Leijonamielen rohkeat veljekset

Kirjailija Astrid Lindgren (1907-2002) ei kaihtanut rohkeita, omassa ajassaan jopa radikaaleja ja vaikeita aiheita. Kuolemaa hän käsitteli erityisen hienosti Mio, poikani Mio- sekä Veljeni Leijonamieli -romaaneissaan. Näistä jälkimmäinen saa nyt vaikuttavan tulkinnan Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. 

Mikko Kauppila ja Alexander Wendelin. 

Katsojien kyynelkanavat  - minun ja myös edessäni istuneen kymmenvuotiaan pojan - aukeavat heti ensimmäisessä kohtauksessa, jossa isoveli Joonatan lohduttaa kuolemansairasta pikkuveljeään Korppua. Joonatan lupaa, ettei jätä veljeään koskaan ja kuvailee hänelle ihanan Nangijalan maan. Käy kuitenkin niin, että Joonatan kuolee ensin tulipalossa hänen yrittäessään pelastaa Korppua liekeistä. 

Tarinan edetessä kuollaan monta kertaa, mutta siinä myös eletään ja taistellaan hyvän puolesta pahaa vastaan kuten parhaissa saduissa on kautta aikojen kerrottu. Mieleeni tuli monta kertaa alkusyksystä Tampereella näkemäni Taru Sormusten herrasta -suuresitys. Siinä pahuuden valtakunta on Mordorissa, Veljeni Leijonamielessä lohikäärme Katlassa, jonka valta uhkaa Nangijalan asukkaita. He ovat jakautuneet Kirsikkalaakson ja Ruusulaakson väeksi. Kammottavaa pahuutta ja terroria edustavat mustat sotilaat ovat vieneet ruusulaaksolaisten vapauden ja kuristaneet näiden elinolosuhteet surkeiksi. Aikuisen katsojan ei tarvitse etsiä tästä kuvastosta ajankohtaista symboliikkaa. Näytelmän lohikäärme Katlaa ei tuoda onneksi näyttämön kokoisena hirviönä, vaan nukketeatterin keinoin.

Ohjaaja Jakob Höglund tavoittaa tarinan herkät sävyt ja myös pahan, joka on voitettava. Mikko Kauppila on karismaattisen vahva isoveli Joonatan, Alexander Wendelin herkkäkasvoinen pikkuveli Korppu. Molemmilla on tehtävänsä tukea ja rohkaista toista hetkillä, jolloin usko horjuu ja paha tuntuu ylivoimaiselta voitettavalta.

Pahan sotilaat esitetään myös nukkeina, joiden suunnittelusta vastaa Heini Maaranen.  

Sanna Majuri, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Unto Nuora ... voisin luetella koko ensemblen, niin hienosti porukka heittäytyy tarinaan! Juonta vie myös eteenpäin uskomattoman taitava muusikko Senni Valtonen, joka soittaa konserttikanteletta, kansanhuiluja, klarinettia, säkkipilliä ja niiden lisäksi monta muuta soitinta! Stefan Johansson on säveltänyt esityksen musiikin ja luonut  äänidesignin, joka on kerrassaan hieno. 

Vaikka ollaan kaupunginteatterin jättinäyttämöllä, Vilma Mattilan lavastus ei pröystäile. Olennainen osa esitystä on Heini Maarasen nukkesuunnittelu ja myös valkoiset origamikyyhkyset, nämä viestintuojat ja miksei myös symboliset rauhankyyhkyt. 

Loistava muusikko Senni Valtonen! 

Kun tähtitaivas säteilee Leijonamielen veljesten yllä, on pakko uskoa hyvän voittoon myös tässä meidän maailmassamme. Ilman toivoa meillä ei ole mitään. 

Helsingin kaupunginteatteri,Veljeni Leijonamieli suurella näyttämöllä, esitys suositellaan yli 9-vuotialle. Kuvat Otto-Ville Väätäinen.

Jäniksen matkassa

Kuka on tuonut 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä lähtien Suomen Kansallisteatteriin Väinö Linnaa, Timo K. Mukkaa ja Arto Paasilinnaa - näitä suomalaisten rakastamien kirjailijoiden romaaneista tehtyjä näytelmiä? Ei kukaan muu kuin ohjaaja Kristian Smeds. Ensin tuli Linnan Tuntematon sotilas (2007), Mukan Tabu (2015) ja nyt on vuorossa Paasilinnan Jäniksen vuosi.

Katsomoon kannattaa istahtaa ennakkoluulottomin mielin. Smeds haastaa yleisön heti alkuminuuteista mukaan esitykseen, kun jäniksenä temmeltävä, porkkanoita rouskuttava, aluksi suorastaan riiviömäistä kauhukakaraa muistuttava Marja Salo pomppii rivien välissä. Alkukohtaus on pitkä, ehkä jopa liian pitkä. Mutta sitten alkaa tapahtua. Päästään elämäänsä kyllästyneen Kaarlo Antero Vatasen ja jäniksen yhteisen matkan alkuun.

Marja Salo ja Tommi Korpela (kuva Stefan Bremer)

Tommi Korpela ei tee Vatasesta tyyppiä, hän on juurevasti näyttämöllä seisova Vatanen - jäyhä, tunteistaan vaikeneva suomalainen mies, joka päättää toimittajan työhönsä, vaimoonsa ja koko elämäänsä kyllästyneenä paeta metsään.  

Karnevalistinen vauhti kiihtyy, kun näyttämölle saadaan Heikki Pitkänen, Juha Varis ja Sari Puumalainen. He ovat monena - metsämansikkana, pääskysenä, tikkana ja muina luojan luomina. Kolmikko tekee erinomaiset roolityöt, Pitkänen ja Varis muun muassa nilsiäläisinä poliiseina. Entä Variksen noin satavuotias Kekkos-tutkija... Aika hurjan lavastuksen on kohtaukseen Kati Lukka jälleen tehnyt! Isosta työryhmästä on ehdottomasti mainittava myös Hanna Rajakankaan äänisuunnittelu. 

Juha Varis, Marja Salo, Tommi Korpela, Heikki Pitkänen ja Sari Puumalainen (kuva Stefan Bremer)

Sari Puumalainen on erityisen vahvasti läsnä eri rooleissaan. Hän kehottaa itseään näytelmän käsiohjelmassa "tuo aina uutta energiaa uudella hahmolla". Sitä hän todellakin tekee! Upeaa osaamista on ilo katsoa, hänen pelkäämätöntä fyysistä heittäytymistään. Mitään ei hävetä, eikä tarvitse hävetä.

Sari Puumalainen (kuva Stefan Bremer)

Kristian Smeds viekoittelee katsojan nauramaan, ja naurua tässä ajassa todella kaivataan. Smeds ei jämähdä tietenkään alun viekoitteluun, sillä esityksen tyylilaji vaihtuu väliajan jälkeen, kun jänis ja Vatanen ovat päässeet Lappiin asti. Alkaa synkempi vaihe miehen elämän tilityksessä.

Jos alussa nauratti, niin ihan lopussa liikutti. Satu aikuisille onkin satiiri tästä kaikesta, mitä Suomi on vuonna 2024. Vatanen häipyi Helsingin yöhön, niin yleisökin. 

Tommi Korpela ja Marja Salo (kuva Stefan Bremer)

Suomen Kansallisteatteri, suuri näyttämö, Jäniksen vuosi 

Angels in America on maagisen ihana

Hengästyttävä, maaginen, realistinen ja edelleen järkyttävän ajankohtainen - Suomen Kansallisteatterin Angels in America on täydellinen kokonaistaideteos ja kaikkiin aisteihin vaikuttava teatterielämys. Kun väliaika alkoi, ja väliverho laskeutui, pidättelin liikutustani. Ensimmäisen näyttämökuvan pieni lepattava kynttilänliekki oli muuttunut esityksen edetessä koko universumiksi, tautien, ennakkoluulojen, ihmisiä erilleen repivien riitojen, maapallon tuhon ja monenlaisen vallankäytön näyttämöksi.

Inke Koskinen, Aleksi Holkko ja Leo Ikhilor (kuva Mitro Härkönen)

Ja kaikista uhkakuvista huolimatta pelolle ei saa antaa periksi, eikä toivoa menettää. Se on näytelmän perimmäinen sanoma. 

Ohjaaja Linda Wallgren sai erityisluvan sovittaa ja ohjata amerikanjuutalaisen Tony Kushnerin (s. 1956) yli kuusituntisen esityksen neljään tuntiin. Tätä lyhennettyä versiota esitetään koko maailmassa vain Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, mikä on merkkitapaus jo sinänsä. Tarinan alkuperäisteokset ilmestyivät peräkkäisinä vuosina 1990-luvun alussa, eikä mikään tunnu vanhentuneelta. Viimeksi täyspitkä versio nähtiin Kansallisteatterissa vuonna 1994 Otso Kauton ohjaamana. 

Näytelmässä on maailmanlaajuinen aids-epidemia, koko planeettaa uhkaava ilmastokriisi, seksuaalisuutensa löytäneet ja homoseksuaalisuuden kieltävät ihmiset, häikäilemätöntä, sairasta valtaa käyttävä ja demokratiaa halveksiva poliittinen vaikuttaja. Se on myös kuva " vapaan maailman" Amerikasta. Kuulostaa raskaalta, mutta sitä Angels in America ei ole. 

Kristiina Halttu ja Timo Tuominen (kuva Mitro Härkönen)

Koko työryhmästä näkyy tekemisen ilo. Kristiina Halttu häikäisee useammassa roolissa - ennen kaikkea kuolemaantuomitun Ethel Rosenbergin haamuna ja myös mormoniäitinä. Timo Tuominen on valtavassa iskussa, hän on häikäilemättömän kova Roy M. Cohn, jolle "laki on notkea, hengittävä ja hikoileva elin" (Cohn on ajankohtainen hahmo myös uudessa, Trumpin uran alkuvaiheista kertovassa The Apprentice -elokuvassa). 

Markku Haussila ja Aleksi Holkko (kuva Mitro Härkönen)

Markku Haussila ja Aleksi Holkko ovat rooleissaan sananmukaisesti vereslihalla aidsin erilleen repivinä rakastavaisina, Leo Ikhilor molempia ymmärtävä ystävä ja sairaanhoitaja, Aksa Korttila mielenterveysongelmista kärsivä mormonimiehen, asianajaja Otto Rokan epätoivoinen vaimo. Entä taivaasta laskeutuva enkeli Inke Koskinen! Hänen vahvat repliikkinsä ovat kuin Shakespearen ikiaikaisen hienoa tekstiä. Juho Gröndahl on tehnyt hienon suomennoksen.

Aksa Korttila ja Leo Ikhilor (kuva Mitro Härkönen) 

Näytelmän visuaalisuus ja äänimaailma lumoavat katsojan. Stina Koistisen ja Joonas Outakosken musiikki, Ville Virtasen valo-, hänen ja ohjaajan yhteinen videosuunnittelu, Tarja Simonen lavastus- ja pukusuunnittelu, Suvi Kemppaisen koreografia ja näyttämöruumiillinen ajattelu vahvistavat elämyksen, jollaista en ole pitkään aikaan kokenut. 

Aksa Kortttila ja Otto Rokka (kuva Mitro Härkönen)

Neljän tunnin mittaisessa esityksessä ei ole minuuttiakaan liikaa, sillä Linda Wallgren vie työryhmänsä kanssa esitystä eteenpäin nopeina ja vaikuttavina kohtauksina. Uskon, mitä ohjaaja kirjoittaa käsiohjelmassa: tätä esitystä on ollut ravistuttavaa, maagista ja ihanaa tehdä. 

Suomen Kansallisteatterin pieni näyttämö, Angels in America

Taru Sormusten Herrasta valloittaa Tampereella

Tarina alkaa Konnusta, Bilbo Reppulin syntymäpäiväjuhlista, suuresta ilotulituksesta ja velho Gandalfin yllättävästä paluusta. Seikkailu jatkuu Keski-Maassa Konnusta Rivendelliin, Synkmetsään, portin kautta Morian luolastoon, Rautakidasta Tuomiovuorelle kohti Mordorin ahdistavaa pimeyttä, jota valaisee vain Sauronin tulenpalava silmä.

Hobitit lähtevät matkaan, rooleissa Annuska Hannula, Ella Mettänen, Elisa Piispanen ja Antti Tiensuu.

Tampereen Teatterin ja Tampere-talon suurtuotanto Taru Sormusten Herrasta on juuri niin mukaansatempaava ja tunteita äärilaidasta toiseen liikuttava kuin J.R.R. Tolkienin trilogian lukeneet tietävät. Esitystä ei tarvitse, eikä pidä verrata trilogiasta tehtyihin elokuviin. 

Sami Keski-Vähälän dramatisointi ja Mikko Kannisen ohjaus on uskollinen alkuperäistekstille ja tavoittaa oleellisen: hyvän ja pahan välisen ikiaikaisen taistelun, ystävyyden ja lojaalisuuden merkityksen sekä sen, ettei valta merkitse mitään, jos sielu on myrkyttynyt. Miten ajankohtainen teos jälleen on, eikä mitään tarvitse alleviivata! Kaikki se paha tapahtuu nytkin maailmassa, meidän ihmisten maailmassa, ei hobittien, haltijoiden tai örkkien maailmassa. 

Galadriel, myös Sauronin suu, Arttu Soilumo.

Tuomas Kantelinen on säveltänyt esityksen musiikin, ja kapellimestari Ruut Kiiski johti ensi-illassa upeasti soittanutta Tampere Filharmoniaa. Musiikki ei peitä tarinaa alleen, vaan siivittää levollisesti, välillä pauhaten hobittien hengenvaarallista matkaa. Hyvä niin. Mukana esityksessä oleva Sorin Sirkuskaan ei vedä huomiota liikaa sirkustemppuihin, joista vastaa sirkus- ja taistelukoreografi Taina Kopra. 

Esityksen miehitys on kautta linjan huipputasoa. Ella Mettänen on pieni urhea, mutta henkisesti vahva Frodo, joka saa kantaakseen sormuksen kammottavan taakan. Häntä uskollisesti tukeva Sam, Mettäsen oma puoliso Antti Tiensuu jaksaa Mordoriin asti, vaikka joutuu hänkin hetkeksi sormuksen houkutukseen. Siltä ei välty kukaan.

Örkkitaistelu.

Ville Majamaa on viisas Gandalf, velho, joka tietää, miten vaaralliselle matkalle hän pienet hobitit lähettää. Hän on Kristus-hahmo, joka sananmukaisesti nousee valkeassa kaavussaan kuolleista Morian kaivoksista.

Antti Reinin vahvaa näyttämöilmaisua on ilo kuulla ja nähdä näyttämöllä Aragornina. Hän on kertomuksen ihminen, joka uskoo hobittien seikkailun onnistumiseen.

Aragorn, Antti Reini.

Entä Klonkku, joka ilmaantuu näyttämölle vasta toisen väliajan jälkeen? Risto Korhonen sihisee, sähisee, hiiviskelee, luikertelee ja kiipeilee virtuoosimaisen loistavasti Marjatta Kuivaston suunnittelemissa lavasteissa, tämä onneton, sormuksen ensimmäiseksi saastuttama olento. Alun perin Smeagol, jonka epäonni oli ollut löytää sormus joen pohjasta ja myrkyttyä sen voimasta loppuiäkseen.

Klonkku, Risto Korhonen.

Esko Roineen vahvaa ääntä kuullaan enttien, vanhojen puiden paimenena Puupartana, ja hänen äänensä kyllä kantaa! 

Esityksessä ei mässäillä örkkien taistelukohtauksilla, ja mustat ratsastajatkin vain häivähtävät varjoina. Äänisuunnittelusta vastaa Hannu Hauta-aho, valo- ja videosuunnittelusta Joonas Tikkanen, pukusuunnittelusta Pirjo Liiri-Majava.

Kauniissa lopussa Frodo matkaa kohti Harmaita satamia, ja Sam jää vaimonsa Ruusa Töllin kanssa asumaan Kontuun. 

Elämä rauhoittuu, hyvä voittaa pahan hetkeksi kuten elämässä on sittenkin tapana ja siihen meidän on uskottava:

"Sam jatkoi kulkuaan ja näki keltaisen valon ja takkatulen; ja ilta-ateria oli katettu ja häntä odotettiin/.../ Sam henkäisi syvään: Kotona ollaan." (Kuninkaan paluu, suomennos Kersti Juva)

#tampereenteatteri #tamperetalo #taru sormusten herrasta

Teatterileikin riemua Suomenlinnassa

On teatteriseurue, vanhan linnoituksen sisään kätkeytyvä näyttämö, katsomo ja klassikkoteos, josta seurue alkaa harjoitella esitystä. Alkuasetelma kuin 1500-luvun commedia dell´arte -improvisaatioteatterissa.

Nyt ollaan kuitenkin Ryhmäteatterissa Suomenlinnassa, Hyvän omantunnon linnakkeen muurien sisällä. Juha Kukkosen dramatisoima ja ohjaama Don Quijote perustuu Miguel de Cervantesin klassikkoromaaniin. Tragikoomilliseksi luonnehdittu näytelmä paljastuu kuitenkin ensimetreiltä transformaatioksi eli muutokseksi. Tapahtuu jotain aivan muuta kuin oletetaan tapahtuvan.

Santtu Karvonen, Robin Svartström, Pihla Penttinen ja Miila Virtanen (kuva Ryhmäteatteri)

Jos romaanin päähenkilöllä Alfonso Quijanolla menee todellisuus sekaisin hänen luettuaan liikaa ritariromaneita, sama tapahtuu mystisellä tavalla myös näyttelijöille Robin Svartströmille, Santtu Karvoselle, Petja Lähteelle, Pihla Penttiselle, Miila Virtaselle ja Jesse Gyllenbögelille. 

He huomaavat olevansa keskellä hurjaa seikkailua, jossa tuulimyllyjä vastaan taisteleva ritari joutuu ahdingosta toiseen. Vaikka he luulevat transformaatiossa esittävänsä Cervantesin romaanin tarinaa, juoneen sekaantuu myös ulkopuolinen hahmo. Hänkin kaukaa menneisyyden tragedioista... tai miksei vaikka Tähtien sodasta.

Santtu Karvonen, Miila Virtanen, Robin Svartström, Jesse Gyllenbögel, Pihla Penttinen ja Petja Lähde (kuva Ryhmäteatteri.)

Juha Kukkosen ratkaisu sovittaa vanhasta tarinasta unohtumaton, parodinen teatterileikki on nerokasta  ilotulitusta, jossa traaginen on koomillista ja lopulta riemullista kesäteatteria, jossa kaikki päättyy hyvin.

Robin Svartström on houreisiinsa uskovana surullisen hahmon ritarina liikuttava. Hän seuraa näkyjään intensiivisesti ja intohimolla. Hänen uskollista aseenkantajaansa Sancho Panzaa esittää Santtu Karvonen, jonka roolitulkinta on fyysistä ilmaisua myöten häikäisevä. Kun on nähnyt Karvosen monissa Ryhmäteatterin näytelmissä, niin uskaltaisiko nyt sanoa, että hän tekee elämänsä roolin. Uskaltaa varmasti!

Esitys vaatii koko ensembleltä täyttä heittäytymistä. Hiki purskuu, puvut ja hahmot vaihtuvat kuin taikaiskusta. Heikkoa lenkkiä tässä näytelmässä ei nähdä. 

Kun Don Quijote ja Sancho Panza karauttavat taisteluihin Rosinante-hevosella ja aasilla, katsoja uskoo näkevänsä hevosen ja aasin, vaikka ne ovatkin vain polkupyörät. Silloin teatterileikki on totisesti temmannut mukaansa vai tapahtuuko katsomossakin transformaatio? Ollaan mukana jossakin, joka tempaa hetkeksi pois todellisuudesta, ja se on totisesti terveellistä näinä aikoina. 

Sancho Panza ja Don Quijote karauttavat taisteluun. Tynnyri päässään Pihla Penttinen, välillä myös ritarin kuvittelema suloinen neito, viisas neitsyt Dulcinea Tobosolainen. (kuva Ryhmäteatteri)

Kuningasrapua pyytämässä

Peto on noussut syvyyksistä. 

Jäämeren mainingit ovat tänään loivia, vuoristoiset rannat tuovat mieleen Kreikan saariston kalliorinteet. Istumme tukevassa kumiveneessä ja liikkeelle lähdetään Pykeijan kylän satamasta, ja edessä on kuningasrapusafari. Nyt kohti sinistä ulappaa kokemaan rapumertoja. Eikä mitä tahansa mertoja, vaan kuudenkymmenen metrin syvyydessä kelluvaa kuningasrapumertaa. 

Norjan Varanginvuonon rannalla sijaitseva Pykeija jää taakse, katse horisonttiin! 

Kuningasrapusafarin kippari, kokenut merenkävijä Trond.

Veneen kapteeni Trond ohjaa paattia tottunein ottein, ja hänen poikansa Tor Oscar on neuvonut meitä matkanaisia ja -miehiä pukemaan päälle kelluntapuvut ja pelastusliivit. Tor Oscar kertoo, miten pari päivää sitten Jäämeri ärjyi, ja aasialaisten turistien ryhmä sai veneessä päälleen kovat pärskeet. 

Meille sattuu toukokuun viimeisen päivän helle. Once in lifetime -kokemus Jäämerellä!

Kristiina, Pia ja Juho nauttivat. Jäämeri on melkein bläkä!

Kun rapumerta nousee syvyyksistä, siellä on kymmenkunta jättimäistä kuningasrapua. Ravut ovat vieraslaji, eivätkä ne kuuluisi näihin vesiin. Laji elää alkuperäisenä muun muassa Tyynenmeren pohjoisosissa. Norjassa sitä tavattiin ensimmäisen kerran vuonna 1977, ja syy vieraslajin leviämiseen oli se, että Neuvostoliitto siirsi 1960-luvulla taloudellisesti arvokasta rapua Euroopan puolelle kalastuskohteeksi. 

Tor Oscar nostaa rapumerran.

-Kuningasravun pyytäminen on ekologisesti tärkeää, sillä vieraslajina se tuhoaa alkuperäistä lajistoa. Kuten merisiilejä. Rapu voi kasvaa yli kymmenkiloiseksi, ja se alkaa olla jo melkoinen peto, Tor Oscar kertoo ja mainitsee saaneensa kerran viisitoistakiloisen jätin. 

Paatin lattialla jalkojaan sätkyttelevät kuningasravut näyttävät juuri niin vaarallisilta pedoilta kuin ovatkin. Saamme ohjeiden mukaan tarttua ravusta kiinni niin, että sen kahdesta jalasta on otettava tiukka ote. Muuten rapu pääsee käyttämään teräviä saksiaan! 

Haavereita ei satu, suunta takaisin Pykeijan satamaan.

Pykeija on pieni postikorttimaisen kaunis kalastajakylä, jonka satamasta löydän kylään aikoinaan muuttaneiden suomalaisten muistokiven: "Kiitos esi-isillemme, takk til våre forfedre."

Mikä on ollessa, sillä seuraavana on vuorossa itsepyydettyjen rapujen syömisurakka. Niiden sakset höyrytetään kymmenen minuuttia ravintolan uunissa - ei siis keitetä - ja suolaisuus on Jäämeren meriveden maku. Herkullista!

Suoraan merestä ravintolan pöytään! Voisiko olla tuoreempaa?

Matka takaisin Suomen puolelle, Utsjoelle kestää pari tuntia. Maisema muuttuu kuin iskusta rajan ylityksen jälkeen, Norjan vuorten välissä kaarteleva tie vaihtuu tasaisempaan näkymään. Rajan ylitys on juuri niin helppoa kuin se ystävällismielisten valtioiden välillä on. 

Safarijoukkue Juho, Jyri, Sanna, Kristiina, Aki, Liisa, Pia ja Ilkka.

Vaan mikä on ollessa, kun illalla kuullaan paikallisen Petteri Vallen tarinointia. Viidennen polven porotilallinen on nykyään lomakyläyrittäjä. Hän on myös entinen rauhanturvaaja Libanonista, joka palveli 1980-luvun lopussa, kun Gustav Hägglund on UNIFIL:in joukkojen komentaja.

Petteri on myös mestarikokki vailla vertaa. Illalla hän tarjoilee muun muassa mureaa hirven sisäpaistia. Hirvi tietenkin itse kaadettu. Kahdella Petterin kokkaamalla aamiaisella nähdään, miten homma sujuu kuin tanssi. Parasta pöydässä on hänen graavaamansa taimen. Maistuu muuten ihan muulta kuin kassilohi, jota Norjasta kuskataan ympäri maailmaa.

Petteri Valle, mies monitaitoinen!

Petteriltä ei tarvitse kahta kertaa kysyä mitä mieltä hän on Tenojoen lohikalojen pyynnin tämänhetkisestä kiellosta. - Onneksi järki voittaa ensi vuonna, kun kyttyrälohia saadaan ensi vuonna vihdoinkin ruveta kalastamaan. 

Kyttyrälohi - sekin - kuten kuningasrapu, on vieraslaji! Tenojoki soljuu ikkunoiden takana, ja jossain joten pyörteessä välkähtää lohen hopeinen selkä. 

Yöttömän yön valossa kuunnellaan vielä elämämme biisejä. Toiveet toteutti valokuvaaja Aki, ja niitähän riitti.

Yksi minun toiveistani tietenkin Hectorin Yhtenä iltana:

"Yhtenä iltana ihmiset jäis tanssimaan, yhtenä iltana kauniita liikkeitä vaan, yhtenä iltana mentäisi ei nukkumaan.."

#visit_bugoynes, #holidayvillagevalle, #exploreutsjoki, kiitos vipmatkan järjestäjät Juho Ikonen, Pia Jokela, Petteri Valle. 

Matkan hienot valokuvat @prince_of _lapland/Aki Mikkola Photography

Ilu Heiskanen läpivalaisee suomalaisen miehen

Ilkka Heiskanen, Ilu. Hän on näyttelijä, joka kirjoittaa itselleen monologin, ohjaa itse itseään ja esittää monologia täysille saleille ympäri Suomea.

Loppuunmyydyssä Krapin Pajan esityksessä Tuusulassa nähtiin, ettei Ilun Pari sanaa parisuhteesta -monologi ole vain pari sanaa. Se on miehen elämän läpivalaiseva kertomus.

Ilu Heiskanen Krapin Pajalla. (kuva Samuli Isola)

Pari sanaa parisuhteesta on viiltävän oivaltava, humoristinen ja tosi kuva suomalaisesta miehestä. Ilun roolihenkilö Tapi, 61 v., ei ole todellakaan miesoletettu, vaan täysin tunnistettava suomalainen mies, joka vetäytyy mieluiten omaan miesluolaansa, autotalliin, mutta suostuu kuitenkin vaimonsa Irmelin kanssa vaikka lattaritanssikurssille. Ja muihinkin vaimon kotkotuksiin, joita hän ihmettelee ja loppujen lopuksi myös ihailee.

Arki kuluu, ja se tavallinen, hyvä ja turvallinen arki on ollut sitä parasta elämää, sen Tapi joutuu toteamaan. Mutta miten, se paljastuu vasta monologin lopussa. Oliko parempaa elämää kuin ne vuosikymmenet yhdessä? 

Se, miten Ilu Heiskanen pitää otteessaan yleisönsä, ja miten hän suoltaa tekstiä ja on verbaliikassaan aivan omaa luokkaansa, on katsojalle todellista näyttelijäntyön juhlaa. Tuli jälleen todistetuksi, ettei koskettavaan esitykseen tarvita mitään ylimääräistä rekvisiittaa, ei valtavia lavasteita tai videoita todistamaan, että nyt tehdään suurta teatteria.

Tarvitaan vain tarina ja tarinan kertoja. Hän on Ilu Heiskanen, joka mielellään siteeraa edesmenneen isänsä Olli Heiskasen mottoa "täys ralli päälle"!