Ötököiden yö ja kanaemo tipuineen lentokentällä

Työmatka Keniaan on tehty, ja kaikesta koetusta ja nähdystä reportaasit ja haastattelut myöhemmin Avun printissä, kuvat taattua Timo Pyykköä.

Loppukevennyksenä koettuun ei nyt tarinaa pakolaisleiristä, pakolaisäideistä eikä äitiyspakkauksesta, jota Suomen World Vision vie pilottihankkeena Keniaan.

Viimeinen matkavuorokausi on vapaata lentoa, sananmukaisesti, sillä kestäähän kotimatka kolmine lentoineen ja eri kentillä roikkumiseen parisenkymmentä tuntia. Ja sittenkin niin nopeaa, ettei sielu ehdi mukaan, vaan viipyilee koetussa, kaikissa kohtaamieni ihmisten katseissa ja kohtaloissa.

Viimeinen yö vietetään Lodwarissa, pienessä hotellissa (Pohjois-Kenian suurimman, yli 50 000 asukkaan kaupungin nimi kuin Sormusten herrasta tai Tähtien sodasta!). Ilmastointi hurisee kahtakymmentä astetta huoneessani, generaattori ikkunan alla,  mutta ne eivät peitä kopsahtelun ja rapsahtelun ääniä. Huoneen nurkassa vilistää isoja, pitkähäntäisiä heinäsirkkoja ja siiroja muistuttavia kuoriaisia.

Ryhdyn metsästämään niitä ja saan työkaverilta kannustavan meseviestin: - Sinähän voit syödä ne sirkat!

Ennen sänkyyn menoa revin päällyslakanan patjan alta ja tarkistan tilanteen. Viisi kuoriaista ja yksi heinäsirkka kohtaa loppunsa. Inhottaa sammuttaa valot, mutta sammutan. Olen juuri nukahtamassa, kun patjalle räpsähtää jotain - valot päälle, ja heinäsirkka tuijottaa parin sentin päässä. Yö kuluukin sitten valoja sytytellessä ja sammutellessa, vaihtuvien painajaisunien maisemissa.

Valokuvaaja Timo herää omassa huoneessaan aamulla siihen, että heinäsirkka tuijottaa häntä tyynyllä.

-Moikkasitko, kysyn.

- Moikkasin, iskin kengällä, Timo vastaa.

Ötököiden yön jälkeen kiipeämme Lodwarin maamerkille, Kristusvuorelle, jonne pystytettiin vuonna 1960 Rio de Janeiron tyyliin Jeesuksen patsas. Ennen kahdeksaa lämpötila lähentelee siedettävää, se ei ole vielä lähemmäs neljäkymmentä. Nousun aikana rinteellä voi lukea sementtiin valettuja raamatunlauseita. Mutta sitten: jyrkän mutkan takaa paljastuu Jeesuksen hauta! Eikö se ollutkaan Jerusalemissa? Ihan skuupin arvoinen tieto!



 

Vuoren valloituksen jälkeen ajamme World Visionin jeepeillä pitkin pomppuista tietä halki maiseman, joka on tuttu luontodokumenteista. Erona se, ettei täällä ole kuin vuohia ja vuohipaimenia, joita ovat lapsenlapseni, seitsenvuotiaan Noelin ikäisen paimenpojat. Villieläimiä ei näy, koska vesi puuttuu, ja se puolestaan toisi alueelle saaliseläimiä kuten impaloita tai seeproja.

Vesi puuttuu, kunnes saavumme Turkanajärven rantaan. Järvi on kangastus autiomaan jälkeen ja aava kuin meri, vesi juuri nyt ruskeaa kuin muta Keniaa ja Afrikan sarvea koetelleiden toukokuisten sateiden jälkeen. Hiekkarantaa riittää silmänkantamattomiin, turisteja ei vielä missään. Kun valtion haaveilemat hotellihankkeet toteutuvat, tulevat turistit kuin heinäsirkat, ja sitten kaikki muuttuu niin kuin se on kaikkialla luonnonkauniissa paikoissa muuttunut. Tosin luonnonkauneutta täälläkin pilaa rantaan ajautunut muoviroska, pullot ja sandaalit.



Pikniklounaan jälkeen pikasuihku hotellissa ennen lähtöä pitkälle kotimatkalle. Annan tottuneesti luunapin sängyllä pällistevälle heinäsirkalle, hyvästelen pari kuoriasta ja sitten lyhyt ajomatka Lodwarin kentälle. Sen kiitorata on melkein yhtä lyhyt kuin Kreikan Skiathosin-saaren, joka on lentokonebongareiden vakipaikka.

Konetta odottaessamme kuuntelemme televisiosta, miten Kenian valtiovarainministeri lukee ääneen budjettiesitystä. Televisioruudusta näkyy käytetty puheaika - se on neljä ja puoli tuntia. Afrikkalaiset rakastavat puhumista!

Pienen terminaalin ovi on auki kentälle. Yhtäkkiä oviaukossa on kana perässään yksitoista tipua. Ne kuopsuttelevat savista maata ihan rauhassa, vaikka lentokenttävirkailija hätistelee niitä syrjemmäs.

Kävelemme koneeseen ja katson auringonlaskua. Valo on taivaallinen, mutta onhan kentän takana Kristusvuori.

Afrikkaa ei voi tehdä, se on ihan väärentämätön.

Kenialaiset nuoret äidit: "Miehemme eivät pidä kondomin käytöstä"

Tuskailen hotellissa Lodwarin pienessä kaupungissa Pohjois-Keniassa huonoja nettiyhteyksiä. Se lienee ihmisen harmeista pienin, moni asia asettuu erilaisiin mittasuhteisiin näissä olosuhteissa.

Kuvien puutteesta huolimatta pää on niin täynnä ajatuksia ja sielu kokemuksia, että jotain on kirjoitettava.

Kalabeyein pakolaisleirillä sijaitseva Punaisen Ristin terveysklinikka paahtuu lähes neljänkymmenen asteen helteessä. Katoksen alla istuu yksitoista nuorta äitiä, joille kerrotaan Suomen World Visionin pilottihankkeesta  - äitiyspakkauksista, joita jaetaan neljä kertaa neuvolatarkistuksissa käyneille äideille. WHO:n suositus on tämä neljä, mutta kahdeksan käyntiä on vielä tulevaisuuden tavoitteena.

 

Äititapaamisessa pakolaisleirin klinikalla.

 

Tulkkina tapaamisessa on reipas ja hersyvästi naurava  Punaisen Ristin työntekijä, 49-vuotias  Rebecca Lam, itsekin vuosia sitten Etelä-Sudanista Keniaan paennut kahdeksan lapsen ja kahden lapsenlapsen äiti.

-Minähän olen sinuun verrattuna ihan täysmama, Rebecca räjähtää nauramaan ja läimäyttää minua kämmeneen kuullessaan omat lapsi- ja lapsenlapsilukuni.

Tapaamisen nuorin on esikoistaan odottava hymytön tyttö. Raiskauksen uhri? Vai onko hän ruuan puutteessa joutunut harjoittamaan elonjäämisseksiä eli (survival sex)? En tiedä, mutta hänen surullinen olemuksensa jää erityisesti mieleeni.

Rebecca paimentaa äitejä kuin kanaemo ja suoraan sanottuna paasaa heille ehkäisystä ja perhesuunnittelusta.

-Miehemme eivät osaa käyttää kondomia ja vaikka osaisivatkin, he eivät pidä siitä, äidit vastaavat kysymykseemme ehkäisystä.

Työmaa on loputon, mutta ei silti toivoton, niin Rebecca vakuuttaa ja sanoo äideille, että kyllä ne miehet vielä opetetaan!

Pakolaisleirin terveysklinikka on niin moderni kuin näissä olosuhteissa voi toivoa.

Kalobeyein pakolaisleirillä klinikalla synnytetään jo inhimillisissä olosuhteissa. Keskoskaapissa ollut vauva ei silti selvinnyt.

 

Toisenlainen klinikka, Turkanan kunnan yläpitämä Kerio Health Center on keskellä ei mitään - siis keskellä rutikuivaa aavikkoa, jossa siellä täällä kohoaa kymmenen, parinkymmenen majan yhteisöjä. Klinikan vanha synnytyssali on kuin kellarikoppi, mutta kuukausi sitten avatussa rakennuksessa synnytetään jo paremmissa olosuhteissa.

-Suurin ongelma on veden puute, sitä joudutaan tuomaan tankeilla Lodwarista, klinikan johtaja Alex Losike kertoo ja on syystä huolissaan.

Tapaamme aamupäivällä esikoistytön saaneen 20-vuotiaan Mary Naseken, joka on jo antanut tytölleen nimen Amuron. Tukena synnytyksessä on ollut ystävä, kahden lapsen äiti Rose Akulon. Jos ketkä, niin naiset pitävät yhtä! Äitiyspakkausta ihmetellään, mutta vielä suurempi ihme taitaa olla baby Amuron, joka imee äitinsä rintaa kuin olisi aina tehnyt niin!

Poistumme häveliäästi, kun sänkyyn tuodaan tunti sitten synnyttänyt täysin uuvuksissa oleva äiti, kainalossaan vauva, jonka tumma tukka on vielä lapsenkinan peitossa.

25-vuotias Pauline tulee tarkistuskäynnille, hän odottaa toista lastaan. Helmassa roikkuu kolme ja puolivuotias Cynthia.

-Mieheni asuu Lodwarissa ja olen hänen toinen vaimonsa, Pauline kertoo.

Hänen ja tyttärensä maja sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä klinikalta. Klinikka on lähellä, mutta vettä Pauline joutuu hakemaan päivittäin monen kilometrin päästä ja kaivamaan sitä kuivuneen joenuoman pohjalta.

Silti Pauline hymyilee.

 

Toivoa on toivottomuudenkin keskellä - etiopialainen pakolainen pääsi synnyttämään terveysklinikalle

32-vuotias Kiru hymyilee rauhallisena. Mikään hänen olemuksessaan ei paljasta, että hän on synnyttänyt kello kuusi aamulla, vain viisi tuntia ennen kuin tapaamme hänet Pohjois-Keniassa sijaitsevan Kalobeyein pakolaisleirin terveysklinikalla.

Kirun neljäs lapsi, tyttö syntyi terveenä maailmaan, joka on helvetti monille. Lähes 200 000 tuhannen pakolaisen leirit Keniassa kertovat todellisuudesta, jossa maailman köyhimmät ja sorretuimmat ihmiset joutuvat elämään. Vuonna 1992 perustettu Kakuma ja pari vuotta sitten aavikolle noussut Kalobeyei eivät ole vain pakolaisleirejä, vaan luultavasti liian monen lopullinen asuinpaikka. Asukkaat ovat tulleet Etelä-Sudanista, Somaliasta, Etiopiasta, Kongon Demokraattisesta tasavallasta. He ovat tulleet etsimään jotain parempaa, mutta täällä he ovat, ja tänne jäävät.

Kiru on asunut Kalobeyeissa runsaan vuoden. Kuulen huomenna, miksi ja milloin hän lähti perheineen pakoon Etiopiasta, mitä ajattelee elämästä. Mitä toiveita hänellä on?

Hän saa lahjaksi Suomen World Visionin äitiyspakkauksen, joka on pilottihanke Keniassa. 1300 pakkausta on lennätetty tänne, ja niitä jaetaan äideille, jotka ovat käyneet neljästi neuvolassa ennen synnytystä. Pakkaus on sovitettu sikäläisiin olosuhteisiin, ja siinä on muun muassa hyttysverkko vauvalle ja kantoliina isille, jotta nämäkin oppisivat hoitamaan lapsiaan.

Se, että Kiru sai synnyttää terveysklinikalla, on toivottavasti pian monia afrikkalaisia naisia koskeva uudistus.

Mitä enemmän naiset saavat tietoa äitiyshuollosta, raskaudesta ja imetyksestä synnytyksen jälkeen, sitä paremmiksi heidän olosuhteensa muuttuvat.

Ilman hyväntekeväisyystyötä tekeviä ihmisiä näitä ihmeitä ei tapahtuisi. Siitä Kiru on esimerkki.

Yksi lensi yli käenpesän - kun ihminen nujertaa ihmisen

Ohjaaja Juha Kukkosen ja Ryhmäteatterin viisas valinta Suomenlinnan kesäteatterin esitykseksi on Ken Keseyn hienosta romaanista ja yhtä hienosta Milos Formanin ohjaamasta elokuvasta tuttu Yksi lensi yli käenpesän.

Tarina on järkyttävä satiiri mielisairaalan sisäisestä hierarkiasta, jossa vahvempi asemansa perusteella pystyy sortamaan heikompiaan. Tarina koskettaa ja ravistaa, sillä se ei kerro vain yhden mielisairaalan yhdestä osastosta, vaan yhteiskunnasta, valtapeleistä, joita käydään missä tahansa yhteisössä: poliittisissa puolueissa, isommissa ja pienemmissä työyhteisöissä, jopa perheissä.

Se kertoo myös erilaisuudesta, joka ei sopeudu normeihin ja monesti täysin perustelemattomiin mielivaltaisiin sääntöihin.

Ryhmäteatterin versiossa ei yritetä luoda uutta tulkintaa. Se luottaa syystä perustarinaan. Robin Svartström kapinallisena ja kekseliäänä Randle P. McMurphynä on täsmävalinta rooliin - aivan yhtä täsmä kuin Jack Nicholson elokuvassa.

Robin Svartström McMurphynä pistää mielisairaalan osaston käymistilaan. (kuva Mitro Härkönen)

 

Hän härnää hermoromahduksen partaalle despoottisen ylihoitaja Ratchedin, jota Minna Suuronen näyttelee hyytävästi, vaikka ei aivan yhtä jäisenä kuin elokuvassa roolin tehnyt Louise Fletcher.

 

Minna Suuronen on ylihoitaja Ratched. (kuva Mitro Härkönen). Hänen valtakuntansa on mielisairaalan osasto, jonka Janne Siltavuori on lavastanut toimivaksi tilaksi.

 

Robert Kock on vakuuttava päällikkö Bromden jo kokonsa puolesta. Hänen yksinpuhelunsa isälleen ja "liittouman" aiheuttamat pelot ovat esityksen dramaturgiassa hienoja hetkiä. Tosin riimittelyn muotoon kirjoitetut repliikit olisivat voineet olla rakenteeltaan vieläkin iskevämpiä.

Tiia Louste tekee ison ja onnistuneen roolin potilas professori Hardingina. Hän yrittää edustaa järjen ääntä, niin potilas kuin onkin. Wanda Dubiel vaihtaa roolia kolmesti, hän on lobotomialeikkauksen jäljiltä vihanneksen kaltainen Ruckley, McMurphyn hemaiseva pano Candy Starr ja hetken myös teknikko kammottavine sähkösokkilaitteineen.

Yksi käenpesän traagisimmista henkilöhahmoista on änkyttävä Billy Bibbitt, äitinsä ja ylihoitajan nöyryyttämä nuorukainen, joka ei ole vielä menettänyt poikuuttaan. Samuli Niittymäki tulkitsee roolin herkästi, haavoittuneena, haavoittuvana. Hänen kohtalonsa laukaisee näytelmän loppuhuipennuksen McMurphyn järjestämien lääke- ja viinahuuruisten psykedeelisten bileiden jälkeen.

Voittaja on ainoastaan päällikkö Bromden, joka uskaltaa vihdoin olla iso. Hän tekee ystävänpalveluksen McMurphylle ja jättää taakseen pelon.

Kuulin ennakkoon muutamia nurinoita siitä, ettei Yksi lensi yli käenpesän tapainen näytelmä sovi kesäteatteriksi. Sopii se, sillä kesäteatterin ei aina tarvitse olla kevyttä hömppää, humppaa ja huumoria.

Yksi lensi yli käenpesän on hirtehinen ja hirmuinen nauru pahuudelle, mitä ihminen voi toiselle ihmiselle tehdä. Naurun jälkeen on vain kyyneliä.

 

McMurphy ei suostu mihinkään sääntöihin. (kuva Mitro Härkönen)

 

Rakkaan ystävän lähtö

Vapaa, villi ja aivan pitelemätön, niin kuvasi tiistaina 17.4. klo 13.59 Meilahden sairaalassa lyhyen sairauden jälkeen menehtynyttä puolisoaan Heikki, Heka Parkkosta hänen puolisonsa Sari Parkkonen.

Miksi kirjoitan tästä? Monesta syystä. Niistä tärkein on se, että Heka on ensimmäinen läheinen rakas ja läheinen ystävä, jonka menetämme. Suru on valtava.

Heka hetki sitten Thaimaassa. (kuva Sari Parkkonen)

Toinen syy on se, että Seura-lehden entinen päätoimittaja kuuluu suomalaisen lehdistön legendoihin. Hän aloitti uransa Helsingin Sanomissa, josta hän jatkoi Aatos Erkon lempilehteen Viikkosanomiin, aikansa Suomen Life-lehteen.  Heka oli myös Seiska-lehden ensimmäinen päätoimittaja.

Minä en ollut koskaan Hekan alainen, kylläkin toimittajakollega, mutta ennen kaikkea läheinen ystävä hänen ja vaimonsa Sarin kanssa. Sielunsiskoja Sarista ja minusta tuli ollessamme yhdessä Me Naiset -lehdessä, jossa Sari on edelleen toimituspäällikkönä. Minä päädyin sieltä lopulta Apuun.

Muutimme puolisoni Juhan kanssa samaan taloon Hekan ja Sarin kanssa Etelä-Haagaan vuonna 1999.  Siitä alkoi neljän toimittajan ainutlaatuinen ystävyys, joka käsitti kymmenet yhteiset illanvietot, vaput, juhannukset, uudenvuoden aatot ja syntymäpäivät.

Samassa talossa asuessamme juoksimme kerrosten väliä joskus aamutakeissa, ja välillä miesten piti tarkistaa, missä kerroksessa vaimo nyt onkaan. Sillä juttu jatkui aina, vaikka aamu jo sarasti.

Ja usein se sarasti. Aina koitti uusi aamu.

Kaikista yhteisistä kohtaamisista tärkeimmät elimme Saimaan saaressa, Hekan ja myös Sarin sielunmaisemassa. Siellä olimme viime juhannuksena ja sinne meidän piti mennä tulevanakin. Niin suunnittelimme uudenvuodenaattona 2017, vain neljä kuukautta sitten.

Heka oli vieraanvaraisuudessaan ylenpalttinen. Jos hän halusi hyvää ystävilleen, hän ei ollut köyhä eikä kipeä. Maailma oli auki, ja se oli Hekalle mahdollisuuksia täynnä.

Hekan luja halaus, ensimmäiset kuohuviinit Mörkinahon kahvilassa Pistohiekan rannassa ennen kuin astuimme veneeseen, joka vei Saimaan saareen, ne eivät unohdu ikinä.

Heka tarinoi, mekin muut aika vilkkaina ihmisinä pistimme juttua väliin ja sitten olikin jo savusaunan lämmityksen vuoro. Ja herkkuillallisten, jotka valmistimme Sarin kanssa yhdessä. Jos neljä kulinaristia kokoontuu, on menyyn suunnittelu aina tarkkaa!

Ennen aamiaista ja muiden kömpiessä mukavista hirsimökin vuoteista, Heka oli ehtinyt jo hurauttaa veneellä hakemaan uunituoreita karjalanpiirakoita.

Ei sellaisia miehiä olekaan, mutta Heka oli. Minä aamuäreänä en aina jaksanut kuunnella aamuvirkun miehen juttuja, mutta päivän käynnistyessä virkosin minäkin.

En ikinä unohda, miten hän kymmenettä kertaa kertoi saaneensa aikoinaan olympiavoittaja Jesse Owensin haastattelun. Kansainvälisessä pressissä, jossa entinen huippujuoksija Owens oli kunniavieraana, Heka lähetti tälle lapun, jossa luki: ”I am a journalist from Paavo Nurmi -country.” Lapun saatuaan Owens pyysi Hekan hotellin sviittiinsä ja antoi erikoishaastattelun. Siinä mallia meille kaikille toimittajille. Ei pidä arkailla!

En unohda sitäkään, miten hän alituiseen toimeliaana meidän saaressamme Pellingin Burkholmenissa kiipesi oitis katolle havaittuaan, ettei piippu vedä. Piippu veti sen jälkeen ja sitten syötiin rapuja ja vähän laulettiinkin – varsinkin Sarin ja minun lempibiisiä: ”Ei, minä en tarvitse puolikasta, anna minulle kokonainen maa ja taivas,  meret ja joet ja vuorten harjanteet, minun en suostu jakamaan…”

Heka ei ollut puolikas. Syntyipä ja eli yksi, josta voin sanoa, että hän oli tosi ystävä, ystävämme, joka ei unohdu niin kauan kuin elämme.

Juuri nyt ikävä on hirvittävä, mutta ajattelen Juha, Junnu Vainion Albatrossi -laulun sanoin (Heka oli tietenkin haastatellut Junnua monta kertaa):

”Albatrossi, joka lepäämättä liitää, se sinun sielusi on juuri kukaties, taivaan sinessä sä saat vapaana sä kiitää...

Nyyhkytystä Tallinnan elokuvateatterissa

Virolaiset käyvät nyt läpi monin tavoin raskasta neuvostoaikaansa - miehitystä, kuten tilannetta voidaan nykyään avoimesti kutsua. Sitä kesti vuodesta 1944 vuoteen 1991, jolloin Viro saavutti uudelleen itsenäisyytensä.

Moonika Siimetsin ohjaama Seltsimees laps, Toveri lapsi -elokuva perustuu vuonna 1947 syntyneen Leelo Tungalin omaelämäkerrallisiin Toveri lapsi -romaaneihin.

 

Ohjaaja on syntynyt Tartossa vuonna 1980 ja muistaa vielä neuvostoajan ja on kertonut ihailleensa Leniniä niin, että halusi itsekin Leninin kaltaiseksi. Niin väkevää oli aivopesu kouluissa vielä 1980-luvullakin. Elokuva-alaa Siimets opiskeli Tallinnan yliopiston audiovisuaalisella osastolla sekä Yhdysvalloissa ja Britanniassa.

 

Leelon äitiä näyttelee Eva Koldits. Hän hyvästelee tyttärensä ja pyytää, että tämä olisi kiltti tyttö...

 

Elokuvassa pieni Leelo-tyttö luulee, että hänen äitinsä joutuu lähtemään kotoa, koska Leelo ei ole ollut kunnollinen toveri lapsi. Kukaan ei henno paljastaa tytölle, että opettajaäiti on karkotettu Siperiaan, koska hän on opettanut koulussa Viron kansallislaulua ja käynyt lasten kanssa Viron vapaussodassa kuolleiden haudoilla.

Äiti oli siis kansanvihollinen. Leelo ihaili kuitenkin pioneereja ja kiiltäviä kommunistipuolueen rintamerkkejä. Äidin karkotus kesti viisi vuotta, vuodesta 1950 vuoteen 1955. Lapsen maailmassa aikuisten väliset jännitteet ja urkinta aiheuttivat hirvittävää henkistä painetta ja surua, jota miehityksen ajan sukupolvet käyvät edelleen läpi - aivan kuten Suomessa on käyty läpi isien sodanaikaisia traumoja.

Helena Maria Reisner on elokuvan Leelo, isää näyttelee Tambet Tuisk.

 

Moonika Siimets on löytänyt Leelon rooliin ilmeikkään Helena Maria Reisnerin. 9-vuotias tyttö näyttelee roolinsa antaumuksella ja vakavuudella. Hänen silmänsä paljastavat iloa ja surua enemmän kuin yksikään repliikki.

Tallinnassa, Rotermannin korttelissa sijaitsevassa Coca-Cola Plaza -elokuvateatterissa Toveri Lapsi on kerännyt täysiä katsomoita jo pari viikkoa.

Viime perjantai-iltapäivän näytöksessä katsomo tosin täyttyi vain puolilleen ja merkittävää oli, että suurin osa yleisöstä oli nuoria.

Kun elokuva eteni, ja Leelon epätoivoiset yritykset olla kiltti lapsi - siis kunnon toveri - niin katsomosta kuului nyyhkytystä. Kun lasten pioneerikuoron taustalla näkyy Isä aurinkoisen, Stalinin kuva, tulee hänen hymystään mieleen itse pääperkeleen hymy.

 

Leelo ihailee pioneerien reipasta laulua ja haluaa itsekin pioneeriksi.

 

Elokuva on tekstitetty sekä englanniksi että venäjäksi.

Suojelupoliisi etsi saarestamme kuuntelulaitteita

Kaikenlaisia muistopäiviä vietetään, mutta mitään fanfaareja ei soitettu eilen muinaisen YYA-sopimuksen puolesta. 70 vuotta sitten, 6.4.1948 Suomi ja Neuvostoliitto solmivat YYA-sopimuksen eli "sopimuksen ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta". Sopimushan oli pakkoavioliitto.

Nykypolvesta kolmikirjaiminen sopimus on ihan esihistoriaa, jotain, joka ei kosketa meitä. Ei kosketa, mutta nykyisessäkin maailmanpoliittisessa tilanteessa Suomi ei ole mikään erillinen, muusta maailmasta irrallaan oleva saari. Eikä missään tapauksessa irti Venäjän reaktioista.

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni kodissa, jossa politiikka oli voimakkaasti läsnä arjessakin isäni, toimittaja Sakari Talvitien  työn takia. Ärhäköitä, Neuvostoliittoa kritisoivia kolumneja hän kirjoitti Uuteen Suomeen nimimerkillään Vanha Masi.

Isä oli Tehtaankadun tarkan luupin alla. Jopa niin tarkan, että meillä kotona Tapiolassa vieraillut kokoomuksen nuori puoluejohtaja Harri Holkeri (1937-2011) varoitteli isää siitä. Kokoomuksen nuoret halusivat paremmat yhteydet itänaapuriin kuin mitä sodan käyneellä sukupolvella oli ollut. Holkeri edusti täysin eri näkökantoja kuin hänen edeltäjänsä, nuorena kuollut Juha Rihtniemi (1927-1971).

Sitten tultiin suureen ETYK-kesään 1975, tasavallan presidentti Urho Kekkosen uran huippuhetkeen. Olin helteisen kokousviikon aikana äitini Helin kanssa saaressamme itäisellä Suomenlahdella, Pellingissä. Kävellessäni saaressa, keskellä tiheää metsää löysin polulta patruunalaatikon kannen, jossa oli venäjänkielistä tekstiä. Kansi oli kuiva, eikä se olisi missään tapauksessa voinut lentää mereltä tiheän puuston lomitse saaren lakikohdalle.

Otin kannen talteen ja vein sen kotiin. Isä toimitti kannen Suojelupoliisin, silloin Suopon (nykyisin Supo) päällikölle Arvo Pentille  (1915-1986). Pentti oli keskustalainen poliitikko, sotilas ja Mannerheim-ristin ritari numero 29. 

Sen jälkeen alkoi tapahtua. Suopon tutkijat tulivat saareen laitteineen ja tutkivat koko mökin ja varmaan huussinkin mahdollisten kuuntelulaitteiden varalta. Myös kotipuhelimme Tapiolassa tutkittiin, koska puhelimesta oli pitkin talvea 1974-1975 kuulunut outoa naksahtelua.

Mitään kuuntelulaitteita ei löytynyt kummastakaan paikasta, niin minulle vakuutettiin. Mahdollista on myös se, että vanhempani eivät kertoneet minulle kaikkea ja nyt on turha katua, etten kysynyt heiltä tarpeeksi. Etten ollut nuorempana kiinnostunut kuuntelemaan.

Olen miettinyt tätä episodia monesti, kun eduskunta pohtii uutta tiedustelulakihanketta. Arviot Suomen tiedustelun kehnosta tilasta siivittävät hanketta. Kolmen kärjellä etenevä eli puolustus-, sisä- ja oikeusministeriövetoinen lainsäädäntöhanke aiheuttaa varmuudella perustuslaillisen riidan.

On naiivia kuvitella, että meitä alettaisiin kuunnella ja tarkkailla vasta nyt, että some kaikkine kanavineen mahdollistaa kansalaisten tarkkailun. On sitä osattu ennenkin urkkia.

Syksyllä 1975 oli jotenkin haljua saaren pimeässä illassa. Niin lähellä aluevesirajaa olimme, että oli helppoa kuvitella väärien vieraiden nousevan saaren Länsirannikolle ja hiipivän sieltä kohti mökkiä. Näin siitä untakin, ja unessani saaressa hiipi piippalakkisia sotilaita.