Itseen kirjoitettu kysyy "kuka minä olen"

Paluu menneisyyteen, omaan taustaan ja sen hyväksymiseen ei ole kevyt kantamus. Itseen kirjoitettu -näytelmä repii auki sen, mitä on hävennyt ja sen, mikä on nyt. Lopulta kysymys on itsensä tunnistamisesta ja sen hyväksymisestä, mitä ei voi muuttaa.

Lippu saatu/Teatteri Metamorfoosi/tämä ei vaikuta blogin sisältöön

Itseen kirjoitettu -näytelmä, joka perustuu professori Didier Eribonin teokseen Paluu Reimsiin, kysyy isoja kysymyksiä. Lähtöasetelma on työväenluokkainen perhe, teurastamossa työskennellyt isä, siivooja-äiti ja heidän poikansa, joka on halunnut unohtaa vanhempiensa yhteiskuntaluokan ja sen, ettei hän edusta veljensä tavoin maskuliinista, perinteistä mieskuvaa. Hänestä on tullut perheensä ulkopuolinen akateemisen koulutuksensa ja seksuaalisen identiteettinsa vuoksi. Isäänsä hän vihaa, eikä ymmärrä äitinsä uhrautuvaisuutta ja elämänvalintoja.

Konepajan näyttämöllä nähdään tiivistunnelmainen, katsojaa moneen suuntaan ravisteleva esitys. Sinikka Sokka, Timo Torikka, Miiko Toiviainen ja musiikista vastaava Maija Ruuskanen tulkitsevat näytelmän tarinan vahvasti, ja vaikka sen esittämät kysymykset ovat suuria, ei kaksi tuntia kestävä esitys ole hetkeäkään liian raskas. 

Sinikka Sokka, Miiko Toiviainen, Timo Torikka

Ohjaaja Davide Giovanzana ja tekstin ranskankielisestä alkuperäistekstistä kääntänyt ja yhdessä ohjaajan kanssa dramatisoinut Torikka ovat luottaneet tarinan voimaan. Se tuli todeksi jo viime keväänä Tampereen Työväen Teatterin esityksessä, nyt Konepajan  näyttämöllä ja myöhemmin syksyllä vielä Joensuun kaupunginteatterissa. 

Kun akateemisesti kouluttautunut poika (Miiko Toiviainen) palaa kotiin isänsä kuoltua, peitetyt tunteet alkavat paljastua. Äiti (Sinikka Sokka) on kestänyt miehensä (Timo Torikka) aggressiivisuuden, juopottelun ja uhon. Ja äiti on oivaltanut jo varhain, että poika on erilainen - hän on homo, vaikka sanaa ei perheessä lausuta ääneen.

Miiko Toiviaisen tulkinta yhteiskunnallisesta taustastaan ulkopuolisena, "erilaisena" osoittaa jälleen, että hän on sukupolvensa lahjakkaimpia näyttelijöitä. Hän ei alleviivaa, eikä paisuttele roolinsa tulkintaa, vaan tekee sen hienovaraisesti aina gestiikkaansa myöten.

Timo Torikka on roolissaan järeä teurastamotyöntekijä ja pienemmässä roolissaan perinteistä maskuliinisuutta edustava perheen toinen poika.

Sinikka Sokka tulkitsee herkästi ja myös voimakkaasti vain parikymppisenä naimisiin menneen naisen tarinan, oman taustansa traumat ja paljastaa pojalleen myös sen, millaisiin valintoihin toisen maailmansodan kokenut nuori sukupolvi joutui.

Miiko Toiviainen, Timo Torikka

Näytelmän loppu kiertyy älykkäästi nykyhetkeen. Miksi työväenluokkaisista tulee maahanmuuttoa vastustavia rasisteja ja äärioikeiston kannattajia? Enää ei lauleta Kansainvälistä, vaan vannotaan nationalismin nimiin. Miksi?  Siihen näytelmä ei yritäkään vastata, mutta osoittaa sen, miten historia toistaa itseään.

Itseen kirjoitettu Helsingin Vallilassa Konepajan näyttämöllä 17.-24.9., 12.-13.11. Joensuun kaupunginteatterissa.

Elolliset on vahva kokonaisvaltainen teatterielämys

Elolliset-näytelmä suuntaa katseen yhä pahenevan lajikadon aiheuttajiin. Meihin ihmisiin. WAUHAUS-kollektiivin ja Helsingin kaupunginteatterin yhteistyönä tehty esitys on kokonaisvaltainen elämys, joka perustuu kirjailija Iida Turpeisen kiitetyn romaanin tarinaan lajikadosta ja sukupuuton käsittämisestä.  

Lippu saatu HKT/tämä ei vaikuta blogin sisältöön.

Meriruohojen vihreässä viidakossa aikojen alusta saakka sukellellut merilehmä oli lempeä ja kömpelön näköinen jättiläinen, jonka ravintoa oli nimensä mukaisesti meriruoho. Sukupuuttoon sireenieläimiin kuuluneet merilehmän isot populaatiot tapettiin 1700-luvun lopussa.  

Stellerinmerilehmän lähtölaskenta alkaa vuonna 1741, jolloin Venäjän keisarikunnan lipun alla purjehtinut tutkimusretkikunta haaksirikkoutuu. Haaksirikosta selviää vain osa laivan miehistöstä, johon kuuluu myös luonnontutkija Georg Wilhelm Steller. Hän on se, joka löytää merilehmän kaukaisen lahden rantavesistä ja riemastuu löydöstään.

Sanna June-Hyde, Rauno Ahonen ja Justus Pienmunne

Kohtalokas haaksirikko oli kohtalokas laivan miehistön lisäksi myös kaukaisen, asumattoman saaren eläimistölle ja eritoten merilehmälle, joka tunnetaan sittemmin stellerinmerilehmänä. Kun henkiin jääneet retkikuntalaiset pääsevät ihmisten ilmoille ja kertovat näkemistään eläimistä, alkaa silmitön metsästys ja sen myötä saaduilla turkiksilla rahastaminen. Sinä aikana sinetöidään myös merilehmien kohtalo. 

Noora Dadu

Juni Kleinin ohjaaman ja Pipsa Longan dramatisoiman esityksen kertoja on museotyöntekijä, näyttelijä Noora Dadu. Levollisesti ja saarnaamatta hän johdattaa katsojan vuodesta 1741 lähes nykyhetkeen, Luonnontieteelliseen museoon Helsinkiin. Merkillisten vaiheiden jälkeen sinne kootaan 1950-luvulla stellerinmerilehmän luuranko. 

Työryhmän yhteinen näkemys kokonaistaideteoksesta kantaa koko näytelmää. WAUHAUS on monista esityksistään ja audiovisuaalisesta näyttämöestetiikastaan kiitetty työryhmä, ja visuaalinen, tarinaa uskomattoman hienosti kuvaava estetiikka toteutuu vaikuttavasti Elollisissa. 

Tarina on julman tosi ja faktat kuolemanvakavia, mutta samalla se on hetkittäin kepeän ironinen kohdistaessaan kärjen ihmisolentoihin. 

Rauno Ahonen ja stellerinmerilehmän kallo

Lavastus-, puku- ja videosuunnittelu on Laura Haapakankaan oivaltavan minimalistinen ja siksi tehokas. Näyttämölle kannetaan ja sieltä kannetaan pois eläinten valkoisia pienoismalleja, ja pariin otteeseen oikea sivuseinä aukeaa suoraan näyttämön taakse. 

Elollisten valo- ja videosuunnittelusta vastaa Erno Aaltonen, äänisuunnittelusta Heidi Soidinsalo, koreografiasta Kauri Sorvari. Kun tanssija Justus Pienmunne pyörii lasivitriinissä veren roiskuessa, ollaan tapahtumien ytimessä. Yhtä raju on samassa vitriinissä tapahtuva Anna Furuhjelmin, suomalaisen tutkimusmatkailija ja Alaskan kuvernöörin vaimon synnytys. Sanna June-Hyde on kohtauksessa niin vaikuttava, että katsoja tuntee tuskan fyysisesti. Rauno Ahonen tuo roolissaan Venäjän etuja puolustavana kuvernöörinä esille 1800-luvun yläluokan sofistikoidut asenteet.

Justus Pienmunne

Heidi Herala on tutkimustuloksiaan ja löytöään järkymättömästi ja lopulta voitonriemuisesti puolustava Georg Wilhelm Steller, ja hänen gestiikkansa pääsee jälleen oikeuksiinsa. On myös ilo katsoa Aino Sepon roolitulkintaa pieteetillä työtään tekevänä baskeripäisenä preparaattorina John Grönvallina. 

Heidi Herala

Mitenkään alleviivaamatta tai suoria yhteyksiä linkittämättä esityksen jälkeen mieleen nousevat kuvat ajasta, jota nyt eletään. Lajeja kuolee kiihtyvällä vauhdilla sukupuuttoon, metsät palavat,  tulvat ja sodat tuhoavat kokonaisia eläin- ja eliöpopulaatioita. Tuhon aiheuttaja, ihminen, ei ole turvassa hänkään.

Dystopian keskellä toivo selviytymisestä löytyy yhteistyön voimasta. Sen voiman moniääninen, loistavasti poikkitaiteellinen työryhmä osoittaa todeksi. 

Aino Seppo

Helsingin kaupunginteatteri, Elolliset pienellä näyttämöllä. Esityskuvat Katri Naukkarinen.

Naisvuoren kesäteatterissa naurun takana piilee koskettava tarina

Mikkelin teatterin kesäteatteri Naisvuorella viettää komeasti 70-vuotisjuhlaansa. Uusi katettu näyttämö ja katsomo numeroituine paikkoineen on sellainen kuin teatterin pitää ollakin. Ei turhaa rynnimistä paikoille ja mitkä maisemat Naisvuorelta avautuvatkaan! Kapuaminen sinne kannattaa jo näköalan takia.

(Lippu saatu/Mikkelin teatteri/tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Juhlanäytelmänä nähdään Heikki Kujanpään ja Antti Heikkisen kirjoittama Iso Iita -komedia, joka sijoittuu nyt jo kaukaiselta tuntuvan 1970-luvun viimeiselle juhannukselle. Viittaukset aikakauden musiikkiin ja muihin tunnistettaviin ilmiöihin irrottavat katsomossa ansaittua naurua. Näytelmä kantaesitettiin muutama vuosi sitten Kuopion kaupunginteatterissa, ja maalaiskomedia sopii erinomaisesti kesäteatteriesitykseksi.

Koko ensemble: Irina Isberg, Panu Vauhkonen, Alma-Ruut Karjalainen, Tommi Rantamäki, Anna-Leena Sipilä, Janne Kyyhkynen ja Jonanna Kuuva.

Ohjaaja Pekka Laasonen saa tekstistä ja näyttelijöistä irti parhaimman. Esitys on millinmetrintarkkaa työtä, parhaimmillaan salamannopeaa replikointia ja melkein tajunnanvirtaa. Tempo ei kahden tunnin mittaisessa esityksessä väliaikoineen katkea hetkeksikään ja kun ottaa huomioon, että Iso Iitan tarina näytellään rehevällä savon murteella, ei voi kuin ihailla koko ensemblen taitoa. 

Vaikka Iso Iita on näytelmän nimihenkilö, jota näyttelee Johanna Kuuva, niin esityksen vahvimman tulkinnan tekee Anna-Leena Sipilä. Hänessä näkee kokeneen näyttelijän ja myös komediennen taidot. Sekä herkkyyden. Vahvaa tulkintaa on myös Panu Vauhkosen roolityössä.

Kaiken kohelluksen ja sekaannuksien jälkeen tarina kääntyy koskettavaksi, ja Anna-Leena Sipilän roolihenkilön, farmaseutti Lyyti Mäkysen yksinäisen elämän salaisuus paljastuu, ja kuka on paikkakunnalle ilmestynyt Iso Iita, keinosiementäjä eli seminologi. Ja miksi hän ylipäätänsä sinne tulee? Ei keinosiementämään, vaan etsimään juuriaan.

Komedia ei yleensä opeta mitään, mutta Iso Iitan opetus on, että jokaisella on oikeus olla onnellinen toisen ihmisen lähellä ja oikeus rakkauteen. Ja katsojalle se suo hengähdystauon maailman kaaoksen keskellä. On lupa nauraa!

Mikkelin teatteri, Naisvuoren kesäteatteri, esitykset 1.8. saakka. Esityskuvat Jere Lauha

Kun Helsingin yllä satoi valkoista ja punaista lunta

Voiko menneisyyden antaa olla? Unohtaa ja vain jatkaa elämäänsä? Ei voi, eikä pidä unohtaa, koska kaikki eletty on meissä niin kauan kuin elämme. Sen Ryhmäteatterin Missä kuljimme kerran -esitys osoittaa.

Lippu saatu/Ryhmäteatteri/ tämä ei vaikuta blogin sisältöön

Kjell Westön mestarillinen romaani, vuonna 2006 Finlandia-palkinnon saanut Missä kuljimme kerran osoittaa, mikä merkitys on muistoilla ja tunteilla, rakkaudella, vihalla, anteeksiannolla ja ymmärryksellä. Se on myös ylistys hänen kotikaupungilleen, paljon kokeneelle Helsingille. Sen kaduille, kujille, köyhien asuinalueille ja rikkaiden kivitaloille. Maisema ja katujen nimet ovat sykähdyttävän tuttuja ainakin jokaiselle Helsingissä eläneelle.

Miiko Toiviainen ja Santtu Karvonen

Tarina alkaa 1900-luvun alusta ja johtaa vuoden 1918 sisällissotaan. Sota oli lyhyt, mutta raaka ja jätti haavat, joiden ajankohtaisuus on jälleen ilmeistä. Yhteiskuntaluokkien ja ideologioiden eriarvoisuus on edelleen totta. 

Ryhmäteatterin Suokin esitys tavoittaa Westön tarinan syvällisesti, suurella ymmärryksellä ja rakkaudella. Ohjaaja Riikka Oksasen romaanista tekemä sovitus on häkellyttävän koskettava, se ei hukkaa romaanin monikerroksellisuutta ja on samalla uskollinen keskeisten henkilöhahmojen tarinalle ja erilaisille luonteille.

Kahdeksan näyttelijän ensemble tekee eläviksi hahmoiksi romaanista tutut henkilöt, työväenluokkaiset Enok ja Allu Kajanderin, suomenruotsalaiseen yläluokkaan kuuluvat Lilliehjelmin sisarukset Lucien ja Cedin, Eccu ja Niki Widingin ja heidän ystävänsä sekä liberaalin humanistin, sanomalehtimies Ivar Grandellin. 

Satu Tuuli Karhu, Robert Kock ja Annika Hartikka

Järisyttävimmät roolitulkinnat tekevät Miiko Toiviainen Cedinä ja Santtu Karvonen Eccuna. Heidän tulkintansa ovat vimmaisia ja myös syvästi inhimillisiä. 

Cedin pohjaton viha ja katkeruus, joka syttyy liekkeihin hänen jouduttuaan punaisten vangiksi keväällä 1918 johtaa lähes elämänmittaiseen julmuuteen. Siltä ei säästy edes hänen puolisonsa Niki, jonka Cedi eräänä juhlayönä raiskaa. Kohtaus on kuvattu viitteellisesti ja on hyytävä. Cedin sisälleen patoama viha murtuu vasta talonpoikaismarssijoiden askelten kumistessa pitkin Helsingin katuja.

Eccu epäilee alusta pitäen valkoisten kostoretkeä, mutta taipuu mukaan Inkooseen Cedin painostamana. Eccu kantaa syyllisyyttä julmista teloituksista, ja hänen sukuperintönään on myös edesmenneen äitinsä pohjaton masennus. Hän näkee kauneuden, mutta ei kuitenkaan saavuta sitä. Helsingin yllä sataa valkoista lunta, mutta se muuttuu verenpunaiseksi.

Ville Hilska on levoton, elämännälkäinen Allu, joka jo pikkupoikana kohtaa sisällissodan aikana Lucie Lilliehjelmin. Heidän kohtalonsa on lopulta rakastua toisiinsa, mutta yhteiskuntaluokkien ero johtaa väistämättömään välirikkoon. Lucien roolin tulkitsee aistillisesti Satu Tuuli Karhu. 

Satu Tuuli Karhu ja Ville Hilska

Riikka Oksanen johdattaa tarinaa dramaturgisesti taitavasti kohti sisällissotaa ja vie sitä väliajan jälkeen eteenpäin "iloiselle 20-luvulle". Koreografisesti vaativa näyttelijöiden tanssikohtaus on sellaista ilotulitusta, jota harvoin näkee! Kunnes ollaan jo 1930-luvulla uudelleen nousevassa yhteiskunnan poliittisessa kahtiajaossa. Maisema ja olosuhteet muuttuvat, ihmisten tunteet eivät.

Antti Aution säveltämä musiikki ja varsinkin esityksen loppulaulu koko ensemblen esittämänä on kertomus toiveista, haaveista ja elämän kauneudesta kaiken kauhean keskellä. 

Ville Hilska

Kuten Westö kirjoittaa kirjassaan ennen epilogia: "Ja valot palavat ikkunoissa kaikkialla, ja jossakin lukemattomista taloista joku ehkä sanoo juuri sillä hetkellä toiselle; miten työlästä onkaan pyristellä maailmassa vuodesta toiseen, ja samalla se on ainoa onni."

Ryhmäteatteri, Suokin näyttämö, Missä kuljimme kerran. Esityskuvat Janne Vasama.

  

Iloa, leikkiä ja teatterin magiikkaa

Monologi on näyttelijän mestarilaji. Sen todistaa nyt todeksi Ilja Peltonen, joka heittäytyy Vanja-näytelmässä kahdeksan eri henkilön rooleihin.

Lippu saatu/Suomen Kansallisteatteri (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Kansallisteatterin Taivassalissa koetaan nyt niin järisyttävä teatterielämys, että ensi-iltayleisö tuntui pidättävän melkein hengitystään puolitoista tuntia kestävän esityksen aikana. 

Ilja Peltosen heittäytymiskyky kahdeksaan eri henkilöhahmoon, Vanja-enoon ja näytelmän muihin miehiin ja naisiin on todellinen taiteellinen voitto. Näinkin voi ja saa esittää Tšehovia! 

Eva Buchwaldin dramatisoimassa ja Johanna Freundlichin ohjaamassa monologissa Ilja Peltonen eläytyy tunnetilasta ja roolihenkilöstä toiseen, eikä hänen sekunnintarkka tulkintansa herpaannu hetkeksikään. Ja pääseehän Ilja Peltosen ketterä gestiikka jälleen oikeuksiinsa. 

Esityksessä näkyy ohjaajan ja näyttelijän vahva luottamus toisiinsa ja se, millaisella tarkkuudella tulkintaa on rakennettu. Tämän hienompaa roolia 30-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävä Ilja Peltonen ei olisi voinut saada - onhan hän toki loistanut Kansallisteatterissa monissa muissakin rooleissa ja tänäkin keväänä pienen näyttämön Jotuni-näytelmässä toisena Maria Jotunin pojista.

Simon Stephensin kirjoittama ja vuonna 2023 esitetty ja palkittu näytelmä perustuu Vanja-enoon ja laajenee sen ikiaikaisten teemojen kautta moneen suuntaan: rakkauteen, rakkaudettomuuteen, intohimoon, addikteihin, elämän pitkäveteiseen tylsyyteen, kaipuuseen, johonkin, jota ehkä emme eläissämme saavuta. 

Tärkeintä on elää, kuten näytelmän viimeisissä repliikeissä kuullaan. Elää tätä vaikeaa, mutta silti niin ainukertaista elämäämme. Koska muuta ei ole, ja juuri siksi se on niin arvokasta.

Katri Renton hieno, epookkimainen lavastussuunnittelu, Heli Hynysen puvustus, Rene Ertomaan musiikki, Eetu Hiltusen valo- ja videosuunnittelu takaavat teatterin magiikan. Katsoja on hetken poissa maailman kaaoksesta. Hengitämme samaan tahtiin, olemme elossa.

Vanja, Suomen Kansallisteatterin Taivassali, esityskuvat Saara Autere

Thalian talintintti ja "torpeedo"

Ilkka, "Ilu" Heiskasen uusi monologi, hänen kirjoittamansa Komeljanttari on suorapuheista ja omakohtaista tekstiä näyttelijän elämästä ja työstä. Esityksessään hän ei säästele itseään ja ottaa myös kantaa nykyhallituksen kulttuuria kurittavaan, näköalattomaan politiikkaan.

Lippu saatu/Teatteri Vantaa (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Ilkka, "Ilu" Heiskanen istahtaa Teatteri Vantaan näyttämöllä tuoliin ja alkaa kertoa tiestään näyttelijäksi, "Thalian talitintiksi tai Thalian torpeedoksi". Jotain johdatusta hän arvelee olleen siinä, että hän kesken varusmiespalvelun näki lehdessä ilmoituksen: Teatterikorkeakouluun haetaan keväällä 1981 uusia näyttelijäoppilaita. Ehkä hän ei ollut miettinyt ammatinvalintaansa sen tarkemmin, mutta supliikki ja tarinan kerronnan taidon hän osasi jo lapsuudessaan höpötellessään mielikuvituskaverinsa Jarmon kanssa. 

Ilkka Heiskanen (kuva Harri Hinkka)

Supliikki on myös perua karjalaisilta vanhemmilta ja Harlussa, Laatokan pohjoisrannalla syntyneen isän puolelta karisma ja vahva olemisen intensiteetti. 

Ilu kiertää esityksellään koko kevään ympäri Suomea, ja jo toisessa esityksessä Teatteri Vantaan näyttämöllä paljastuu, miten hän ottaa yleisönsä. Ilun läsnäolo vajaat pari tuntia kestävässä esityksessä ei herpaannu, eikä herpaannu yleisökään, kun hän kertoo nuoren näyttelijän kaikkivoipaisuudesta, näyttämisen halusta ja lopulta myös vanhenemisesta. Ja silti on tehtävä, näytellä, olla yleisön edessä - onhan hän näyttelijä henkeen ja vereen. Työ ei lopu, vaikka niin sanonut eläkevuodet lähestyvät.

Monologissaan Ilu paljastaa uransa tärkeimmät ohjaajat - Kalle Holmbergin ja Jouko Turkan. Kun Holmberg ohjasi KOM-teatterin Joseph Hellerin Me pommittajat -näytelmää, Ilu tiesi kohdanneensa hengenheimolaisensa. Esitys nähtiin Suvilahden remontoimattomassa, visuaalisesti rujon vaikuttavassa voimalaitoksessa. Sittemmin Ilu teki työtä Kallen kanssa muun muassa Pyynikin kesäteatterin Tuntemattomassa sotilaassa, jossa hän teki unohtumattoman roolin alikersantti Hietasena.

Yhteistyö Kalle Holmbergin kanssa huipentui 2001 Tampereen Työväen Teatterissa Maiju Lassilan näytelmässä Tulitukkuja lainaamassa.

Jouko Turkan hurjuutta Ilu ei pelästynyt, vaan osasi antaa takaisin ja saavutti sillä teatterin uudistajan ja hullun neron hyväksynnän. Komeljanttarissa hän kertoo, miten teatterikoulu alkoi maistua vasta Turkan tultua taloon. Ilun ensimmäinen vuosi Eero Melasniemen rehtoriaikana oli ollut niin kummallista,  tekoakateemista hymistelyä, että Ilu aikoi lopettaa koulun kesken. 

Teakin lopputyö oli tietenkin monologi, joka sujui Ilulta samalla taidolla, mitä hän osoittaa Komeljanttarissa. 23-vuotias Ilu teki lopputyönsä Ryhmäteatterin nykyisellä Helsinginkadun näyttämöllä. Yksinpuhelun ytimekäs nimi oli Ilkka Heiskanen esittää.

Helsingin Sanomien kriitikko Jukka Kajava kirjoitti arvostelunsa lopussa, ettei "tätä kaveria voida syyttää ainakaan rohkeuden puutteesta".

Väliajan jälkeen Ilu istahtaa näyttämön reunalle ja tulee tarinassaan, omana itsenään rennolla otteella lähelle katsojaa. Hän ei emmi kertoa näyttelijän, luovan työn tekijän tuntemasta syyllisyydestä siitä, miten työ on vienyt aikaa perheeltä, ei tuntemastaan kateudesta ja taistelusta sitä vastaan. Mitään turhaa itseruoskintaa monologi ei kuitenkaan sisällä.

"Esityspäivä on aina yhtä piinaa ja kärsimystä, että miksi teen tällaista, mutta esityksen jälkeisessä euforian tilassa tunnen, että mitään muuta en halua tehdä." 

Mutta kyynistyä ei saa, eikä hän ole sitä tehnytkään. Eikä luovuttaa, vaikka nykyhallitus saa esityksessä huutia kulttuurivihamielisyydestään. Kulttuurin tukeminen kun ei ole vain näyttämötaiteen, oopperan ja elokuvien tukemista, tukea tarvitsevia kulttuurilaitoksia ovat muun muassa myös kansallisarkisto, kansalliskirjasto ja Kansallismuseo. 

Ilun esityksen, Iloisen talon tuottaja, näyttelijä Ria Kataja kirjoittaa pienessä käsiohjelmassa: "On tärkeää, että taiteilija saa työskennellä olosuhteissa, joissa hänen on vapaus seurata tahtoaan ja intuitiotaan..."

Hienoa Ilun taiteessa on myös se, että hän esittää monologejaan ympäri Suomea, työväen- ja seurojentaloilla, kylmissä saleissa, paikoissa, joista kaikki kulttuuri on hävinnyt tai hävitetty.  

Komeljanttarin matka jatkuu kevään aikana muun muassa 27.3. Kemijärvellä, Kulttuuritalolla, 17.-18.4. Teatteriravintola Ilo, Mikkeli, 23.4. Rakastajat-teatteri Porissa, 7.5. Hotelli Alavus.

Kova kolmikko Vierikko, Reinikainen ja Puotila!

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, 1900-luvun vaikuttavin, voimakkain ja lopulta yksinäisin mies Suomessa. Kekkonen hallitsi, Kekkonen pelasi, Kekkonen juuttui kiinni valtaan, sai hännystelijänsä ja teki itsestään lopulta korvaamattoman.  Kansallisteatterin Toinen tasavalta -näytelmä kertoo dokumenttiteatterin tavoin ajasta, joka nyt tuntuu uskomattomalta. Vai onko  sittenkään uskomatonta?

Lippu saatu/Suomen Kansallisteatteri (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Ohjaaja, näytelmäkirjailija Esa Leskinen jatkaa tarkkaa Suomen lähihistorian ja yhteiskunnan analysoimista uutuusnäytelmässään Toinen tasavalta. Tarkalla tutkijanotteella ja teatterintekijän taidolla hän perkaa vuosikymmenet, jotka meille Urho Kekkosen ajan eläneille ovat tuttuja ja erinomainen muistutus heille, joille aika on historiaa. 

Janne Reinikainen

Näytelmä on myös muistutus siitä, miten hyvinvointivaltiota rakennettiin sotien jälkeen, neuvostonyrkin alla. Havahtuminen kannattaa, sillä niin hyvinvointivaltiota kuin demokratiaa uhkaavat nyt erilaiset vaarat kuin Kekkosen aikana. Sitä Leskinen ei lähde alleviivaamaan. Näytelmän ajankohtaisuus on silti juuri nyt ilmeistä.

Leskinen ohjaa isoa työryhmäänsä kuin kapellimestari orkesteria. Nopeilla näyttämökuvan vaihdoilla ollaan välillä eduskunnassa, välillä Kesärannassa, Tamminiemen saunassa, Moskovassa ja myös meidän, tavallisten suomalaisten kodeissa. 

Näyttämön ylälaidassa kulkevat videot hallitsevat näyttämön tapahtumia hetkittäin vähän liikaa. Suuri spektaakkeli voisi alkaa muutenkin kuin videolla näyttämön takaa, ja katsojan huomio kiinnittyy liikaa videoihin, ei näyttämölle. Faktatieto on silti varmasti paikallaan nuoremmille katsojille. 

Keskeisissä rooleissa Kekkosena ja Paasikivenä Vesa Vierikko, Janne Reinikainen ja Jukka Puotila ovat voimiensa tunnossa ja osoittavat roolihahmojen luonteissa ja toiminnassa myös näiden heikkoudet. 

Valtteri Simonen ja Vesa Vierikko

Vierikon koskettavassa, dementiaan sairastuneen Kekkosen hahmossa on koskettavaa inhimillisyyttä. Nuoruuden painajainen sisällissodan ajalta Haminan valleilla ei jätä häntä rauhaa, eikä näytä jättävän Stalinkaan. 

Janne Reinikainen tunnetaan vahvoista rooleistaan. Nyt hän nousee jotenkin aivan uudelle tasolle, hänen Kekkosensa on itsevarma, dynaaminen  ja herkkä.

Jukka Puotilan Paasikivi, Jan-Magnus Jansson ja Mauno Koivisto vakuuttavat. Puotilan roolityö on sellaista taidokkuutta, josta katsoja voi vain nauttia. 

Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Katariina Kaitue, Janne Reinikainen ja Sari Puumalainen

Naisten rooleissa loistavat Sari Puumalainen, Kristiina Halttu ja Katariina Kaitue, jonka neuvostotulkki on yksi esityksen pienistä helmistä.

Janne Reinikainen ja Jukka Puotila

Jukka Puotila

Kun suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ajetaan nyt täysillä alas, on hyvä muistaa, miten se rakentui ja ketkä sitä olivat rakentamassa. Ja ketkä yrittivät estää, hekin tulevat näytelmässä esille.

Suomen Kansallisteatteri, Toinen tasavalta, esityskuvat Mitro Härkönen.

Vesa Vierikko

Minna Suuronen on Ryhmäteatterin tähti

Ryhmäteatterin The Poet of Finland ei ole elämäkertanäytelmä runoilija Pentti Saarikoskesta. Se on riipaisevan kipeä tarina intohimoisesta, järjettömästä rakkaudesta, alkoholismista ja siitä, miten juominen tuhoaa ihmissuhteet.  

Lippu saatu/Ryhmäteatteri (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

The Poet of Finland eli Saarikoski ja minä -näytelmän keskiössä loistaa melkein kaiken kestävä Pentti Saarikosken (1937-1983) kolmas vaimo, toimittaja, kirjailija Tuula-Liina Varis (s.1942). Hänen vuonna 1994 ilmestynyt omaelämäkerrallinen Kilpikonna ja olkimarsalkka -romaaninsa innoitti Aina Bergrothin kirjoittamaan näytelmän, jonka on nyt sovittanut ja ohjannut Ryhmäteatterin uusi johtaja Riikka Oksanen. 

Santtu Karvonen ja Minna Suuronen.

Näytelmä kuten kirjakin kertoo Tuula-Liinan ja runoilija Pentti Saarikosken avioliitosta, joka kesti vuodesta 1967 vuoteen 1975. Nuoren toimittajan Tuula-Liinan rakastuminen jo jalustalle nostettuun runoilijaan johtaa avioliittoon, jossa Tuula-Liina sietää melkein kaiken. Kunnes ei enää siedä. 

Pääroolissa loistaa näyttelijä Minna Suuronen, jonka levollinen ilmaisu antaa hyvän vastavoiman Markku Haussilan, Santtu Karvosen ja Robin Svartströmin rooleille Saarikoskena, ja kaksi viimeksi mainittua muun muassa myös Hannu Salamana, Jorma Ojaharjuna ja Lasse Sammalistona. 

1960-luvun alkoholinhuuruista elämää tulkitsee tuskaisimmin ja aidoimmin Santtu Karvonen. Hän ei tyypittele, eikä liioittele juomisen hurmaa ja rypemistä Helsingin eri kapakoissa, ei krapuloitaan, ei edes kammottavaa delirium-kohtaustaan.

Näen näytelmän naisten luomana kokonaistaideteoksena ja vahvana puheenvuorona ihmissuhteiden monimutkaisuudesta. He ovat löytäneet Tuula-Liina Variksen romaanista kirkkaimman ytimen - sen, ettei taiteilijan puolison, muusan tarvitse sietää kaikkea. Aina Bergroth, Riikka Oksanen, Minna Suuronen ja myös näytelmässä mukana oleva sopraano Johanna Isokoski osoittavat tulkinnassaan sen, mitä itsekeskeinen, alkoholisoitunut ihminen vaatii läheisiltään. Miten piittaamaton hän on, miten  mitkään lupaukset eivät pidä paikkaansa, ja miten hänen työnsä on tärkeämpää kuin mikään muu. 

Minna Suuronen Janne Vasaman hienossa lavastuksessa.

1960- ja 70-lukujen taitteen kostea, legendaarisia mittasuhteita saanut taitelijaelämä ja Saarikosken alkoholismi tunnetaan, ja aikalaiskuvauksena näytelmä onnistuukin hyvin. Vaikka kyseessä ei ole mikään dokumentti, niin kenties nykypolvelle olisi voitu kertoa myös enemmän myös hänen kiistattomasta lahjakkuudestaan. Saarikoski oli poikkeuksellinen kielellinen nero, joka omien runojensa lisäksi suomensi loistavasti muun muassa Homerosta, Aristotelesta, James Joycea ja J.P. Salingeria. 

Näytelmä tuntui naurattavan aluksi osaa yleisöä. Väliajan jälkeen tarina sävy tummenee niin, että nauru loppui. Jäljelle jäivät kyyneleet siitä, miten kaunista elämä voisi olla, jos kauneudelle antaisi mahdollisuuden.

Viimeisenä jäivät mieleeni näyttämön valojen himmetessä Minna Suurosen katse ja Johanna Isokosken suurenmoinen laulu. 

Ryhmäteatteri, The Poet of Finland, Saarikoski ja minä. Esityskuvat Mitro Härkönen.

Myrsky on maaginen teatterileikki

Teatteri Jurkan piskuisella näyttämöllä nähdään nyt Myrsky, josta Shakespearenkin olisi riemastunut. Klassikkonäytelmässä temmeltävät ja pistävät itsensä likoon Martti Suosalo, Minttu Mustakallio, Marc Gassot ja Tuukka Leppänen.

Lippu saatu/Teatteri Jurkka (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Maa. Ilma. Maailma. 

Myrskyn ohjannut, sovittanut, lavastus- ja äänisuunnittelun tehnyt Erik Söderblom kiteyttää klassikkonäytelmän idean käsiohjelmassa kolmeen edellä mainittuun. 

Ohjauksessaan hän luottaa loistavaan näyttelijänelikkoonsa. Nelikko tekee kaikki Myrskyn roolit sellaisella heittäytymisellä, että katsojan henki on välillä salpautua. Myrskyn sinänsä sekavaa tarinaa katsotaan nyt kuin kaleidoskoopin läpi. Mikä on totta, mikä tarua? Mikä ylhäistä, mikä alhaista, mikä komediaa, tragediaa? Niitä kaikkia kuten koko elämä!

Loistava nelikko Martti Suosalo, Marc Gassot, Tuukka Leppänen ja Minttu Mustakallio.

Söderblom taitaa vieraannuttamisefektin - juuri sillä hetkellä, kun ollaan Paavo Cajanderin vanhahtavan suomennoksen koukeroissa, katsoja pudotetaan nykyhetkeen, Teatteri Jurkkaan, jossa kello käy, ja näyttelijöidenkin työaika loppuu ihan kohta. Muutama viittaus kulttuuria kurittaviin säästöihin ja Shakespearen sovinismiin riittää kertomaan, että nyt nähdään myös kantaaottavaa teatteria. Se tehdään hymy huulessa, jonka vain pitkään teatteria tehneet osaavat. Ei tosikkomaisesti, eikä mustavalkoisesti.

Näytelmän keskushenkilö, Martti Suosalon Prospero luulee hallitsevansa saartaan ja myös tytärtään Mirandaa. Harhaa kaikki, ei nuorten rakastavaisten tunteita voi pakottaa ja harhaa myös se, ettei Prospero ole voittanut orjakseen Kalibania, saaren onkaloissa asuvaa maan ja manalan iljettävää henkeä. 

Suosalon tulkinta Kalibanin hirviöhahmosta on sukua Sormusten herran Klonkulle, mutta tässä tapauksessa näyttelijä on ilkialastomana. Prospero-Kaliban -Suosalo tokaisee, että "neljäkymmentä vuotta näitä töitä tehneenä joutuu heilumaan näyttämöllä munasillaan." Hyvin heiluu ja täysin estottomasti!

Tuukka Leppäsen pää, Martti Suosalon takamus. Marc Gassot ihmettelee.

Yhtä häkellyttävän estoton kohtaus on, kun Tuukka Leppänen roikkuu minuuttikaupalla pää alaspäin alastoman Suosalon jalkovälissä (ja jälleen vieraannutetaan, että tässä on isossa teatterissa näyttäviä musikaalirooleja tekevä näyttelijä!) Leppänen on myös kuningas, kuninkaan poika ja hillittömässä juomakohtauksessa yksi saareen haaksirikkoutuneen laivan idiooteista kuten myös Marc Gassot, jonka tulkinnat eri roolihenkilöistä ovat valloittavaa katsottavaa ihan näytelmän alkuhetkistä lähtien.

Minttu Mustakallio hallitsee viehätysvoimallaan isäänsä Prosperoa ja myös Ferninandia, johon isästään piittaamatta rakastuu. Hän on myös henkäyksenkevyt ilman henki Ariel ja parodioi mainiosti erästä Kiviä taskussa -näyttelijää... 

Martti Suosalo ja Tuukka Leppänen.

Näytelmän uskomattoman hieno äänimaailma on työryhmän luoma, ja oman lisänsä siihen tuo kipakan pakkasillan henkäykset Kruununhaan Vironkadulle aukeavasta näyttämön ovesta. 

Marja Uusitalon pukusuunnittelussa on käytetty hyväksi kaikkea vanhaa - täkkejä viittoina, tyynyjä kruunuina ja somia pitsisiä alusvaatteita kuin hoviväen juhlakostyymeinä. Kertakaikkisen nerokasta, samoin Riikka Virtasen naamioinninsuunnittelu ja ompelija Sarita Vepsäläisen kädenjälki. Jos ei resursseja ison teatterin tavoin, käytetään hyväksi luovuutta!

Martti Suosalo ja Minttu Mustakallio.

Katsoja poistuu pakkasiltaan huumaantuneena, vapauttaahan Prospero-Suosalo näyttelijät ja yleisön teatterin taiasta. Katsoja tietää nähneensä juuri sitä teatteria, mitä tämä vakava aika kaipaa: taiteen vapauttavaa elämystä, leikkiä kaaoksen partaalla olevassa maailmassa.

Teatteri Jurkka, Myrsky, esityskuvat Marko Mäkinen.

Hildur on Arena-näyttämön täysosuma

Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä nähdään nyt jotain muuta kuin farssia. Menestyskirjailija Satu Rämön Hildur-dekkarista dramatisoitu näytelmä on täysosuma kaikilta osin. Arenan pieni näyttämö muuntuu hienosti Islannin maisemaksi ja myös näytelmän henkilöiden valoa ja varjoja sisältäväksi mielenmaisemaksi.

Lippu saatu/HKT (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Tarvitaan tarina - Satu Rämön esikoisdekkari Hildur - tarinan dramatisoija Satu Rasila - dramaturgian suunnittelija Ari-Pekka Lahti ja näytelmän ohjaaja Tuomas Parkkinen. Tämän työryhmän tulos on Helsingin Kaupunginteatterin Hildur.

Elena Leeve ja Paavo Kinnunen (kuva Mitro Härkönen)

Islantiin, Länsivuodoille sijoittuvassa tarinassa on keskiössä monin tavoin traumatisoitunut rikosetsivä, kadonneiden lasten yksikön päällikkö  Hildur Rúnarsdóttir. Vaativan työnsä ohella hän suree myös  omien pikkusiskojensa mystistä katoamista ja pakenee synkkiä ajatuksiaan surffailemalla Atlantin jääkylmissä aalloissa. Todellisuus iskee kuitenkin vasten kasvoja, edessä on jälleen uusi murhatutkinta ja sen jälkeen vielä pari muuta. Niitä kaikkia yhdistää outo löytö - uhrien suusta löytyvät vaaleat hiustupot.

Hildur saa avukseen poliisiharjoittelijan Suomesta, villapaitoja kutovan Jakob Johansonin, joka pelkää kuollakseen lentämistä. Jakob ei ole myöskään mukavuusalueellaan venekyydissä Atlanttia vellovassa myrskytuulessa. 

Hildurinsa lukeneet tietävät, miten tarina etenee. Se etenee myös Arena-näyttämön sovituksessa. Antti Mattilan lavastus, valosuunnittelija Petteri Heiskasen, äänisuunnittelija Eradj Nazimovin ja videosuunnittelija Toni Haarasen yhteistyönä muodostuu harvinaisen eheä kokonaistaideteos.

Nimiroolissa vaikuttaa rauhallisella läsnäolollaan Elena Leeve. Hän on se Hildur, joka lukija näkee mielikuvissaan jo kirjaa lukiessaan. Leeven roolissa ei ole mitään ylimääräistä, hän tulkitsee hienosti Hildurin mielenmaisemaa, kaikkea sitä hyvää ja myös ahdistavaa, mitä Hildur on elämässään kokenut. 

Elena Leeve (kuva Mitro Härkönen)

Toista pääroolia, Jakobia näyttelevä Paavo Kinnunen on tekee villapaitoja kutovana roolin, johon kaipasin hieman enemmän juurevuutta. Mutta ehkä Jakob on juuri niin nörtti oman poikansa huoltajuuskiistansa keskellä kuin mitä Kinnunen roolitulkinnassaan tekee. Huoltajuuskiistaan näytelmässä viitataan vain muutamin kohtauksin. Ja siitähän Satu Rämö on kirjoittanut dekkarisarjansa Jakob-nimisen kirjan. (Jotenkin voisi kuvitella, että sarjan muutkin osat poikivat näyttämöversioita.)

Paavo Kinnunen (kuva Mitro Härkönen)

Satu Rämö kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa, miten paha löytyy usein läheltä, mutta ihmisten läheisyys on suuri voimavara, joka meillä on. Se tulee todeksi myös näytelmäversiossa.

PS. Kysyin ensi-illassa kysyin Satu Ramöltä, onko hän ollut mukana Islannin jokasyksyisessä lampaidenkeruussa. Siitä nimittäin Hildur-sarjan viides osa Tinna-dekkari alkaa. Olisi pitänyt arvata - on hän tietenkin ollut!

Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö, Hildur.

 

Kullervo-elokuva paljastaa vaikenemisen tuskan

Perheen ja suvun salaisuudet, vaikenemisen vaikutus aikuiseksi kasvavan pojan tuntemaan vihaan ja sen seuraamuksiin - Kalevala - Kullervon tarina -elokuvan teemat eivät ole vähäisempiä kuin nuo yllä luetellut. Kullervo on minulle tuttu monista dramatisoinneista, mutta 1100-luvulle fiktiivisesti sijoitetun elokuvan myötä tarina nousee todella siivilleen. 

Kullervon ohjaaja Antti J. Jokinen ja hänen vuosia suunnittelemansa elokuvan toinen käsikirjoittaja Jorma Tommila ovat luoneet suurelokuvan, niin uskallan todeta. On aika purkaa miehen elämän kipupisteitä, puhua ja kertoa miehistä. Vaikka elokuva on rajuine tappelu- ja miekkailukohtauksineen "äijäelokuva" kuten seppä Ilmarisen vaimoa näyttelevä Krista Kosonen elokuvaa kutsuvierasensi-illassa luonnehti, niin se koskettaa myös naiskatsojaa (jos tällainen sukupuolittelu sallitaan). Miksi ei koskettaisi?!

Elias Salonen ja Eero Aho, Kullervo ja Untamo (kuva Marek Sabogal)

Miesten kyvyttömyys näyttää tunteitaan ja puhua suoraan ei liene vain suomalainen ilmiö. Sotien jälkeen syntyneelle sukupolvelle ei ole vierasta isoisien ja isiensä vaikenemisen kulttuuri. Se, mistä ei puhuttu, huudettiin ääneen yöllisissä painajaisissa tai itkettiin humalassa. Kalevalassa, Kullervon tarinassa vaikeneminen johtaa äärimmäiseen fyysiseen väkivaltaan.

Tragedia kehkeytyy kahden veljeksen, Kalervon ja Untamon välisestä tonttiriidasta. Se johtaa siihen, että Untamo tappaa Kalervon ja tämän vaimon ja sieppaa mukaansa heidän pienen poikansa Kullervon. Kullervosta kasvaa väkivaltainen, vihaa kaikkia ja kaikkea kohtaan tuntema mies, joka ei tunnista epätoivonsa ja traumansa syitä. Tekojensa takia hän saa ylleen koko kyläyhteisön vihat.

Elias Salonen (kuva Marek Sabogal)

Jokisen ohjaus korostaa rajujen miekkailukohtausten toiminnallisuuden ohella pojan ja isän välistä herkkää ja vaikeaa suhdetta - isän, joka ei ole Kullervon oikea isä. Kun totuus paljastuu, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin heidän välisensä traaginen välienselvittely.

Kullervon nimiroolissa luo sananmukaisesti nahkansa Elias Salonen. Herkkäkasvoisesta näyttelijästä kuoriutuu karismaattinen ja roolin vaatimaa tuskaa tunteva Kullervo. Untamo, Eero Aho, on ilman muuta elokuvan kantavin voima ja hyvä vastavoima Elias Saloselle. Hänen ja Ahon keskinäinen kemia toimii loistavasti. Hyvin toimivat myös tarinan alussa Kalervoa näyttelevän Johannes Holopaisen ja lapsiroolissa kirkassilmäisen pienen pojan väliset kohtaukset.

Johannes Holopainen (kuva Marek Sabogal)

Jokisen ratkaisu Ainon  roolin kohdalla on kiinnostava, ja se pitää nähdä, ei paljastaa ennakkoon.  Pienessä, mutta vaikuttavassa roolissa tekee hienon debyytin Teatterikorkeakoulusta tänä keväänä näyttelijäksi valmistuva Ronja Orasta.

Ronja Orasta (kuva Reelmedia)

Elokuvan lavasteet on rakennettu Nurmekseen pieteetillä ja puuseppien ammattitaidolla. Eikä muuta lavasteita rakennusten lisäksi tarvita kuin Pohjois-Karjalan jylhä maisema vaaroineen, koskineen ja louhikkoisine kallioineen. 

Mikä sopisi paremmin maisemaan ja tarinaan kuin Lauri Porran säveltämä musiikki ja Ylioppilaskunnan laulajat. Porra jatkaa Kullervossa sukulaisensa Jean Sibeliuksen jalanjäljissä. Se, miten Tuonelan musta joutsen lipuu elokuvan loppuvaiheissa pitkin tyyntä vettä Porran musiikin soidessa taustalla, nostaa kylmät väreet iholle. Kuten koko loppukohtaus, elämän kaikki kauneus ja raskaus.

Kalevala - Kullervon tarina elokuvateattereissa 16.1.2026 lähtien.

Sörkka svengaa täysillä!

Melkein viimetingassa, mutta onneksi ehdittiin! Musiikkiteatteri Kapsäkin Sörkka svengaa -musiikkirevyy on viihdyttävä ja ammattitaidolla tehty esitys ja parasta musiikkiteatteria, joka ei sorru saarnaamiseen tai alleviivaa historiallisia faktoja.

Lippu saatu/ Musiikkiteatteri Kapsäkki

Näytelmässä riittää aineistoa, ja sen käsikirjoittaja, kirjailija Anneli Kanto hallitsee, samoin esityksen ohjannut Reetta Ristimäki ja musiikin säveltänyt muusikko Marko Puro.

Vauhdikkaan tarinan keskiössä on jossain Sörkassa, Kurvin tienoilla sijaitseva Paratiisi-kapakka, jossa myydään sillimunavoileipien oheen kovaa teetä. Ollaan 1920-luvun vuosina kansalaissodan jälkeen  Helsingissä, Kalliossa. Kapakkaa ylläpitää Sörkan "bööna" ja häneen ihastunut, sisällissodasta punaisista valkoisiin loikannut mies. Kapakassa vierailevat "Tammisaaren yliopistosta" vapautunut aatteen paloon syttynyt kommunisti, ja myös AKS:n riveihin houkutteleva nimien kerääjä sekä Pelastusarmeijan naisupseeri.

Paratiisissa myydään kovaa teetä ja yritetään huijata alkoholitarkastajaa, jonka nuuskijan katseelta ja hajuaistilta salakuljettaja Algot Niska onnistuu salakuljettaa pirtua Virosta Suomeen.

Mukana on lyhyinä historiallisina välähdyksinä naisten vapautuminen, jonka yksi symboli on "lyhyt fleda". Esimerkkinä on piippua poltteleva taidemaalari Venny Soldan-Brofeldt, joka kesti senkin, että aviopuoliso, kirjailija Juhani Aho rakastui vaimonsa sisareen Tillyyn ja sai lapsen tämän kanssa. Paratiisin pirtuntuoksuissa vilahtavat salakuljettajat ja jazzin maihinnousuista intoilevat muusikot. Ja myös nuori kirjailija Mika Waltari, joka haikailee ovia auki Eurooppaan ja haaveilee yksinäisen miehen junasta Istanbuliin. 

Koko ensemble, muusikot ja näyttelijät tekee erinomaiset tulkinnat - Elsa Saisio, Karlo Haapiainen, Henrik Hammerberg, Hanna Vahtikari, Juha Hostikka ja Marko Puro. 

Sörkka svengaa kertoo elämästä, stadilaisista ja meistä suomalaisista sata vuotta sitten. 

Anneli Kannon hieno teksti sitoo heidät meihin, jotka nyt elämme. 

Musiikkiteatteri Kapsäkki, Sörkkä svengaa esitykset 12.2.2026 asti. Esityskuvat Tero Vihavainen.

Muistopäivä antaa kasvot Stalinin suomalaisille uhreille

Äärimmäinen köyhyys, surkeat elinolosuhteet, vuoden 1918 kansaa kahtia jakaneen sisällissodan jättämät haavat ja utopistinen haave paremmasta. Siinä syitä miksi Suomesta lähdettiin 1920- ja 30-luvuilla Neuvostoliittoon rakentamaan sosialistista ihanneyhteiskuntaa ja jouduttiin loppujen lopuksi Stalinin tappokoneiston uhreiksi.

(Lippu saatu/Suomen Kansallisteatteri/ Blogin sisältöön tämä ei vaikuta.)

Suomen Kansallisteatterin Muistopäivä-näytelmä herättää vuosikymmenien jälkeen henkiin traagiset elämäntarinat ja valaisee sitä, millaisen itänaapurin kyljessä on eletty. Ja yhä eletään, siltä ajatukselta ei esityksen aikana voi välttyä.

Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama näytelmä perustuu dokumentaariseen aineistoon, mutta ei ole hetkeäkään paperin makuinen esitys, vaan vaikuttavaa nykyteatteria.

Aineistoa on kerätty mittavassa tutkimushankkeessa lähteneiden jälkeenjääneistä kirjeistä, päiväkirjoista ja haastatteluista. Näytelmä on kirjoitettu yhteistyössä Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 tutkimushankkeen kanssa. Alkusysäyksen tutkimukselle antoi vuonna 2019 toimittaja Unto Hämäläinen. Hän vetosi Helsingin Sanomien esseessään silloiseen tasavallan presidentti Sauli Niinistöön ja pääministeri Antti Rinteeseen, jotta Neuvostoliittoon lähteneiden suomalaisten kohtalot olisi viimeinkin selvitettävä. 

Poikkeuksellisen laaja tutkimus on antanut merkittävästi uutta tietoa Stalinin vainojen kohteeksi joutuneiden suomalaisten kohtaloista. Niistä on vuosikymmenten aikaan ensin vaiettu, sittemmin tutkittu ja kirjoitettu paljon. Varmasti ainakin vanhempi sukupolvi, johon itse kuulun, tietää, mitä Neuvostoliitossa tapahtui. On erittäin tärkeää, että myös nuoremmat saavat tästä tietoa. Se, mikä olisi ollut tabu 1970- ja vielä 80-luvuillakin, saa nyt konkreettiset kasvot.

Näytelmä on kokonaisvaltaista, upeaa teatteria. 

Riikka Oksasen ohjaus on täsmällistä ja tarkkaa, eikä hän sorru turhaan patetiaan. Sitä ei tarvita, koska näytelmän henkilöiden kokemukset ovat epäinhimillisen rankkoja. Ohjausta tukevat Lasse Lipposen vaikuttava koreografia ja Janne Vasaman lavastussuunnittelu. Lähteneiden kohtaloita rytmittää upeasti Eva Louhivuoren ja Ilkka Tolosen musiikki- ja äänisuunnittelu. Niiden ohelle ei olisi kaivattu näyttämön takaseinän videoita, joita nähdään varsinkin väliajan jälkeen liikaa.

Pienin viittauksin näytelmässä sivutaan myös nykyaikaa, kun Helsingin Tervasaaresta lähteneen veneen kyydissä ollaan meren armoilla. Ja rajan ylityksen jälkeen vastaanottajien armoilla, karjavaunuihin ja leirien häkkeihin suljettuina vailla mitään ihmisarvoa. 

Seitsenhenkinen ensemble tekee kokonaisuudessaan vaikutuksen - Miiko Toiviainen on tulenpalava, aatteeseen uskovana kommunisti, vavahduttavasti näyttelevä Pirjo Lonka vauvansa leirillä menettävä äiti ja hänen aikuisuuteen työleireillä kasvava tyttärensä Inke Koskinen, Rasmus Slätis alun perin pakoveneen kapteeni ja kirjeissään kotimaahan alituisesta vitutuksestaan kertova mies. Geoffrey Erista, Annika Poijärvi ja Marja Salo, jokaisen työ kantaa koskettavaan loppuun asti.

Näytelmän lopussa nähtävät alkuperäiset mustavalkoiset valokuvat lähteneiden kotialbumeista nostavat kyyneleet silmiin. Heitä hävettiin kotimaassa ja eri suvuissa. Myös minun suvussani. Pappisisoisäni veli oli yksi lähteneistä, eikä hänen kohtalostaan koskaan saatu tietoa. Eikä sitä myöskään haluttu etsiä.

Suomen Kansallisteatteri, Muistopäivä pienellä näyttämöllä. Esityskuvat Janne Vasama.

Ukrainassa kuollut Aleksi, sotilas Oulusta, herää henkiin näyttämöllä

Aleksi Suomesta -näytelmä ei ole vain tositarina oululaisesta Aleksi Lysanderista, ammattisotilaasta, joka lähtee Ukrainaan sotimaan. Se on riipaiseva tulkinta rasismin ja sotatrauman jättämistä jäljistä.

(Mainos/Lippu saatu HKT/ Blogin sisältöön tämä ei vaikuta.)

Vavisuttavaan teatterielämykseen riittää kaksi näyttelijää ja erinomainen näytelmän dramatisointi sekä ohjaus. Sellaisen kokee nyt Helsingin kaupunginteatterin Aleksi Suomesta -näytelmää katsoessa. Ari-Pekka Lahti on dramatisoinut näytelmän eheäksi esitykseksi. Kun tietää, että kyseessä ei ole fiktiivinen tarina, se koskettaa rajusti. Tuomas Rinta-Panttilan ohjaus on intensiivinen, ja väliajan kanssa pari tuntia kestävä esitys on tarkka ja oivaltava tulkinta.

Roderick Kabanga ja Eetu Känkänen (kuva Katri Naukkarinen)

Kokemus oli nyt minulle järisyttävämpi kuin Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2023 ilmestynyt Tuomas Kyrön kirja. Näytelmän myötä valkenee, miksi elämä johti Aleksi Lysanderin muukalaislegionaan sotimaan, ja miksi hän lähti vapaaehtoistaistelijaksi Ukrainaan. 

Ei ollut kyse sotahullusta miehestä, eikä kunniaa tavoittelevasta sotilaasta, vaan pyrkimyksestä kelvata ihmisenä. 

Pienen Aleksin elämä isovanhempien maatilalla Oulussa oli ihan suomalaista elämää. Hän haaveili tekevänsä aikuisena samoja töitä kuin isovanhemmat, ja hän haaveili tavallisesta elämästä. Sitä Aleksi Lysander (1989-2024) ei koskaan saavuttanut. 

Jo varhaisina kouluvuosina ja uintiharrastuksessaan hän joutui kokemaan olevansa erilainen kuin muut pojat. Aleksin äiti oli suomalainen, isä Senegalista. Se riitti syrjintään ja kiusaamiseen, siihen, millä on suomalaisen rasismin rumat kasvot. 

Osoittaakseen kelpoisuutensa Aleksi pyrki ja pääsi suorastaan epäinhimillisten pääsykokeiden jälkeen muukalaislegioonaan. Hän oli 18-vuotias, vasta aikuisen elämänsä alussa, mutta aika Afganistanissa ja muilla sotien repimillä kriisialueilla jätti häneen henkiset haavat.

Voisi sanoa, että Aleksi Lysander laitostui sotaan - tottui siihen niin, ettei kyennyt enää normaaliin elämään. Siihen tavalliseen elämään, mitä se sitten kenellekin tarkoittaa. Rauhallista, tasaisesti etenevää arkea, hyvää perhe-elämää, vakaata ja turvallista yhteiskuntaa?

Hän tiesi vaarat, joihin joutui Ukrainassa, mutta lähti silti. Hän kaatui joulukuun viimeisellä viikolla vuonna 2024, mutta ehti olla mukana näytelmänteon alkuvaiheessa. Hänen toivomuksensa oli, että Kyrön kirjasta tehdään tämä tulkinta, ja että hänen tarinansa tulee kuulluksi. Nyt se kuullaan ja se herättää ajattelemaan. 

Näyttelijät Roderick Kabanga ja Eetu Känkänen saavuttavat näyttämöllä dialogissaan vahvan jännitteen. Kouriintuntuvasti nousee keskiöön Aleksin lapsena kokema syrjintä, niin myös kovat ajat muukalaislegioonassa, sen jälkeen turhauttava asevelvollisuusaika Suomessa ja lopulta vapaaehtoistaistelijana Ukrainan rintamalla. Hänen oli mahdotonta sopeutua takaisin elämään Oulussa.

Kabanga ja Känkänen näyttelevät kuin kyseessä olisi yksi ja sama mies, vaikka äänessä on välillä tarinan kertoja, kirjailija.

Eetu Känkänen ja Roderick Kabanga (kuva Katri Naukkarinen)

 

Mika Haarasen lavastus-, valo- ja videosuunnittelu ja Aleksi Sauran sävellys ja äänisuunnittelu viimeistelevät katsojan kokemuksen. Ei tarvita massiivisia sodan ääniä tehostamaan Aleksin kokemusten järkyttävyyttä. Pyörivä näyttämö valoineen kuvastaa hienosti Aleksin elämänmittaista matkaa, samoin Elina Kolehmaisen suunnittelema hyvä puvustus.

Ennen esitystä osui kohdalle näytelmän sanomaan liittyvä hetki. Hakaniemen metroasemalla esiintynyt trio lauloi Liisan Tavin vuonna 1984 säveltämää ja sanoittamaa laulua Jäähyväiset aseille. Kylmät väreet se nostatti iholle, aivan kuten näytelmä.

Ilahduttavaa oli nähdä katsomossa joukko asevelvollisia maastopuvuissaan. Näytelmän loputtua narikassa muuan naishenkilö kysyi katsomossa yhdeltä varusmieheltä: "Onko nyt kiva mennä Santahaminaan?" Fiksu asevelvollinen vastasi hänelle: "Miten se tähän näytelmään liittyy?" Nainen vaikeni. 

Se, että ensi-iltaan oli kutsuttu asevelvollisia, oli hienoa. Nämä nuoret ovat kuten nuoret aina niitä, jotka joutuvat puolustamaan maata.

Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö, Aleksi Suomesta

Täällä Pohjantähden alla yhä ollaan

Kun ohjaaja laittaa esitykseen koko ammattitaitonsa, näkemyksensä ja sielunsa, syntyy katsojaa pitkään askarruttava esitys. Lauri Maijalan ohjaama Täällä Pohjantähden alla on sellainen.

(Mainos/Lippu saatu Kansallisteatteri. Blogin sisältöön tämä ei vaikuta.)

Ikonisten tarinoiden kohdalla on aina vaaransa. Meillä ne ikoniset ovat ilman muuta Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla -trilogia. Moni osaa sieltä suoria sitaatteja ja vielä useampi on tietävinään, miten nämä romaanit pitää sovittaa näyttämölle tai elokuviksi.

Linnan tulkinnassa on siksi aina vaaransa. Suomen Kansallisteatterin ja Lauri Maijalan suuri panostus ei kuitenkaan alistu perinteisiin, vaikka onkin uskollinen perustarinalle ja sen tutuille henkilöhahmoille. Paljon on jouduttu karsimaan, mutta se ei tee esityksestä sen köykäisempää. Se, että mukaan on otettu myös trilogian viimeinen osa, on oma haasteensa. Kirjana se ei ole tarinan kiinnostavin osa, näyttämöllä osa oli minulle elämys.

Maijala ei saavuta pelkästään työvoittoa, vaan varmasti yhden oman taiteellisen voittonsa, jos niin vuonna 1986 syntyneestä niin voi sanoa. Paljon on takana, vielä enemmän edessä.

Omana sivujuonteenani on mainittava, että katsoessani teatterin katsomossa sen kattomaalausta, Lauri Maijala on katsojien ja kriitikoiden lisäksi isoäitinsä Marja Korhosen äidin, nuorena kuolleen näyttelijä Heidi Blåfieldin hahmon alla. Thalian peilin -maalauksen maalasi Yrjö Ollila vuonna 1932. 

Sitäkin mietin, kun antauduin Maijalan ja dramaturgisen assistenttinsa Ada Sallisen tulkintaan Pohjantähdestä. Maijala vyöryttää tapahtumat näyttämölle hengästyttävällä vauhdilla, vaan mitä muuta Linnan trilogia on - se on suuri tarina tästä Pohjantähden alla elävästä kansasta, aikakausien muutoksista ja muutosten haasteista, joista on tähän asti selvitty. 

1800-luvun lopulta alkava alkava tarina kattaa vuosikymmenet toiseen maailmansotaan. Trilogian ykkös- ja kakkososa paljastavat koskettavasti torpparien ahdingon ja heitä nöyryyttävän herrasväen ylenkatseen ja ikeen. Sitä edustaa ennen kaikkea Salpakarin pappilan omanarvontuntoinen väki. 

Henkiin Linnan kirjoissa heräävät hienot henkilöhahmot - kukapa ei muistaisi millainen on Koskelan Jussi, hänen vaimonsa Alma, pojat Akseli, Aleksi ja Aukusti, Kivivuoren Otto ja Leppäsen Aune. Ja sitten vielä Tuntemattomassa jatkoa Koskeloille - Vilho Koskela, Akselin poika! Tuntemattoman tarinan Lauri Maijala ohjasi Oulun kaupunginteatteriin jo vuonna 2014.

Lauri Maijalan tulkinnassa ei tarvita yhtymäkohtia nykyhetkeen, koska Linnan tarina on yleisinhimillinen. Ei tarvita alleviivauksia sotaan, sortoon tai pienen ihmisen hätään. Ne ovat aina olleet ja ovat yhä. Maijalan oma arvomaailma ei jää arvoitukseksi, kuten ei hänen aikaisemmissa ohjauksissaan. Hän antaa se näkyä ja kuulua kuten hän teki Veriruusut ja Punaorvot -näytelmissä. Hän ei pelkää ottaa kantaa, ja näytelmän vaikuttavissa joukkokohtauksissa punaliput liehuvat ja ovat paras osa lavastusta sekä valo - ja videosuunnittelua, jonka on tehnyt Kalle Ropponen. Ne kertovat oman tarinansa kansan kahtiajakautumisesta ja veljesvihasta, joka johti sisällissotaan vuonna 1918. 

Olisi kohtuutonta poimia kahdenkymmenenneljän näyttelijän ensemblestä parhaimpia. Silti on nostettava muutama keskeinen - Petri Manninen (Jussi), Tiina Weckström (Alma), Otto Rokka (Akseli) Wenla Reimaluoto (Elina), Timo Tuominen (Halme), Petri Liski (Eetu Salin), Katariina Kaitue (Ellen Salpakari), Juha Varis (rovasti Lauri Salpakari), Esa-Matti Long (Laurilan Anton) - Aksa Korttila (Laurilan Elma), Helmi-Leena Nummela (Leppäsen Aune)! Ja ihan kaikki muutkin. 

Ainoa, mitä tulkinnassa jäin kaipaamaan, on Väinö Linnan oivaltava huumori. Ne paljastuvat kirjoissa lyhyinä, paljon silti paljastavina tokaisuina ja kuin alleviivauksina, että tällainen tyyppi tämäkin on! 

Jos ei naurua, niin kyyneliä riitti esityksen jälkeen. Ja paljon jälkipuheita kuten Väinö Linnan romaanien kohdalla aina ja yhä vuonna 2025.

Kotona otin kirjahyllystä Linnan trilogian ja luin kolmannen osan lopun: "Punertava auringonvalo kajasti kamarin seinäpaperissa ja lipaston peilissä sekä sen päällä olevissa lasten kuvissa ja samettialustalla lepäävissä kunniamerkeissä ja muistoristeissä. Keinu liikahti enää silloin tällöin mutta Elinan kasvoilla viipyi yhä hymy hänen kuunnellessaan laulua radiosta."

 

Suomen Kansallisteatteri, Täällä Pohjantähden alla. Esityskuvat Nico Backström. Sitaatti Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla 3 (WSOY 1969)