luisesta. Ei tarvitse kauan miettiä näkymän symboliikkaa - koko ihmiskunta huojuu näinä aikoina tuntemattoman, kaiken elämän nielevän haudan partaalla.

Lasse Lipponen (kuva Mitro Härkönen)

Toivo jää kuitenkin näytelmän kuten romaaninkin viimeiseksi sanomaksi. Menneisyys on tavoitettavissa, ja pirstaleisista muistoista muodostuu sittenkin niin ehjä kuva, että se liikuttaa. 

Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö, Sinun, Margot

Turun Macbeth paljastaa vallan veriset kasvot

Ei ole ihmismieli muuttunut, eivät ihmisten teot, intohimot ja vallanhalu kadonneet mihinkään yli neljässäsadassa vuodessa. William Shakespeare kirjoitti näytelmänsä Macbeth 1600-luvun alussa ja arvellaan, että se ensiesitettiin vuonna 1604.

Nyt eletään alkuvuotta 2025, ja Turun kaupunginteatteri tuo suurelle näyttämölle vavisuttavan vahvan tulkinnan Macbethista. Kari Heiskasen kiihkeärytminen ohjaus ei anna armoa veriseen tekoonsa sortuvalle vallananastajalle, eikä tämän hännystelijöille. 

Eero Aho on Macbeth (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Kokonaisuus on ohjauksen, lavastuksen, puvustuksen, ääni- ja valosuunnittelun yhteistyötä, ja ohjaaja vyöryttää ehtymättömästi yhä uusia näyttämökuvia. Hän löytää traagisesta hetkittäin myös koomisen puolen. Niitä molempiahan elämässä riittää.

Meidän ei tarvitse kuin katsoa tätä maailmaa, jossa valtaa tavoittelevat diktaattorit ajavat julmalla politiikallaan omaa etuaan. Nämä enimmäkseen vanhat miehet viis veisaavat kansainvälisistä sopimuksista, ihmiselämästä, puhumattakaan tulevien sukupolvien mahdollisuudesta selviytyä maapallolla. Mikään valta, menestys, mielettömät omaisuudet eivät heille riitä. Moraali on heille tuntematon käsite, ja ihmiselämä merkityksetöntä. Kilpailijat ja uhkaajat on raivattavaa tieltä kuten Macbethissa tapahtuu.

Tarinaa vie eteenpäin Matti Rossin hieno suomennos, jonka Heiskanen on sovittanut. Nimiroolia näyttelevä Eero Aho on niin vimmaisessa vauhdissa, että noussee ykköskaartiin suurten Shakespearen näytelmien tulkkina. Hänen traagisen vaimonsa Lady Macbethin roolin tulkitsee vavahduttavasti Riitta Salminen.

Koko ensemble tekee erinomaista työtä, Mika Kujala Skotlannin kuninkaana, Antti Peltola kuninkaan poikana...

Vallan näyttämö. (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Jani Uljas on lavastanut suuren näyttämön väljän viitteellisesti, ja se toimii. Pukusuunnittelusta vastaa Tuomas Lampinen, valosuunnittelusta Riku Rämä ja äänisuunnittelusta Eetu Karioja.

Lopputulos paljastaa, miten yhteen hitsautunut, samaan tulkintaan ja näkemykseensä luottava ryhmä onnistuu tekemään hengästyttävän hienon tulkinnan. 

Valta ei pelasta Macbethia. (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Kari Heiskanen kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa: "Haluamme näyttää Macbethin ja Ladyn, joita ei ole typistetty yhden epiteetin alle. Heissä on, kuten jokaisessa meistä; ei vain yksi ihminen, vaan monta, ja pariskunnan tuhonkierre on tietysti myös suuri inhimillinen tragedia."

Turun kaupunginteatteri, suuri näyttämö, Macbeth