Vesa Vierikko on Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä hellässä, ymmärtäväisessä huomassa. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on tietenkin kirjailija Tuomas Kyrön tuttu luomus, mutta nyt hyvin pitkälti ohjaajan, näytelmän dramatisoineen Mika Myllyahon ja työryhmänsä näkemys.
Ilja Peltonen, Vesa Vierikko ja Maruska Verona vakavien aiheiden äärellä. (kuva Tuomo Manninen)Näkemys ei ole kaikesta kiukuttelevan äreän vanhuksen valitusvirsi, vaan yksinäisyyttään potevan miehen kaipuuta menneisiin, parempiin aikoihin. Kaiken kokeneen viisaudella Mielensäpahoittaja tulkitsee nykyajan merkillisyyksiä terävästi, mutta ei sorru alleviivattuun yleisön naurattamiseen tai helppoihin sketseihin. Nauru kumpuaa ymmärryksestä: juuri näin älytöntä aikaa me elämme kaikkien laitteidemme, tablettien, kännyköiden ja somen sekamelskassa. Ennen oli kylässä vain yksi puhelin, sitten tuli toinen, ja siitä alkoi puheenpulina, jolle ei näy loppua.
"Niin minä mieleni pahoitin, kun teatteriin jouduin. Jonoja on eikä väliajalla saa edes piimää." (kuva Tuomo Manninen)Vesa Vierikon tulkinta on sydämellinen, elämää nähneen ja kokeneen taiteilijan juhlaa. Nerokas on myös nuoren naisnäyttelijän Maruska Veronan valinta Mielensäpahoittajan vaimon ja miniän rooliin. Hän muuntautuu ilmeitä myöten rakastuneeksi nuorikoksi ja seuraavassa hetkessä dementoituneeksi vanhaksi vaimoksi.
Ilja Peltonen on Mielensäpahoittajan poika, oman ikäpolvensa aito edustaja herkkine tunteineen, ikuinen opiskelija, joka on siirtynyt kehitysmaatutkimuksesta naistutkimukseen.
Muusikko Samuli Laiho on kuin vanhan ajan kanttori Kati Lukan hienon viitteellisesti lavastamalla näyttämöllä.
Ja se viimeinen näyttämökuva on niin kaunis, että silmissäni on jotain kosteaa, kun lähden teatterista syyskirpeään iltaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti