Elina Knihtilä tekee järkälämäisen Stalinin

 

"Valoa. Valon purkauksia, voimaa. Valon välähdyksiä. Valonräjähdyksiä ylöspäin/.../Savua, pauketta, huutoja. Meteliä kuin sodassa".

Ylläoleva sitaatti on Pirkko Saision Suliko-romaanista, hetkestä, jolloin kuolema tuijottaa  lähietäisyydeltä diktaattori Josif Vissarionovits Dzugasviliä. Hänet muistammme nimellä Stalin, Teräs.

Elina Knihtilä

Q-teatterin Suliko alkaa Stalinin bileillä jo ennen kuin yleisö tulee saliin. Vodkaa kipataan runsain mitoin, puoluebyrokraaatit, sotilaskaarti ja alamaiset tottelevat vain Stalinia. Hauskaa ei ole, mutta pitää näyttää, että on hauskaa. Nyt ryypätään, ryypätään niskalaukaus ja luurankomies kantapäillä. 

Juha Mantereen sovittama ja ohjaama Suliko on raju ja ravisuttava tulkinta hirmuhallitsijasta, joka viime hetkillään etsii lohdutusta Sulikosta - Sulikosta, joka on kuin utuinen haavekuva jostain kauan kadotetusta rakastetusta, haavekuva kauniista elämästä, joka ei todellakaan toteutunut. Onko Suliko runo vai nainen, sitä emme tiedä.

Niin paljon kuin teatteria tehdään, niin harvoin katsoja saa kokea kokonaisvaltaisen elämyksen kuin Sulikoa katsoessaan. Elinan Knihtilän tulkitsema Stalin on järkälämäisen hyvä tulkinta jokaista näyttelijän ilmettä ja liikettä myöten. Hän on pelottava ja uskottava, hän on rakkautta kaipaava ja nuoruutensa ihanteet menettänyt hirmuhallitsija, joka näytelmän loppukohtauksessa makaa pöydän alla kuset housuissaan. Hän, joka tapatti hirmuisen määrän ihmisiä, on kuitenkin lopulta yksin, yksin jätettynä.

Näytelmä ei inhimillistä Stalinia kuten ei Saision romaanikikaan, mutta tekee kuvan ihmisestä, jonka teot, kohtalo ja luonne johdattivat satojen tuhansien muiden kohtaloon.

Nuorta Stalinia tulkitsee herkästi ja juuri sillä herkkyyden pelottavalla voimalla Miro Lopperi. Suuntaansa elämässä etsivät Josif raivaa häikäilemättä paikkansa vallankumouksen sekavissa tilanteissa, joissa hänen johtotähtenään on hetken aikaa Neuvosto-Venäjän kiistaton ykkösstara Vladimir Lenin. Hänestä näyttämöllä syntyy Lotta Kaihuan hienovireisessä roolityössä kuva hieman feminiisestä idealistista, jonka aatteet Stalin talloo alleen. Eivätkä ne aatteet alun perinkään jaloja olleet.

Ohjaaja Juho Mantere ottaa ohjauksessaan näyttämön kokonaisvaltaisesti haltuunsa, eikä Suliko ole vain pääosaa näyttelevän Knihtilän ja muiden näyttelijöiden juhlaa. Suuressa osassa katsojan elämystä ovat äänisuunnittelijä Pekka Kiiläisen, lavastus ja valosuunnittelija Ville Seppäsen, videosuunnittelu Ville Seppäsen ja Jonatan Sundströmin ja maskeerausuunnittelu Riikka Virtasen kädenjälki. Eikä unohdeta live-videokuvaajien Leon Boullangerin ja Inga-Stina Heikkisen työpanosta.

Nuori Stalin, Miro Lopperi. Kuvassa myös Samuli Niittymäki ja Lotta Kaihua

Pirkko Saision romaanin lopussa on lause: "Ja kun uudetkin patsaat ovat kaatuneet, kun tämä mauseleumikin on lopulta romahtanut, pääsen vihdoinkin Mtkvariin."

Ei Stalin sinne päässyt, vaan Stalin jäi historiaan yhdeksi 1900-luvun hirmuhallitsijoista. Se ei jää epäselväksi Q-teatterin esityksessä.

Lippu saatu/Q-teatteri/tämä ei vaikuta blogin sisältöön.

Q-teatteri, Helsinki, Tunturikatu 16, Suliko. Esitysvalokuvat Antti Sepponen.