Sinun, Margot on tarkkojen havaintojen teatteria

Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on suuruudeltaan kuin lentokenttä, ja jokainen ohjaaja tietää, miten vaikeaa on täyttää koko tila toimivaksi. Ohjaaja Riikka Oksanen onnistuu tässä, eikä Antti Mattila ole lavastanut näyttämöä joka nurkkaa myöten täyteen. Oksanen on ohjannut ja tehnyt myös tyylillä hyvin oman näköisensä esitysdramaturgian Sinun, Margot -näytelmään. 

Kirjailija Meri Valkaman Sinun, Margot -esikoisromaanin hotkaisin sen ilmestyttyä kaksi kertaa, niin loistavasti se kuvaa menneisyyden etsintää, ihmissuhteita, totuutta ja valhetta. Eri aikatasoissa tapahtuva tarina kuvaa tarkasti arjen elämää entisen rautaesiripun takana, sosialismin mallimaaksi kutsutussa DDR:ssä.

Satu Tuuli Karhu (kuva Mitro Härkönen)

Valkama ei demonisoi omaa varhaislapsuutensa elinpiiriä, mutta ei sorru myös ihannoimaan itäsaksalaisen tehokasta järjestelmää. Romaanissa salaisen poliisin Stasin varjo on silti kaiken yllä kylmänä hirviönä. Näytelmässä julman hirviön jokaisen ihmisen elämään ulottuvat lonkerot eivät ole niin keskiössä. Ei se, miten jokaista vakoiltiin, naapurit ilmiantoivat naapureitaan, lapset vanhempiaan. Tosin se ilmiantaja paljastuu Sinun, Margotin tarinassa.

Näytelmän toteutus on melko uskollinen alkuperäistekstille. Riikka Oksanen ja romaanin dramatisoinut Tuomas Timonen ratkaisevat eri aikatasot niin, että varmasti nekin, jotka eivät ole kirjaa lukeneet, pysyvät kärryillä.

Varhaislapsuuttaan etsivä Vilja löytää isänsä jäämistöstä salaperäisen kirjeenvaihdon, josta paljastuu vaiettu, vaikea rakkaustarina isän ja salaperäisen Luisen välillä. Allekirjoituksensa kirjeissä on Margot ja Erich - siis Honeckerit, DDR:n pitkäaikainen kommunistijohtaja ja hänen vallanhimoinen puolisonsa. 

Viljaa näyttelevän Satu Tuuli Karhun roolisuoritus on raikkaassa eleettömyydessään vaikuttava, ja hän nousee ehdottomasti esityksen ykköstähdeksi. Sara Soulié ja Martin Bahne rakastavaisina eivät yllä ihan sille eroottisen intohimon tasolle kuin kirjassa kuvataan. Soulién fyysistä notkeutta on joka tapauksessa ihailtava, mutta onhan hänellä näyttelijän koulutuksen lisäksi tanssitaustansa.

Sara Soulié ja Martin Bahne (kuva Mitro Härkönen) 

Ohjauksen vaikuttavista yksittäisistä kohtauksista on mainittava Lasse Lipposen uskomaton tanssi rajavartijana läpi koko näyttämön. Näytelmän koskettavin näkymä koetaan Tsernobylin tuhoutuneessa maisemassa, josta Vilja etsii jälkiä Luisesta. Ei tarvitse kauan miettiä näkymän symboliikkaa - koko ihmiskunta huojuu näinä aikoina tuntemattoman, kaiken elämän nielevän haudan partaalla.

Lasse Lipponen (kuva Mitro Härkönen)

Toivo jää kuitenkin näytelmän kuten romaaninkin viimeiseksi sanomaksi. Menneisyys on tavoitettavissa, ja pirstaleisista muistoista muodostuu sittenkin niin ehjä kuva, että se liikuttaa. 

Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö, Sinun, Margot

Turun Macbeth paljastaa vallan veriset kasvot

Ei ole ihmismieli muuttunut, eivät ihmisten teot, intohimot ja vallanhalu kadonneet mihinkään yli neljässäsadassa vuodessa. William Shakespeare kirjoitti näytelmänsä Macbeth 1600-luvun alussa ja arvellaan, että se ensiesitettiin vuonna 1604.

Nyt eletään alkuvuotta 2025, ja Turun kaupunginteatteri tuo suurelle näyttämölle vavisuttavan vahvan tulkinnan Macbethista. Kari Heiskasen kiihkeärytminen ohjaus ei anna armoa veriseen tekoonsa sortuvalle vallananastajalle, eikä tämän hännystelijöille. 

Eero Aho on Macbeth (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Kokonaisuus on ohjauksen, lavastuksen, puvustuksen, ääni- ja valosuunnittelun yhteistyötä, ja ohjaaja vyöryttää ehtymättömästi yhä uusia näyttämökuvia. Hän löytää traagisesta hetkittäin myös koomisen puolen. Niitä molempiahan elämässä riittää.

Meidän ei tarvitse kuin katsoa tätä maailmaa, jossa valtaa tavoittelevat diktaattorit ajavat julmalla politiikallaan omaa etuaan. Nämä enimmäkseen vanhat miehet viis veisaavat kansainvälisistä sopimuksista, ihmiselämästä, puhumattakaan tulevien sukupolvien mahdollisuudesta selviytyä maapallolla. Mikään valta, menestys, mielettömät omaisuudet eivät heille riitä. Moraali on heille tuntematon käsite, ja ihmiselämä merkityksetöntä. Kilpailijat ja uhkaajat on raivattavaa tieltä kuten Macbethissa tapahtuu.

Tarinaa vie eteenpäin Matti Rossin hieno suomennos, jonka Heiskanen on sovittanut. Nimiroolia näyttelevä Eero Aho on niin vimmaisessa vauhdissa, että noussee ykköskaartiin suurten Shakespearen näytelmien tulkkina. Hänen traagisen vaimonsa Lady Macbethin roolin tulkitsee vavahduttavasti Riitta Salminen.

Koko ensemble tekee erinomaista työtä, Mika Kujala Skotlannin kuninkaana, Antti Peltola kuninkaan poikana...

Vallan näyttämö. (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Jani Uljas on lavastanut suuren näyttämön väljän viitteellisesti, ja se toimii. Pukusuunnittelusta vastaa Tuomas Lampinen, valosuunnittelusta Riku Rämä ja äänisuunnittelusta Eetu Karioja.

Lopputulos paljastaa, miten yhteen hitsautunut, samaan tulkintaan ja näkemykseensä luottava ryhmä onnistuu tekemään hengästyttävän hienon tulkinnan. 

Valta ei pelasta Macbethia. (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Kari Heiskanen kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa: "Haluamme näyttää Macbethin ja Ladyn, joita ei ole typistetty yhden epiteetin alle. Heissä on, kuten jokaisessa meistä; ei vain yksi ihminen, vaan monta, ja pariskunnan tuhonkierre on tietysti myös suuri inhimillinen tragedia."

Turun kaupunginteatteri, suuri näyttämö, Macbeth

 

Kolmen näyttelijän vimmaista taitoa

Kirjailija Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi saa arvoisensa tulkinnan Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Sinikka Sanelman ja Miika Murasen dramatisoima, Murasen ohjaama näytelmä kertoo salaperäisesti kadonneen Lempin ja hänen kaksoissisarensa Siskon tarinan.

Lempin tarinan ote pitää. Vaikka näyttämöllä ei alkuun näytä tapahtuvan mitään dramaattista, näyttämöllä vain hameen verran näkyvä Lempi luo lujan, traagisen kehyksen sodanajan runtelemiin vääristyneisiin ihmissuhteisiin. 

Pohjois-Suomessa, vuonna 1944 eletään vielä aseveliveljeyttä saksalaisten kanssa, ja kauppiaan tyttäret, kaksoissisaret Lempi ja Sisko ajautuvat erilleen. Rakkaus, unelma jostain suuremmasta johtaa molempien kohdalla elämään, josta ei nuorina tyttöinä haaveiltu.

Näytelmässä ei nähdä kuin kolme näyttelijää, eikä enempää tarvita. 

Ursula Salo (kuva Sami Heiskanen)

Ursula Salo on siskonsa Lempin kadottanut. Hän uskoo saksalaisen Maxin lupauksiin. Salon näyttelijänlaatu on nopea, räjähtävä, täynnä rakkaudenhehkua ja vihan vimmaa. Hän on jälleen kerran vahva roolissaan - mieleen nousi vuonna 2016 Ryhmäteatterissa näkemäni näytelmä, jossa hän näytteli taiteilija Tyko Sallisen tytärtä. Mikä gestiikka ja ilmaisun voima Ursula Salolla onkaan!

Vappu Nalbantoglu on draaman toinen nainen, perheen piika Elli. Hän tulkitsee herkästi Ellin rakkaudenkaipuuta, ikuista toiseksi jäävää naista. Eivät auta hänen uhrauksensa, palvelualttiutensa, ei se, että hän, jos kuka ansaitsisi rakkauden. Nalbantoglu on roolissaan uhkaava ja onneaan haavoittuvana etsivä nainen.

Sauli Suonpää ja Vappu Nalbantoglu (kuva Sami Heiskanen)

Vaikuttavan roolin tekee näytelmän ainoa mies, näyttelijä Sauli Suonpää roolissaan Viljamina, salaperäisesti kadonneen Lempin aviomiehenä. Miehekkyyden, voiman alta paljastuu herkkyys ja on ilo katsoa näyttelijää, jonka ilmaisussa ei ole mitään maneerista, ei liian tuttua ja monesti nähtyä.

Sauli Suonpää (kuva Sami Heiskanen)

Lempin ääniroolissa kuullaan Krista Kososta. Muitakin ääninäyttelijöitä Lempissä on, mutta Kosonen on roolissaan ylivoimaisen vakuuttava. 

Miika Murasen ohjaus ei lisää Rytisalon romaaniin mitään ylimääräistä. Se, miten äänisuunnittelija Aleksi Saura vaikuttaa draaman kaareen, osoittaa jälleen kerran, miten paras tiimityö näyttämöllä toimii. Syksyn kaikkien ensi-iltakokemusten jälkeen on todettava, että teatteri elää ja vaikuttaa!

Helsingin kaupunginteatteri, Lempi pienellä näyttämöllä.

 

Leijonamielen rohkeat veljekset

Kirjailija Astrid Lindgren (1907-2002) ei kaihtanut rohkeita, omassa ajassaan jopa radikaaleja ja vaikeita aiheita. Kuolemaa hän käsitteli erityisen hienosti Mio, poikani Mio- sekä Veljeni Leijonamieli -romaaneissaan. Näistä jälkimmäinen saa nyt vaikuttavan tulkinnan Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. 

Mikko Kauppila ja Alexander Wendelin. 

Katsojien kyynelkanavat  - minun ja myös edessäni istuneen kymmenvuotiaan pojan - aukeavat heti ensimmäisessä kohtauksessa, jossa isoveli Joonatan lohduttaa kuolemansairasta pikkuveljeään Korppua. Joonatan lupaa, ettei jätä veljeään koskaan ja kuvailee hänelle ihanan Nangijalan maan. Käy kuitenkin niin, että Joonatan kuolee ensin tulipalossa hänen yrittäessään pelastaa Korppua liekeistä. 

Tarinan edetessä kuollaan monta kertaa, mutta siinä myös eletään ja taistellaan hyvän puolesta pahaa vastaan kuten parhaissa saduissa on kautta aikojen kerrottu. Mieleeni tuli monta kertaa alkusyksystä Tampereella näkemäni Taru Sormusten herrasta -suuresitys. Siinä pahuuden valtakunta on Mordorissa, Veljeni Leijonamielessä lohikäärme Katlassa, jonka valta uhkaa Nangijalan asukkaita. He ovat jakautuneet Kirsikkalaakson ja Ruusulaakson väeksi. Kammottavaa pahuutta ja terroria edustavat mustat sotilaat ovat vieneet ruusulaaksolaisten vapauden ja kuristaneet näiden elinolosuhteet surkeiksi. Aikuisen katsojan ei tarvitse etsiä tästä kuvastosta ajankohtaista symboliikkaa. Näytelmän lohikäärme Katlaa ei tuoda onneksi näyttämön kokoisena hirviönä, vaan nukketeatterin keinoin.

Ohjaaja Jakob Höglund tavoittaa tarinan herkät sävyt ja myös pahan, joka on voitettava. Mikko Kauppila on karismaattisen vahva isoveli Joonatan, Alexander Wendelin herkkäkasvoinen pikkuveli Korppu. Molemmilla on tehtävänsä tukea ja rohkaista toista hetkillä, jolloin usko horjuu ja paha tuntuu ylivoimaiselta voitettavalta.

Pahan sotilaat esitetään myös nukkeina, joiden suunnittelusta vastaa Heini Maaranen.  

Sanna Majuri, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Unto Nuora ... voisin luetella koko ensemblen, niin hienosti porukka heittäytyy tarinaan! Juonta vie myös eteenpäin uskomattoman taitava muusikko Senni Valtonen, joka soittaa konserttikanteletta, kansanhuiluja, klarinettia, säkkipilliä ja niiden lisäksi monta muuta soitinta! Stefan Johansson on säveltänyt esityksen musiikin ja luonut  äänidesignin, joka on kerrassaan hieno. 

Vaikka ollaan kaupunginteatterin jättinäyttämöllä, Vilma Mattilan lavastus ei pröystäile. Olennainen osa esitystä on Heini Maarasen nukkesuunnittelu ja myös valkoiset origamikyyhkyset, nämä viestintuojat ja miksei myös symboliset rauhankyyhkyt. 

Loistava muusikko Senni Valtonen! 

Kun tähtitaivas säteilee Leijonamielen veljesten yllä, on pakko uskoa hyvän voittoon myös tässä meidän maailmassamme. Ilman toivoa meillä ei ole mitään. 

Helsingin kaupunginteatteri,Veljeni Leijonamieli suurella näyttämöllä, esitys suositellaan yli 9-vuotialle. Kuvat Otto-Ville Väätäinen.

Jäniksen matkassa

Kuka on tuonut 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä lähtien Suomen Kansallisteatteriin Väinö Linnaa, Timo K. Mukkaa ja Arto Paasilinnaa - näitä suomalaisten rakastamien kirjailijoiden romaaneista tehtyjä näytelmiä? Ei kukaan muu kuin ohjaaja Kristian Smeds. Ensin tuli Linnan Tuntematon sotilas (2007), Mukan Tabu (2015) ja nyt on vuorossa Paasilinnan Jäniksen vuosi.

Katsomoon kannattaa istahtaa ennakkoluulottomin mielin. Smeds haastaa yleisön heti alkuminuuteista mukaan esitykseen, kun jäniksenä temmeltävä, porkkanoita rouskuttava, aluksi suorastaan riiviömäistä kauhukakaraa muistuttava Marja Salo pomppii rivien välissä. Alkukohtaus on pitkä, ehkä jopa liian pitkä. Mutta sitten alkaa tapahtua. Päästään elämäänsä kyllästyneen Kaarlo Antero Vatasen ja jäniksen yhteisen matkan alkuun.

Marja Salo ja Tommi Korpela (kuva Stefan Bremer)

Tommi Korpela ei tee Vatasesta tyyppiä, hän on juurevasti näyttämöllä seisova Vatanen - jäyhä, tunteistaan vaikeneva suomalainen mies, joka päättää toimittajan työhönsä, vaimoonsa ja koko elämäänsä kyllästyneenä paeta metsään.  

Karnevalistinen vauhti kiihtyy, kun näyttämölle saadaan Heikki Pitkänen, Juha Varis ja Sari Puumalainen. He ovat monena - metsämansikkana, pääskysenä, tikkana ja muina luojan luomina. Kolmikko tekee erinomaiset roolityöt, Pitkänen ja Varis muun muassa nilsiäläisinä poliiseina. Entä Variksen noin satavuotias Kekkos-tutkija... Aika hurjan lavastuksen on kohtaukseen Kati Lukka jälleen tehnyt! Isosta työryhmästä on ehdottomasti mainittava myös Hanna Rajakankaan äänisuunnittelu. 

Juha Varis, Marja Salo, Tommi Korpela, Heikki Pitkänen ja Sari Puumalainen (kuva Stefan Bremer)

Sari Puumalainen on erityisen vahvasti läsnä eri rooleissaan. Hän kehottaa itseään näytelmän käsiohjelmassa "tuo aina uutta energiaa uudella hahmolla". Sitä hän todellakin tekee! Upeaa osaamista on ilo katsoa, hänen pelkäämätöntä fyysistä heittäytymistään. Mitään ei hävetä, eikä tarvitse hävetä.

Sari Puumalainen (kuva Stefan Bremer)

Kristian Smeds viekoittelee katsojan nauramaan, ja naurua tässä ajassa todella kaivataan. Smeds ei jämähdä tietenkään alun viekoitteluun, sillä esityksen tyylilaji vaihtuu väliajan jälkeen, kun jänis ja Vatanen ovat päässeet Lappiin asti. Alkaa synkempi vaihe miehen elämän tilityksessä.

Jos alussa nauratti, niin ihan lopussa liikutti. Satu aikuisille onkin satiiri tästä kaikesta, mitä Suomi on vuonna 2024. Vatanen häipyi Helsingin yöhön, niin yleisökin. 

Tommi Korpela ja Marja Salo (kuva Stefan Bremer)

Suomen Kansallisteatteri, suuri näyttämö, Jäniksen vuosi 

Angels in America on maagisen ihana

Hengästyttävä, maaginen, realistinen ja edelleen järkyttävän ajankohtainen - Suomen Kansallisteatterin Angels in America on täydellinen kokonaistaideteos ja kaikkiin aisteihin vaikuttava teatterielämys. Kun väliaika alkoi, ja väliverho laskeutui, pidättelin liikutustani. Ensimmäisen näyttämökuvan pieni lepattava kynttilänliekki oli muuttunut esityksen edetessä koko universumiksi, tautien, ennakkoluulojen, ihmisiä erilleen repivien riitojen, maapallon tuhon ja monenlaisen vallankäytön näyttämöksi.

Inke Koskinen, Aleksi Holkko ja Leo Ikhilor (kuva Mitro Härkönen)

Ja kaikista uhkakuvista huolimatta pelolle ei saa antaa periksi, eikä toivoa menettää. Se on näytelmän perimmäinen sanoma. 

Ohjaaja Linda Wallgren sai erityisluvan sovittaa ja ohjata amerikanjuutalaisen Tony Kushnerin (s. 1956) yli kuusituntisen esityksen neljään tuntiin. Tätä lyhennettyä versiota esitetään koko maailmassa vain Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, mikä on merkkitapaus jo sinänsä. Tarinan alkuperäisteokset ilmestyivät peräkkäisinä vuosina 1990-luvun alussa, eikä mikään tunnu vanhentuneelta. Viimeksi täyspitkä versio nähtiin Kansallisteatterissa vuonna 1994 Otso Kauton ohjaamana. 

Näytelmässä on maailmanlaajuinen aids-epidemia, koko planeettaa uhkaava ilmastokriisi, seksuaalisuutensa löytäneet ja homoseksuaalisuuden kieltävät ihmiset, häikäilemätöntä, sairasta valtaa käyttävä ja demokratiaa halveksiva poliittinen vaikuttaja. Se on myös kuva " vapaan maailman" Amerikasta. Kuulostaa raskaalta, mutta sitä Angels in America ei ole. 

Kristiina Halttu ja Timo Tuominen (kuva Mitro Härkönen)

Koko työryhmästä näkyy tekemisen ilo. Kristiina Halttu häikäisee useammassa roolissa - ennen kaikkea kuolemaantuomitun Ethel Rosenbergin haamuna ja myös mormoniäitinä. Timo Tuominen on valtavassa iskussa, hän on häikäilemättömän kova Roy M. Cohn, jolle "laki on notkea, hengittävä ja hikoileva elin" (Cohn on ajankohtainen hahmo myös uudessa, Trumpin uran alkuvaiheista kertovassa The Apprentice -elokuvassa). 

Markku Haussila ja Aleksi Holkko (kuva Mitro Härkönen)

Markku Haussila ja Aleksi Holkko ovat rooleissaan sananmukaisesti vereslihalla aidsin erilleen repivinä rakastavaisina, Leo Ikhilor molempia ymmärtävä ystävä ja sairaanhoitaja, Aksa Korttila mielenterveysongelmista kärsivä mormonimiehen, asianajaja Otto Rokan epätoivoinen vaimo. Entä taivaasta laskeutuva enkeli Inke Koskinen! Hänen vahvat repliikkinsä ovat kuin Shakespearen ikiaikaisen hienoa tekstiä. Juho Gröndahl on tehnyt hienon suomennoksen.

Aksa Korttila ja Leo Ikhilor (kuva Mitro Härkönen) 

Näytelmän visuaalisuus ja äänimaailma lumoavat katsojan. Stina Koistisen ja Joonas Outakosken musiikki, Ville Virtasen valo-, hänen ja ohjaajan yhteinen videosuunnittelu, Tarja Simonen lavastus- ja pukusuunnittelu, Suvi Kemppaisen koreografia ja näyttämöruumiillinen ajattelu vahvistavat elämyksen, jollaista en ole pitkään aikaan kokenut. 

Aksa Kortttila ja Otto Rokka (kuva Mitro Härkönen)

Neljän tunnin mittaisessa esityksessä ei ole minuuttiakaan liikaa, sillä Linda Wallgren vie työryhmänsä kanssa esitystä eteenpäin nopeina ja vaikuttavina kohtauksina. Uskon, mitä ohjaaja kirjoittaa käsiohjelmassa: tätä esitystä on ollut ravistuttavaa, maagista ja ihanaa tehdä. 

Suomen Kansallisteatterin pieni näyttämö, Angels in America

Taru Sormusten Herrasta valloittaa Tampereella

Tarina alkaa Konnusta, Bilbo Reppulin syntymäpäiväjuhlista, suuresta ilotulituksesta ja velho Gandalfin yllättävästä paluusta. Seikkailu jatkuu Keski-Maassa Konnusta Rivendelliin, Synkmetsään, portin kautta Morian luolastoon, Rautakidasta Tuomiovuorelle kohti Mordorin ahdistavaa pimeyttä, jota valaisee vain Sauronin tulenpalava silmä.

Hobitit lähtevät matkaan, rooleissa Annuska Hannula, Ella Mettänen, Elisa Piispanen ja Antti Tiensuu.

Tampereen Teatterin ja Tampere-talon suurtuotanto Taru Sormusten Herrasta on juuri niin mukaansatempaava ja tunteita äärilaidasta toiseen liikuttava kuin J.R.R. Tolkienin trilogian lukeneet tietävät. Esitystä ei tarvitse, eikä pidä verrata trilogiasta tehtyihin elokuviin. 

Sami Keski-Vähälän dramatisointi ja Mikko Kannisen ohjaus on uskollinen alkuperäistekstille ja tavoittaa oleellisen: hyvän ja pahan välisen ikiaikaisen taistelun, ystävyyden ja lojaalisuuden merkityksen sekä sen, ettei valta merkitse mitään, jos sielu on myrkyttynyt. Miten ajankohtainen teos jälleen on, eikä mitään tarvitse alleviivata! Kaikki se paha tapahtuu nytkin maailmassa, meidän ihmisten maailmassa, ei hobittien, haltijoiden tai örkkien maailmassa. 

Galadriel, myös Sauronin suu, Arttu Soilumo.

Tuomas Kantelinen on säveltänyt esityksen musiikin, ja kapellimestari Ruut Kiiski johti ensi-illassa upeasti soittanutta Tampere Filharmoniaa. Musiikki ei peitä tarinaa alleen, vaan siivittää levollisesti, välillä pauhaten hobittien hengenvaarallista matkaa. Hyvä niin. Mukana esityksessä oleva Sorin Sirkuskaan ei vedä huomiota liikaa sirkustemppuihin, joista vastaa sirkus- ja taistelukoreografi Taina Kopra. 

Esityksen miehitys on kautta linjan huipputasoa. Ella Mettänen on pieni urhea, mutta henkisesti vahva Frodo, joka saa kantaakseen sormuksen kammottavan taakan. Häntä uskollisesti tukeva Sam, Mettäsen oma puoliso Antti Tiensuu jaksaa Mordoriin asti, vaikka joutuu hänkin hetkeksi sormuksen houkutukseen. Siltä ei välty kukaan.

Örkkitaistelu.

Ville Majamaa on viisas Gandalf, velho, joka tietää, miten vaaralliselle matkalle hän pienet hobitit lähettää. Hän on Kristus-hahmo, joka sananmukaisesti nousee valkeassa kaavussaan kuolleista Morian kaivoksista.

Antti Reinin vahvaa näyttämöilmaisua on ilo kuulla ja nähdä näyttämöllä Aragornina. Hän on kertomuksen ihminen, joka uskoo hobittien seikkailun onnistumiseen.

Aragorn, Antti Reini.

Entä Klonkku, joka ilmaantuu näyttämölle vasta toisen väliajan jälkeen? Risto Korhonen sihisee, sähisee, hiiviskelee, luikertelee ja kiipeilee virtuoosimaisen loistavasti Marjatta Kuivaston suunnittelemissa lavasteissa, tämä onneton, sormuksen ensimmäiseksi saastuttama olento. Alun perin Smeagol, jonka epäonni oli ollut löytää sormus joen pohjasta ja myrkyttyä sen voimasta loppuiäkseen.

Klonkku, Risto Korhonen.

Esko Roineen vahvaa ääntä kuullaan enttien, vanhojen puiden paimenena Puupartana, ja hänen äänensä kyllä kantaa! 

Esityksessä ei mässäillä örkkien taistelukohtauksilla, ja mustat ratsastajatkin vain häivähtävät varjoina. Äänisuunnittelusta vastaa Hannu Hauta-aho, valo- ja videosuunnittelusta Joonas Tikkanen, pukusuunnittelusta Pirjo Liiri-Majava.

Kauniissa lopussa Frodo matkaa kohti Harmaita satamia, ja Sam jää vaimonsa Ruusa Töllin kanssa asumaan Kontuun. 

Elämä rauhoittuu, hyvä voittaa pahan hetkeksi kuten elämässä on sittenkin tapana ja siihen meidän on uskottava:

"Sam jatkoi kulkuaan ja näki keltaisen valon ja takkatulen; ja ilta-ateria oli katettu ja häntä odotettiin/.../ Sam henkäisi syvään: Kotona ollaan." (Kuninkaan paluu, suomennos Kersti Juva)

#tampereenteatteri #tamperetalo #taru sormusten herrasta