Muistopäivä antaa kasvot Stalinin suomalaisille uhreille

Äärimmäinen köyhyys, surkeat elinolosuhteet, vuoden 1918 kansaa kahtia jakaneen sisällissodan jättämät haavat ja utopistinen haave paremmasta. Siinä syitä miksi Suomesta lähdettiin 1920- ja 30-luvuilla Neuvostoliittoon rakentamaan sosialistista ihanneyhteiskuntaa ja jouduttiin loppujen lopuksi Stalinin tappokoneiston uhreiksi.

(Lippu saatu/Suomen Kansallisteatteri/ Blogin sisältöön tämä ei vaikuta.)

Suomen Kansallisteatterin Muistopäivä-näytelmä herättää vuosikymmenien jälkeen henkiin traagiset elämäntarinat ja valaisee sitä, millaisen itänaapurin kyljessä on eletty. Ja yhä eletään, siltä ajatukselta ei esityksen aikana voi välttyä.

Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama näytelmä perustuu dokumentaariseen aineistoon, mutta ei ole hetkeäkään paperin makuinen esitys, vaan vaikuttavaa nykyteatteria.

Aineistoa on kerätty mittavassa tutkimushankkeessa lähteneiden jälkeenjääneistä kirjeistä, päiväkirjoista ja haastatteluista. Näytelmä on kirjoitettu yhteistyössä Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 tutkimushankkeen kanssa. Alkusysäyksen tutkimukselle antoi vuonna 2019 toimittaja Unto Hämäläinen. Hän vetosi Helsingin Sanomien esseessään silloiseen tasavallan presidentti Sauli Niinistöön ja pääministeri Antti Rinteeseen, jotta Neuvostoliittoon lähteneiden suomalaisten kohtalot olisi viimeinkin selvitettävä. 

Poikkeuksellisen laaja tutkimus on antanut merkittävästi uutta tietoa Stalinin vainojen kohteeksi joutuneiden suomalaisten kohtaloista. Niistä on vuosikymmenten aikaan ensin vaiettu, sittemmin tutkittu ja kirjoitettu paljon. Varmasti ainakin vanhempi sukupolvi, johon itse kuulun, tietää, mitä Neuvostoliitossa tapahtui. On erittäin tärkeää, että myös nuoremmat saavat tästä tietoa. Se, mikä olisi ollut tabu 1970- ja vielä 80-luvuillakin, saa nyt konkreettiset kasvot.

Näytelmä on kokonaisvaltaista, upeaa teatteria. 

Riikka Oksasen ohjaus on täsmällistä ja tarkkaa, eikä hän sorru turhaan patetiaan. Sitä ei tarvita, koska näytelmän henkilöiden kokemukset ovat epäinhimillisen rankkoja. Ohjausta tukevat Lasse Lipposen vaikuttava koreografia ja Janne Vasaman lavastussuunnittelu. Lähteneiden kohtaloita rytmittää upeasti Eva Louhivuoren ja Ilkka Tolosen musiikki- ja äänisuunnittelu. Niiden ohelle ei olisi kaivattu näyttämön takaseinän videoita, joita nähdään varsinkin väliajan jälkeen liikaa.

Pienin viittauksin näytelmässä sivutaan myös nykyaikaa, kun Helsingin Tervasaaresta lähteneen veneen kyydissä ollaan meren armoilla. Ja rajan ylityksen jälkeen vastaanottajien armoilla, karjavaunuihin ja leirien häkkeihin suljettuina vailla mitään ihmisarvoa. 

Seitsenhenkinen ensemble tekee kokonaisuudessaan vaikutuksen - Miiko Toiviainen on tulenpalava, aatteeseen uskovana kommunisti, vavahduttavasti näyttelevä Pirjo Lonka vauvansa leirillä menettävä äiti ja hänen aikuisuuteen työleireillä kasvava tyttärensä Inke Koskinen, Rasmus Slätis alun perin pakoveneen kapteeni ja kirjeissään kotimaahan alituisesta vitutuksestaan kertova mies. Geoffrey Erista, Annika Poijärvi ja Marja Salo, jokaisen työ kantaa koskettavaan loppuun asti.

Näytelmän lopussa nähtävät alkuperäiset mustavalkoiset valokuvat lähteneiden kotialbumeista nostavat kyyneleet silmiin. Heitä hävettiin kotimaassa ja eri suvuissa. Myös minun suvussani. Pappisisoisäni veli oli yksi lähteneistä, eikä hänen kohtalostaan koskaan saatu tietoa. Eikä sitä myöskään haluttu etsiä.

Suomen Kansallisteatteri, Muistopäivä pienellä näyttämöllä. Esityskuvat Janne Vasama.

Ukrainassa kuollut Aleksi, sotilas Oulusta, herää henkiin näyttämöllä

Aleksi Suomesta -näytelmä ei ole vain tositarina oululaisesta Aleksi Lysanderista, ammattisotilaasta, joka lähtee Ukrainaan sotimaan. Se on riipaiseva tulkinta rasismin ja sotatrauman jättämistä jäljistä.

(Mainos/Lippu saatu HKT/ Blogin sisältöön tämä ei vaikuta.)

Vavisuttavaan teatterielämykseen riittää kaksi näyttelijää ja erinomainen näytelmän dramatisointi sekä ohjaus. Sellaisen kokee nyt Helsingin kaupunginteatterin Aleksi Suomesta -näytelmää katsoessa. Ari-Pekka Lahti on dramatisoinut näytelmän eheäksi esitykseksi. Kun tietää, että kyseessä ei ole fiktiivinen tarina, se koskettaa rajusti. Tuomas Rinta-Panttilan ohjaus on intensiivinen, ja väliajan kanssa pari tuntia kestävä esitys on tarkka ja oivaltava tulkinta.

Roderick Kabanga ja Eetu Känkänen (kuva Katri Naukkarinen)

Kokemus oli nyt minulle järisyttävämpi kuin Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2023 ilmestynyt Tuomas Kyrön kirja. Näytelmän myötä valkenee, miksi elämä johti Aleksi Lysanderin muukalaislegionaan sotimaan, ja miksi hän lähti vapaaehtoistaistelijaksi Ukrainaan. 

Ei ollut kyse sotahullusta miehestä, eikä kunniaa tavoittelevasta sotilaasta, vaan pyrkimyksestä kelvata ihmisenä. 

Pienen Aleksin elämä isovanhempien maatilalla Oulussa oli ihan suomalaista elämää. Hän haaveili tekevänsä aikuisena samoja töitä kuin isovanhemmat, ja hän haaveili tavallisesta elämästä. Sitä Aleksi Lysander (1989-2024) ei koskaan saavuttanut. 

Jo varhaisina kouluvuosina ja uintiharrastuksessaan hän joutui kokemaan olevansa erilainen kuin muut pojat. Aleksin äiti oli suomalainen, isä Senegalista. Se riitti syrjintään ja kiusaamiseen, siihen, millä on suomalaisen rasismin rumat kasvot. 

Osoittaakseen kelpoisuutensa Aleksi pyrki ja pääsi suorastaan epäinhimillisten pääsykokeiden jälkeen muukalaislegioonaan. Hän oli 18-vuotias, vasta aikuisen elämänsä alussa, mutta aika Afganistanissa ja muilla sotien repimillä kriisialueilla jätti häneen henkiset haavat.

Voisi sanoa, että Aleksi Lysander laitostui sotaan - tottui siihen niin, ettei kyennyt enää normaaliin elämään. Siihen tavalliseen elämään, mitä se sitten kenellekin tarkoittaa. Rauhallista, tasaisesti etenevää arkea, hyvää perhe-elämää, vakaata ja turvallista yhteiskuntaa?

Hän tiesi vaarat, joihin joutui Ukrainassa, mutta lähti silti. Hän kaatui joulukuun viimeisellä viikolla vuonna 2024, mutta ehti olla mukana näytelmänteon alkuvaiheessa. Hänen toivomuksensa oli, että Kyrön kirjasta tehdään tämä tulkinta, ja että hänen tarinansa tulee kuulluksi. Nyt se kuullaan ja se herättää ajattelemaan. 

Näyttelijät Roderick Kabanga ja Eetu Känkänen saavuttavat näyttämöllä dialogissaan vahvan jännitteen. Kouriintuntuvasti nousee keskiöön Aleksin lapsena kokema syrjintä, niin myös kovat ajat muukalaislegioonassa, sen jälkeen turhauttava asevelvollisuusaika Suomessa ja lopulta vapaaehtoistaistelijana Ukrainan rintamalla. Hänen oli mahdotonta sopeutua takaisin elämään Oulussa.

Kabanga ja Känkänen näyttelevät kuin kyseessä olisi yksi ja sama mies, vaikka äänessä on välillä tarinan kertoja, kirjailija.

Eetu Känkänen ja Roderick Kabanga (kuva Katri Naukkarinen)

 

Mika Haarasen lavastus-, valo- ja videosuunnittelu ja Aleksi Sauran sävellys ja äänisuunnittelu viimeistelevät katsojan kokemuksen. Ei tarvita massiivisia sodan ääniä tehostamaan Aleksin kokemusten järkyttävyyttä. Pyörivä näyttämö valoineen kuvastaa hienosti Aleksin elämänmittaista matkaa, samoin Elina Kolehmaisen suunnittelema hyvä puvustus.

Ennen esitystä osui kohdalle näytelmän sanomaan liittyvä hetki. Hakaniemen metroasemalla esiintynyt trio lauloi Liisan Tavin vuonna 1984 säveltämää ja sanoittamaa laulua Jäähyväiset aseille. Kylmät väreet se nostatti iholle, aivan kuten näytelmä.

Ilahduttavaa oli nähdä katsomossa joukko asevelvollisia maastopuvuissaan. Näytelmän loputtua narikassa muuan naishenkilö kysyi katsomossa yhdeltä varusmieheltä: "Onko nyt kiva mennä Santahaminaan?" Fiksu asevelvollinen vastasi hänelle: "Miten se tähän näytelmään liittyy?" Nainen vaikeni. 

Se, että ensi-iltaan oli kutsuttu asevelvollisia, oli hienoa. Nämä nuoret ovat kuten nuoret aina niitä, jotka joutuvat puolustamaan maata.

Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö, Aleksi Suomesta

Täällä Pohjantähden alla yhä ollaan

Kun ohjaaja laittaa esitykseen koko ammattitaitonsa, näkemyksensä ja sielunsa, syntyy katsojaa pitkään askarruttava esitys. Lauri Maijalan ohjaama Täällä Pohjantähden alla on sellainen.

(Mainos/Lippu saatu Kansallisteatteri. Blogin sisältöön tämä ei vaikuta.)

Ikonisten tarinoiden kohdalla on aina vaaransa. Meillä ne ikoniset ovat ilman muuta Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla -trilogia. Moni osaa sieltä suoria sitaatteja ja vielä useampi on tietävinään, miten nämä romaanit pitää sovittaa näyttämölle tai elokuviksi.

Linnan tulkinnassa on siksi aina vaaransa. Suomen Kansallisteatterin ja Lauri Maijalan suuri panostus ei kuitenkaan alistu perinteisiin, vaikka onkin uskollinen perustarinalle ja sen tutuille henkilöhahmoille. Paljon on jouduttu karsimaan, mutta se ei tee esityksestä sen köykäisempää. Se, että mukaan on otettu myös trilogian viimeinen osa, on oma haasteensa. Kirjana se ei ole tarinan kiinnostavin osa, näyttämöllä osa oli minulle elämys.

Maijala ei saavuta pelkästään työvoittoa, vaan varmasti yhden oman taiteellisen voittonsa, jos niin vuonna 1986 syntyneestä niin voi sanoa. Paljon on takana, vielä enemmän edessä.

Omana sivujuonteenani on mainittava, että katsoessani teatterin katsomossa sen kattomaalausta, Lauri Maijala on katsojien ja kriitikoiden lisäksi isoäitinsä Marja Korhosen äidin, nuorena kuolleen näyttelijä Heidi Blåfieldin hahmon alla. Thalian peilin -maalauksen maalasi Yrjö Ollila vuonna 1932. 

Sitäkin mietin, kun antauduin Maijalan ja dramaturgisen assistenttinsa Ada Sallisen tulkintaan Pohjantähdestä. Maijala vyöryttää tapahtumat näyttämölle hengästyttävällä vauhdilla, vaan mitä muuta Linnan trilogia on - se on suuri tarina tästä Pohjantähden alla elävästä kansasta, aikakausien muutoksista ja muutosten haasteista, joista on tähän asti selvitty. 

1800-luvun lopulta alkava alkava tarina kattaa vuosikymmenet toiseen maailmansotaan. Trilogian ykkös- ja kakkososa paljastavat koskettavasti torpparien ahdingon ja heitä nöyryyttävän herrasväen ylenkatseen ja ikeen. Sitä edustaa ennen kaikkea Salpakarin pappilan omanarvontuntoinen väki. 

Henkiin Linnan kirjoissa heräävät hienot henkilöhahmot - kukapa ei muistaisi millainen on Koskelan Jussi, hänen vaimonsa Alma, pojat Akseli, Aleksi ja Aukusti, Kivivuoren Otto ja Leppäsen Aune. Ja sitten vielä Tuntemattomassa jatkoa Koskeloille - Vilho Koskela, Akselin poika! Tuntemattoman tarinan Lauri Maijala ohjasi Oulun kaupunginteatteriin jo vuonna 2014.

Lauri Maijalan tulkinnassa ei tarvita yhtymäkohtia nykyhetkeen, koska Linnan tarina on yleisinhimillinen. Ei tarvita alleviivauksia sotaan, sortoon tai pienen ihmisen hätään. Ne ovat aina olleet ja ovat yhä. Maijalan oma arvomaailma ei jää arvoitukseksi, kuten ei hänen aikaisemmissa ohjauksissaan. Hän antaa se näkyä ja kuulua kuten hän teki Veriruusut ja Punaorvot -näytelmissä. Hän ei pelkää ottaa kantaa, ja näytelmän vaikuttavissa joukkokohtauksissa punaliput liehuvat ja ovat paras osa lavastusta sekä valo - ja videosuunnittelua, jonka on tehnyt Kalle Ropponen. Ne kertovat oman tarinansa kansan kahtiajakautumisesta ja veljesvihasta, joka johti sisällissotaan vuonna 1918. 

Olisi kohtuutonta poimia kahdenkymmenenneljän näyttelijän ensemblestä parhaimpia. Silti on nostettava muutama keskeinen - Petri Manninen (Jussi), Tiina Weckström (Alma), Otto Rokka (Akseli) Wenla Reimaluoto (Elina), Timo Tuominen (Halme), Petri Liski (Eetu Salin), Katariina Kaitue (Ellen Salpakari), Juha Varis (rovasti Lauri Salpakari), Esa-Matti Long (Laurilan Anton) - Aksa Korttila (Laurilan Elma), Helmi-Leena Nummela (Leppäsen Aune)! Ja ihan kaikki muutkin. 

Ainoa, mitä tulkinnassa jäin kaipaamaan, on Väinö Linnan oivaltava huumori. Ne paljastuvat kirjoissa lyhyinä, paljon silti paljastavina tokaisuina ja kuin alleviivauksina, että tällainen tyyppi tämäkin on! 

Jos ei naurua, niin kyyneliä riitti esityksen jälkeen. Ja paljon jälkipuheita kuten Väinö Linnan romaanien kohdalla aina ja yhä vuonna 2025.

Kotona otin kirjahyllystä Linnan trilogian ja luin kolmannen osan lopun: "Punertava auringonvalo kajasti kamarin seinäpaperissa ja lipaston peilissä sekä sen päällä olevissa lasten kuvissa ja samettialustalla lepäävissä kunniamerkeissä ja muistoristeissä. Keinu liikahti enää silloin tällöin mutta Elinan kasvoilla viipyi yhä hymy hänen kuunnellessaan laulua radiosta."

 

Suomen Kansallisteatteri, Täällä Pohjantähden alla. Esityskuvat Nico Backström. Sitaatti Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla 3 (WSOY 1969)

Jotuni-näytelmä on ravistava kuvaus kirjailijan perhehelvetistä

Jotuni on kokonaistaideteos, jossa teksti, ohjaus, näyttelijäntyö, puvustus ja lavastus tukevat toisiaan. Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä nähdään nyt henkeäsalpaava esitys.

Mainos/Lippu saatu Suomen Kansallisteatteri

Täydellisiä teatterielämyksiä on harvoin - sellaisia, jossa katsoja voi olla näyttämön tapahtumissa mukana herpaantumatta. Jotuni-näytelmä on sellainen, ja se jää varmasti hienojen elämysten arkistoon.

Näytelmän kirjoittaneet Anneli Kanto ja Heini Tola ovat tehneet tarkan taustatyön kirjailija Maria Jotunin (1880-1943) ja hänen puolisonsa, kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiaisen (1879-1951) elämästä. Parasta lähdeaineistoa on tietenkin Jotunin paljon paljastava tuotanto, josta on jäänyt elämään muun muassa näytelmät Kultainen vasikka, Miehen kylkiluu ja Tohvelisankarin rouva. 

Sari Puumalainen ja Antti Pääkkönen (kuva Mitro Härkönen)

Maria Jotunista muistetaan kuitenkin ennen kaikkea hänen kuolemansa jälkeen postuumisti vuonna 1963 ilmestynyt Huojuva talo -romaani. Raadollinen avioliittokuvaus herätti jo ilmestyessään kohun, luettiinhan sitä Jotunin ja Tarkiaisen liiton suorasanaisena kuvauksena. Legendaarinen tulkinta Huojuvasta talosta nähtiin televisiodraamasarjassa vuonna 1990, päärooleissa Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen. 

Hirviöksi tv-draamassa nousi fyysisesti väkivaltainen, perhettään despoottisesti hallitseva mies. Kansallisteatterin esityksessä näytelmän kirjoittajat ja esityksen myös ohjannut Heini Tola alleviivaavat kyllä sitä, millaisin ottein Tarkiainen hallitsi perhettään, ja millainen teennäinen kulissi on "kulttuurikoti". Sen ohella tekijät korostavat oivaltavasti Jotunin omaa osuutta avioliittohelvettiin, jossa usein on kaksi osapuolta. Hän osasi olla marttyyri ja piti sietämättömiä mykkäkoulujaksoja. Mustasukkaisuuskohtauksissaan hän epäili miestään jatkuvasti pettämisestä ja silmätikuksi nousi perheen palvelija.

Näytelmä ei ole dokumentaarinen tarina aikakautensa tunnetuista kulttuuripersoonista tai kuvaus naistaiteilijan vaikeasta taloudellisesta ja puolisonsa kanssa tasaveroisesta asemasta viime vuosisadan alussa. Sitäkin, mutta Jotuni kuvaa viiltävän tarkasti vaikeaa parisuhdetta ja vähitellen pahenevan fyysisen väkivallan kierrettä. Sitä, mikä vetää ihmisiä toistensa puoleen ja miten he repivät toisensa hajalle. Lasten asema perhehelvetin keskellä nousee koskettavasti esille. Jotunin ja Tarkiaisen kohdalla se tarkoittaa heidän poikiaan Jukkaa ja Tuttua, jotka asettuvat riitojen keskellä äitinsä puolelle. Varsinkin Jukka nousee isäänsä vastaan ja joutuu tämän silmätikuksi.

Antti Pääkkönen, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen ja Ilja Peltonen (kuva Mitro Härkönen)

Sari Puumalainen ja Antti Pääkkönen luovat näyttämölle ensimmäisestä kohtauksesta lähtien valtavan keskinäisen jännitteen, joka tuntuu katsomossa asti. Hetkittäin jopa niin piinallisena, että katsoja pidättää hengitystä milloin helvetti pääsee irti.

Sari Puumalaisen Jotuni on hurja, herkkä ja vakuuttava kaivatessaan omaa luomisen rauhaa ja hakiessaan julkista tunnustusta. Hänen intensiteettinsä kantaa alusta loppuun. Enkä muista milloin olisin nähnyt Antti Pääkkösen yhtä vahvana kuin nyt Tarkiaisen roolissa. Hän tulkitsee hyytävästi ylimielistä kiipijää, jolle kulttuurikoti on väkisin ylläpidettävä kulissi.

Perheen poikien rooleissa nähdään Ilja Peltonen ja Heikki Pitkänen. Peltonen tulkitsee hienosti fyysisellä ketteryydellään esikoispoika Jukan levottomuutta ja Pitkänen on tyyneyttä riitojen keskelle etsivä Tuttu. Sivustakatsoja on perheen palvelija Siiri, jota näyttelee vähäeleisesti Anna Airola.

Anna Airola ja Sari Puumalainen (kuva Mitro Härkönen)

 

Fyysistä väkivaltaa kuvaa hienosti hidastettu, viitteellinen liikekieli, jossa näkyy Marjo Kuuselan koreografisen konsultaation jälki. Tulkintaan ei tarvita rajuja otteita.

Katri Renton lavastus, Tarja Simonen pukusuunnittelu, Salla Markkasen musiikki (hän on muusikkona myös näyttämöllä), Kare Markkolan valo- ja Paula Lehtosen videosuunnittelu täydentävät sen, mistä aloitin: Jotuni on kokonaistaideteos.

Svenskanin Amos A iskee tunteisiin

Juuri nyt Svenska Teatern tekee suomalaista ja suomenruotsalaista teatteria Espan päässä Helsingissä, historiaa havisevalla paikalla. Toistaiseksi  teatterisyksyn mieleenpainuvin, ajankohtaisin ja syvältä Suomen historiaa luotaava näytelmä Amos A iskee tunteisiin. Iloa ja naurua hetkessä, kohta kyyneleitä.

 Kuten elämässä. 

Patrick Henriksen on Amos A. (kuva Svenska Teatern)

 

 Amos A on ennen muuta kertomus aikakautensa miehestä, ihmisestä, jolle elämä ei tuntunut olevan helppoa, ei ilotontakaan. Rahaa ja huomiota kertyi, mitä muuta? 

Viime vuosisadan alkuvuosikymmeniin keskittyvä on kertomus liikemiehestä kulttuurivaikuttajasta ja -mesenaatista Amos Andersonista. Teksti ja näytelmä onnistuvat terävillä vertauksilla sivuamaan nykyhetken Suomea, Eurooppaa ja maata, jossa politiikan populistit ajavat nyt alas kulttuuria - demokratiaa ja koko länsimaista sivistystä.

Raikuvat aplodit ansaitsi se, miten 1930-luvun alun kuohuissa, Lapuan liikkeen yrittäessä horjuttaa demokratiaa, ajateltiin, ettei Rkp mene ikinä hallitukseen äärioikeistolaisen puolueen kanssa!

Lapuan liike uhkasi demokratiaa (kuva Svenska Teatern)

Gunilla Hemmingin riipaiseva, Amos Andersonin paljaaksi riisuva käsikirjoitus jättää paljon tilaa näytelmän dramatisoineelle ja ohjanneelle Kari Heiskaselle. Hänen näyttämöilmaisunsa tunnusmerkkihän koko näyttämötilan maksimaalinen käyttö. Heiskaselle luonteenomainen näyttämöilmaisu tuo katsojan eteen elävän ja ristiriitaisen Amos Andersonin, joka voi olla nimenä tuttu, muuten suurelle yleisölle vieras. Hän oli yksi harvoista suomalaisista, joka omana aikanaan katsoi Eurooppaa ja maailmaa laajalla katseella. Ei enkeli, mutta ei pirukaan tämä Amos, vaan inhimillisen tunnistettava ihminen, josta Patrick Henriksen tekee hienon tulkinnan kuten koko ensemble rooleissaan. Näytelmässä rakastetaan, riidellään ja ollaan juuri sellaisia kuin me ihmiset olemme. 

Nopeat siirtymät kohtauksesta toiseen kuljettavat katsojaa läpi kuohuvien vuosien ennen toista maailmansotaa. Heiskasen kädenjälki kuuluu myös näytelmän musiikkivalinnoissa ja näkyy hienossa yhteistyössä valosuunnittelun tehneen Joonas Tikkasen kanssa. Yhdessä nopeassa kohtauksessa on neuvostotanssija, joka korostaa Suomen asemaa väkivaltaisen naapurin kainalossa. 

Peter Pihlström on suunnitellut näytelmän ilmavan koreografian. (kuva Svenska Teatern)

Riko Eklundh ja Patrick Henriksen (kuva Svenska Teatern)

Köyhä kalastajanpoika Amos pääsee aikoinaan Kemiöstä Turkuun opiskelemaan kansantaloutta ja vakuutusalaa ja jatkaa opintojaan Saksassa. Hänestä kasvaa liikemiesnero, ja hän onnistuu taidoillaan sekä sittemmin myös suhteillaan luomaan satumaisen rikkauden. Hän toimii myös kansanedustajana ja on kolmeen otteeseen presidentin valitsijamiehenä. Anderson lahjoitti 1940-luvun alussa Tamminiemen huvilan presidentin asunnoksi, jonka pitkäaikaisin asukas oli Urho Kekkonen.

Amos Anderson työskentelee myös vaikutusvaltaisena lehdenkustantajana kolmessa lehdessä ja on Hufvudstadsbladetin päätoimittaja 1922-1945. Kiinteistöomaisuuden hän hankkii muun muassa nykyisestä Forumin korttelista. Mannerheimintiellä sijaitsevan Hufvudstadsbladetin kauniin rakennuksen arkkitehdiksi hän saa luottosuunnittelijansa W.G. Palmqvistin, joka myös uudistaa Andersonin Kemiössä sijaitsevaa kesäkartanoa Söderlångvikiä.

Moni tietää Amos Andersonin nimen nykyään ehkä parhaiten Helsingin Kampissa sijaitsevasta Amos Rex -taidemuseosta. Sitä ylläpitää Konstsamfundet, jolle Anderson testamenttasi suuren omaisuutensa.

Amos Rexistä ei ole pitkä loikka Svenska Teaterniin, jonka Amos A -näytelmää voi seurata tekstitettynä sekä suomeksi että englanniksi Subtitle Mobile -sovelluksesta. Suuren näyttämön yläpuolella on myös suomenkielinen tekstitys.

Amos A, Svenska Teaterns stora scen

Yleisö syö Wanda Dubielin kädestä

Mitä tarvitaan, kun näyttelijä pitää yleisön hyppysissään jokaista repliikkiään myöten? Tarvitaan sellainen näyttelijä kuin Wanda Dubiel! Pitkän uran Kansallisteatterissa ja freelancerina tehnyt Dubiel vierailee nyt ensimmäistä kertaa Helsingin kaupunginteatterissa ja tekee väkevänjuurevan roolin Juha Jokelan kirjoittamassa ja ohjaamassa Let´s play business -näytelmässä. Hän saa irrotella roolissa kaikella ammattitaidollaan!

Wanda Dubiel (kuva Otto-Ville Väätäinen)

 

Työelämää satiirisesti ja tunnistettavasti kertovassa näytelmässä ihmiset kipuilevat jo eläkkeelle jääneen johtajansa jäljiltä. Ilmapiiri toimistossa on innostavista sloganeista huolimatta kaikkea muuta kuin hyvä, ja kansainvälisen HX-konsulttiyrityksen työntekijöissä riittää tyyppejä joka lähtöön - on yksi, joka myötäilee, toinen, joka vaikenee epäkohdista ja sitten se kolmas, joka yrittää tuoda näkyväksi, sen, mitä on tapahtunut. Häntä näyttelee jälleen varmaotteisesti Sanna June Hyde. Vanhaa perinteistä johtajamallia kannattaa toimialajohtajaa näyttelevä Santeri Kinnunen. Oma etu etusijalle, muusta ei väliä.

Ja on tietenkin uusi ja innokas nuori toimitusjohtaja, jota Martti Manninen näyttelee juuri sopivalla draivilla. Hänpä keksii jakaa papukaijamerkkejä parhaimmille työntekijöilleen ja lanseeraa tietenkin myös viikoittaisen pakkoliikuntatunnin. Kaiken työelämässä todennut voi todeta, että eipä mitään uutta taivaan alla. 

Ursula Salo, Wanda Dubiel ja Santeri Kinnunen (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Juha Jokelan näytelmän rakenteellinen ratkaisu on hieno, kun hän siirtää katsojan fokuksen firman tarinasta näytelmän tekemiseen eli kertoo teatterissa teatterista. 

Wanda Dubiel on firman tarinassa HX:n hallituksen puheenjohtaja ja nopeissa siirtymissä myös  näyttelijäryhmän vetäjä. Hän kamppailee teatterin talousjohtajan kanssa rahasta (!) ja yrittää saada kollegansa asettumaan rooleihinsa. Mieleen tuli kaukaa 1990-luvun alusta Jouko Turkan Kansallisteatteriin ohjaama Valheita-näytelmä, jossa katsoja pudotettiin todellisuuteen sekoittamalla tarinaan täysin absurdeja vieraannuttamiselementtejä. Vähän samaa tekee Jokela nyt. 

Martti Manninen, taustalla Sanna June Hyde (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Näytelmän erinomaisesta videosuunnittelusta vastaa Timo Teräväinen, äänisuunnittelusta Maura Korhonen ja valosuunnittelusta Toni Haaranen.

Let´s play business, Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö.

Tuntematon Pyynikillä koskettaa jälleen

Tuntematon sotilas Pyynikillä, taas kerran. Samoissa maisemissa nähtiin jo vuosina 1961-1969 Edvin Laineen tulkinta, vuonna 1997 Kalle Holmbergin ohjaus ja nyt Antti Mikkolan ohjaamana ja Sami Keski-Vähälän sovittamana.

Miksi aina uusi sukupolvi tarttuu ikoniseksi muodostuneeseen tarinaan? Miksi se liikuttaa yhä kyyneliin saakka?

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on universaali kuvaus nuorista miehistä sodassa. Kirja kuvaa rohkeutta, pelkoa, peräänantamattomuutta, alistumista sodan olosuhteisiin, huumorin ja yhteishengen voimaa kuolemanvaaran keskellä. Ja kuvaahan kirja myös meitä suomalaisia sekä hyvän johtajuuden merkitystä. Vänrikki Koskela on johtaja parhaimmillaan, luutnantti Lammio ei. 

Lavastus Kari Sirén (kuva Katri Dahlström) 

Pyynikin maisemissa nähdään nyt esitys, joka ei liioittele. Näytelmä alkaa 101-vuotiaan jatkosodan veteraanin Aimo Reinikaisen painavalla ja itseään korostamattomalla puheenvuorolla ja myös päättyy siihen. Ei tarvita mitään ylimääräisiä sanoja, Reinikaisen tarina sellaisenaan kertoo sen, mitä nuoret suomalaiset joutuivat sotavuosina kokemaan. On hieno ratkaisu, että hänen tarinansa on otettu mukaan näytelmän alkuun ja loppuun.

Antti Mikkolan ohjaus luottaa siihen, mikä Linnan romaanissa on oleellisinta - ei vain sotatilanne vaan ihmisiä asemasodan ja taisteluiden keskellä. Nuoremman polven näyttelijät astuvat ennakkoluulottomasti ja pelottomasti ikonisiin rooleihin. Paavo Kinnunen, Kasperi Kola, Pyry Kähkönen, Konsta Laakso, Verneri Lilja, Jyrki Mänttäri, Jussi-Pekka Parviainen, Antti Tiensuu ja Kai Vaine. Koko upea ensemble!

Ja tietenkin myös kokeneet näyttelijät Aimo Räsänen roolissaan majuri Sarastienä ja Tommi Raitolehto Rokkana.

Aimo Räsänen (Sarastie), Tommi Raitolehto (Rokka) (kuva Katri Dahlström)

Esityksen yksi vahvuuksista on vaikuttava äänisuunnittelu. Sami Silén on luonut äänimaiseman, joka tehoaa katsojaan ilman valtavia räjähdyksiä ja tykkien pauhua. Kari Sirénin lavastussuunnittelu on nerokas ja tehokkaimmillaan kohtauksessa, jossa Lahtinen (Paavo Kinnunen) raahaa perässään kelkkaa konekivääreineen. Eikä Hietasen (Verneri Lilja) sokeutumisen hirvittävään hetkeen tarvita kuin se, mikä nyt nähdään. Liljan tulkinta on riipaiseva, myös Kinnusen totaalinen uupumus sodan turhuuden keskellä.

Jussi-Pekka Parviainen, Verneri Lilja ja Markus Pärssinen (kuva Katri Dahlström)

Olen nähnyt Jouko Turkan, Kalle Holmbergin, Mika Myllyahon ja Kristian Smedsin näyttämöversiot Tuntemattomasta. Turkka käytti taitavasti hyväkseen Helsingin kaupunginteatterin laajaa suurta näyttämöä, Holmberg vältti yltiöisänmaallisuutta ja sai ohjaamansa näyttelijät vaikuttavaan hehkuun, Myllyaho puolestaan tiivisti tilanteen pieneen tilaan Ryhmäteatterissa Suomenlinnan valleilla. Smeds teki omanlaistaan, aivan erityistä ja provokatiivista teatterihistoriaa Suomen Kansallisteatterissa ja uskalsi pilkata Tuntemattoman tarinaa ja muita suomalaisuuden ikoneita. 

Pyynikin kesäteatterissa Väinö Linnan Tuntematon kantaa jälleen tässä ajassa. Kovin lähellä sota tuntuu olleen ja on yhä. Siksi näytelmän pohjavire, ei sodan, vaan rauhan merkityksen korostaminen on tärkeää. 

Pyynikin kesäteatteri, Tuntematon sotilas 9.8.2025 saakka.